Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka nopeasti hoitokodissa asuva muistisairas vanhempasi ei enää tunnistanut sinua?
30.03.2024 |
Isäni Alzheimer-diagnoosista on aikaa vain neljä vuotta ja nyt hän ei enää tunne minua. Vaikka tiesin tämän päivän koittavan, se koitti silti mielestäni liian varhain, sillä hän on vasta 69-vuotias. Minulla on tilanteen vuoksi hirvittävän raskas ja ahdistunut olo. Miten te muut kestätte tämän?
Kommentit (77)
Mikäli mahdollista kannattaa omainen pitää omassa kodissa mahdollisimman pitkään.
Hoitokotien alati vaihtuvat hoitajat ja hoidettavat sekä muutenkin muuttuvat olosuhteet mm. huoneiden vaihdot yms.ovat muistisairaille usein se viimeinen niitti ja vähäinen oma-alotteisuus häviää ja kohta kuolema kolkuttaa ovella.
Koti ja tuttu ympäristö niin pitkään kuin on suinkin mahdollista, kotihoidon ja muiden avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7 vuotta. Mutta sinä aikana tapahtui kaikenlaista muuta ikävää kuten yöllisiä karkailuja ja minun kutsumista muiksi sukulaisiksi. Olin milloin äitini sisko, milloin hänen oma äitinsä tai jopa isoäitinsä. Yhdyin usein keskusteluun enkä korjannut olevani tytär. Ajattelin etten halua stressata häntä yhtään lisää. En voinut ottaa äitiäni kotiini asumaan koska asuin toisella paikkakunnalla ja kävin töissä. Olen ainoa lapsi ja isäni kuoli jo vuonna 1978.
Sanon aina vanhemmalleni, kun menen, että kuka ole. "Tyttäres Veera" tässä tuli katsomaan. Siten suurin piirtein tajuaa, kuka olen. Mutta, joo, onhan tuo ikävää. Itse olen kumman lunkisti ottanut tämän kaiken muutoksen hänessä. On kuitenkin aina iloinen, kun menen katsomaan.
Vierailija kirjoitti:
Sanon aina vanhemmalleni, kun menen, että kuka ole. "Tyttäres Veera" tässä tuli katsomaan. Siten suurin piirtein tajuaa, kuka olen. Mutta, joo, onhan tuo ikävää. Itse olen kumman lunkisti ottanut tämän kaiken muutoksen hänessä. On kuitenkin aina iloinen, kun menen katsomaan.
Niin, ja on ollut pari vuotta hoitokodissa. Sairastanut varmaan 6 vuotta. Aaltomaisesti huononee. Joku toiminto alkaa rakaamaan.
Minun äidilleni ei ehtinyt tulla tuota elämänvaihetta, sillä hän lähti jo sairauden alkuvaiheessa oman käden kautta. (Äitini kuoli lääkkeiden yliannostukseen.) Hän sanoi jo elinaikanaan, että hän ei yksinkertaisesti kestä ajatusta joutua muiden hoidettavaksi 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
7 vuotta. Mutta sinä aikana tapahtui kaikenlaista muuta ikävää kuten yöllisiä karkailuja ja minun kutsumista muiksi sukulaisiksi. Olin milloin äitini sisko, milloin hänen oma äitinsä tai jopa isoäitinsä. Yhdyin usein keskusteluun enkä korjannut olevani tytär. Ajattelin etten halua stressata häntä yhtään lisää. En voinut ottaa äitiäni kotiini asumaan koska asuin toisella paikkakunnalla ja kävin töissä. Olen ainoa lapsi ja isäni kuoli jo vuonna 1978.
Siis miten joku voi kuvitella lapsensa olevan mummonsa?
Parivaljakko Orpo ja Purra säästänee muistisairaiden hoidosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun äidilleni ei ehtinyt tulla tuota elämänvaihetta, sillä hän lähti jo sairauden alkuvaiheessa oman käden kautta. (Äitini kuoli lääkkeiden yliannostukseen.) Hän sanoi jo elinaikanaan, että hän ei yksinkertaisesti kestä ajatusta joutua muiden hoidettavaksi 24/7.
Itsemurha on kylläkin syntiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7 vuotta. Mutta sinä aikana tapahtui kaikenlaista muuta ikävää kuten yöllisiä karkailuja ja minun kutsumista muiksi sukulaisiksi. Olin milloin äitini sisko, milloin hänen oma äitinsä tai jopa isoäitinsä. Yhdyin usein keskusteluun enkä korjannut olevani tytär. Ajattelin etten halua stressata häntä yhtään lisää. En voinut ottaa äitiäni kotiini asumaan koska asuin toisella paikkakunnalla ja kävin töissä. Olen ainoa lapsi ja isäni kuoli jo vuonna 1978.
Siis miten joku voi kuvitella lapsensa olevan mummonsa?
