Kauan suru kesti kun menetit vanhempasi?
Menetin rakkaan vanhempani melko nopeasti ja yllättäen.
Itkin paljon ensimmäiset päivät. Hautajaisissa en enää niinkään.
Sen jälkeen olen kuitenkin välillä itkenyt, välillä ollut vihainen ja taas ollut ihan neutraali.
Puoli vuotta tulee täyteen. Itken keskimäärin kerran kuukaudessa parin päivän pätkissä ja muuten olen aika ok asian kanssa.
N28v.
Miten teillä?
Kommentit (19)
En surrut kumpaakaan vanhempaani. Äidin menetin alaikäisenä, isä kuoli 90-vuotiaana.
Vaikka vanhemmat olivat elossa, he olivat minulle ihmisinä kuin kuolleita väkivaltaisuutensa vuoksi.
Reilu vuosi isän kuolemasta. Kyllä se vieläkin välillä saa kyyneliin, mutta ei ollenkaan niin usein kuin ensimmäisten kuukausien aikana.
Kyllä sitä kesti. Pahin suru vuoden. Sen jälkeen muuttui lempeämmäksi. Nyt jo vuosia isän kuolemasta ja muistelen lämmöllä yhteisiä aikoja ja lapsuuden retkiä yms. Mutta tietyllä tapaa isä on mukana koko ajan. Monesti ajattelen miten isä tähän suhtautuisi tai sanoisi, ja aina kyllä tiedän vastauksen.
Vuosi, puolitoista. Isäni ei menehtynyt yllättäen.
Osanottoni
Enpä kovinkaan kauaa. Se nyt vaan on tosiasia ja luonnonlaki, että vanhemmat tulevat kuolemaan. Kaunis muisto ja kiitollisuus jäi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä kesti. Pahin suru vuoden. Sen jälkeen muuttui lempeämmäksi. Nyt jo vuosia isän kuolemasta ja muistelen lämmöllä yhteisiä aikoja ja lapsuuden retkiä yms. Mutta tietyllä tapaa isä on mukana koko ajan. Monesti ajattelen miten isä tähän suhtautuisi tai sanoisi, ja aina kyllä tiedän vastauksen.
Tämä voisi olla minun kirjoittamani. Sama toistui äidinkin kohdalla, vaikka isä oli läheisempi. Ehkä se toi vielä lisää syvyyttä suruun, kun molemmat oli poissa ja tunsin olevani jotenkin kovin yksin. Näin siis siitä huolimatta, että olin jo 40.
Ajan myötä se helpottui. Nyt on miljoonat kauniit, hauskat ja ikävätkin muistot.
Suru ? Juhlat vaan jatkuu ja jatkuu.
Sanotaan että aika auttaa, ehkä se vähän auttaa. Sitä jota on rakastanut kyllä itkee ja kaipaa ihan hirveästi.
Me sisarusten kesken kaipaamme edesmenneitä vanhempiamme melkein jokaisessa puhelussa, puhumattakaan kun tapaamme.
Ihanaa, kun yksi muistaa kuinka äiti sanoi tästä ja kuinka isä oli niin perhanan jäärä tästä. Tuntuu, kuin rakkaus vain kasvaisi heitä kohtaan, niiden kyynelten jälkeen heitä muistellessa.
Uskomme, että he ovat jollakin tapaa vieläkin läsnä, keskuudessamme ja se lohduttaa suunnattomasti. Siis suurin osa meistä ajattelee näin.
Kun isä kuoli niin se oli minulle kova isku, ja varsinkin kun muu perhe oli mulle todella inhottavia ja vielä lisäsivät tuskaa.
Meni monta vuotta ennen kuin pystyin ajattelemaan menneitä itkemättä tai tuntematta ahdistusta.
Kun äiti kuoli, hän oli hyvin iäkäs ja oli sitä paitsi sanonut minulle suorasn, ettei välitä minusta, niin en silloin tuntenut sen kummempaa surua.
Hassua, mutta suren yhä vielä v 2001 kuollutta rakasta kissaani.
Vanhempien kuolemasta selvisin melko nopeasti. Kumpikin oli jo niin pitkään sairaana, että tavallaan toivoin heidän tuskansa päättyvän, mutta kyllähän heitä itkin alkuun, mutta en enää hautajaisissa. Veljeni kuolemasta en ole päässyt yli. Hän teki im:n pari vuotta sitten.
Mun veli kuoli 5v sitten sydäriin tosi nuorena. Ikävä on kova edelleen. Mutta ei enää niin repivä kuin ensimmäisten 2 vuoden aikana. Kävin sielunhoitajalle puhumassa kun niin paha olo ja hän oli kyllä taitava kulkemaan surussa rinnallani niin kauan kuin tarvitsi. Oman srk: n pappi.
Ei ole tuosta kokemusta, mutta mummoni kuoleman kohdalla huomasin, että pari viikkoa oli sellaista shokkiaikaa. Sitten se muuttui enemmänkin suruajaksi. Puolen vuoden jälkeen ei enää tee niin kipeää, vaikka onkin ikävä mummoa, mutta voin ajatella myös kauniita yhteisiä muistoja, eikä mielessä ole enää pelkästään suru. Luulen, että vanhemman kohdalla tuo prosessi on hitaampi, en vain tiedä kuinka paljon.
Suomalainen ajattelee, että suru saa kestää vain tietyn aikaa. Sitten pitää palata takaisin "normaaliin" ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Osanottoni vanhemman menetyksestä.
Molemmat vanhempani ovat vielä elossa, mutta iäkkäitä jo, seitsemänkymppisiä. Ainoa sisarukseni on kuollut, enkä ole kovin läheinen muiden sukulaisten kanssa kuin tätini, isäni siskon, joka hänkin on vanhempieni ikäluokkaa. Olen sinkku, ja suoraan sanoen minua pelottaa helvetisti, kuinka jaksan hoitaa asian, kun vanhempani kuolevat. Olen todella läheinen vanhempieni kanssa, he ovat olleet avioeroni jälkeen suurena tukena ja myös auttaneet poikani hoidossa. Minulla ei ole muuta perhettä kuin vanhempani ja poikani. En voi kuvitella elämääni ilman heitä, vielä näin nelikymppisenäkin kysyn usein vanhempieni neuvoa tai mielipiteitä asioista, ja soitan heille ensimmäisenä, kun jotain merkittävää tapahtuu. Vietämme myös paljon lomia yhdessä. On todella vaikeaa nähdä heidän pikkuhiljaa ikääntyvän ja voimien heikkenevän.
Sure vanhempaasi rauhassa. Suru ottaa sen aikaa kuin se ottaa. Muistele yhteisiä hetkiä ja tee asioita, jotka saavat sinulle hyvän olon. Surusta selviää.
Isäni kuoli äkillisesti vuosi sitten. Vielä suru on joka päivä, aamusta iltaan läsnä. Toivon joskus pääseväni siihen, että pystyn vihdoin hyväksymään että isä on poissa. Vielä en todellakaan pysty. Joku päivä muistelen vain kaikkia kivoja muistojamme... Tuntuu kuin kapuaisi vuoren yli kun yrittää päästä tästä surusta.
Kun isä kuoli niin ajattelin että vihdoinkin se juoppo katosi.