Oletko hiukan vähä-älyinen? Muistisairaus sekoittaa pään pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äidilleni ei ehtinyt tulla tuota elämänvaihetta, sillä hän lähti jo sairauden alkuvaiheessa oman käden kautta. (Äitini kuoli lääkkeiden yliannostukseen.) Hän sanoi jo elinaikanaan, että hän ei yksinkertaisesti kestä ajatusta joutua muiden hoidettavaksi 24/7.
Itsemurha on kylläkin syntiä.
Tsiisus, mimmoista porukkaa täällä on kommentoimassa!
Varsinaiseen hoitokotiin jouduttuaan siitä ei mennyt kuin noin pari vuotta. Mutta ennen sitä hän asui sellaisessa palvelutalossa, mikä oli tavallaan kuin ihan tavallinen vuokrakämppä, missä vaan joku hoitaja kävi häntä välillä tsekkaamassa, mutta hän ei ollut varsinaisesti lukkojen takana.
Sitten kun hän sieltä lähti hortoilemaan pyjamassa pitkin kaupunkia, hänet siirrettiin suljetulle. Siitä sitten lasken sen parisen vuotta ettei enää tunnistanut ketään meistä läheisistä. Tai tunnisti kyllä, mutta milloin olin hänen työkaverinsa ja milloin mitäkin..
Se loppukunto ennen kuolemaa oli kauheinta. Ei hän enää edes puhunut, päästeli vaan jotain outoja ääniä suustaan. Eikä siellä oikeastaan tullut enää sitten enää käytyäkään. Vaikka se on vähän julmaa, mutta kun ei hän kuitenkaan edes ymmärtänyt että olen siinä ja itselle tuli niistä käynneistä vain sellainen olo kuin olisi käynyt helvetissä.
Ei pelkästään oman läheisen takia, vaan kun näki ne kaikki muutkin. Yksikin jankutti koko ajan:
Pääsenkö tänään pois?
Pääsenkö tänään pois?
Pääsenkö tänään pois?
Arvostan kyllä suuresti heitä, jotka kykenevät työkseen hoivaamaan näitä ihmisiä. Minusta ei siihen olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on erittäin huonosti käyttäytyvä mauistisairas omainen. Se verran raskasta on, että olisi varmasti helpompaa, jos hän unohtaisi minut.
Vain pari vuotta, joskin sitten, kun hän (isä) ei enää tunnistanut, kuka olen, hän saattoi kuvitella minut (poika) äitini rakastajaksi. Koomisia tilanteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7 vuotta. Mutta sinä aikana tapahtui kaikenlaista muuta ikävää kuten yöllisiä karkailuja ja minun kutsumista muiksi sukulaisiksi. Olin milloin äitini sisko, milloin hänen oma äitinsä tai jopa isoäitinsä. Yhdyin usein keskusteluun enkä korjannut olevani tytär. Ajattelin etten halua stressata häntä yhtään lisää. En voinut ottaa äitiäni kotiini asumaan koska asuin toisella paikkakunnalla ja kävin töissä. Olen ainoa lapsi ja isäni kuoli jo vuonna 1978.
Siis miten joku voi kuvitella lapsensa olevan mummonsa?
Sitä on muistisairaus. Toivo vaan ettei osu omalle kohdallesi, tai jollekin läheisellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äidilleni ei ehtinyt tulla tuota elämänvaihetta, sillä hän lähti jo sairauden alkuvaiheessa oman käden kautta. (Äitini kuoli lääkkeiden yliannostukseen.) Hän sanoi jo elinaikanaan, että hän ei yksinkertaisesti kestä ajatusta joutua muiden hoidettavaksi 24/7.
Itsemurha on kylläkin syntiä.
Itsari on pelastus tilanteessa, jossa ei enää ole muuta edessä kuin pelkkää alamäkeä. Piste.
Vierailija kirjoitti:
Vain pari vuotta, joskin sitten, kun hän (isä) ei enää tunnistanut, kuka olen, hän saattoi kuvitella minut (poika) äitini rakastajaksi. Koomisia tilanteita.
Tuossa ei ole enää mitään koomista.
Tunsi ihan loppuun asti. Oli tosin vain loppuajan laitoksessa.
Viimeisen muutaman kuukauden aikana ei enää tunnistanut vaan hän sekoitti minut koko ajan toiseen ihmiseen. Hän sairasti muistisairautta aika kauan.
Vierailija kirjoitti:
Parivaljakko Orpo ja Purra säästänee muistisairaiden hoidosta.
Diginä varmaan hoituu pääasiassa näiden tunnekylmien ihmisten mielestä.
Alue: Aihe vapaa
Pari vuotta, tosin äiti oli sairauden toteamisen aikoihin jo kasikymppinen. Itse en ahdistunut, pakko myöntää että mieluummin tämä kuin se harhainen syyttely ja sekoilu. Alusta saakka oli selvää mitä sairauden kanssa tuleman pitää. Ja totuushan kuitenkin on, että me kuollaan kaikki - jokainen ajastaan ja tavallaan. En osaa surra.