Kuinka nopeasti hoitokodissa asuva muistisairas vanhempasi ei enää tunnistanut sinua?

Vierailija kirjoitti:

Mikäli mahdollista kannattaa omainen pitää omassa kodissa mahdollisimman pitkään.

Hoitokotien alati vaihtuvat hoitajat ja hoidettavat sekä muutenkin muuttuvat olosuhteet mm. huoneiden vaihdot yms.ovat muistisairaille usein se viimeinen niitti ja vähäinen oma-alotteisuus häviää ja kohta kuolema kolkuttaa ovella.

Koti ja tuttu ympäristö niin pitkään kuin on suinkin mahdollista, kotihoidon ja muiden avulla.

Muistisairas karkaa ulos eikä osaa tulla takaisin. Ovihälytys ei estä ulosmenoa.

Vierailija kirjoitti:

Ei oma vanhempi mutta läheltä seurannut toisen sukulaisen muistisairautta. Hän luulee myös omaa tytärtään äidikseen, välillä siskokseen. Hän luulee asuvansa vielä kotonaan ja on usein menossa lehmiä lypsämään. Oli ennen maitotilan emäntä. 

Muistisairaudet ovat pelottavia juttuja, en koskaan toivoisi sellaista edes pahimmalle vihamiehelle. Yksi tuttu muistisairas muisti lopussa vain koulukiusaajansa ja puhui joka päivä kostavansa heille, ei mitään muuta enää. Olisi hirveää elää vanhaa traumaa uudelleen ja uudelleen koko ajan ja tämä on monelle muistisairaalle todellisuutta.

Jos itselläni joskus alkaa muisti pettää, lähden kyllä oman käden kautta ennen kuin tauti alkaa edetä. Voimia kaikille muistisairaiden läheisille ja valtavan paljon jaksamista. 

Ei kannata sitten kovin pitkään odotella taudin etenemistä, pian et enää muista, mitä lupasit itsellesi. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parivaljakko Orpo ja Purra säästänee muistisairaiden hoidosta.

Diginä varmaan hoituu pääasiassa näiden tunnekylmien ihmisten mielestä.

Kuka oli syyllinen ennen orpoa ja purraa? Ei nämä ole uusia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Hoitokodeilla on usein mainettaan selkeästi paremmat nimet. Oksettavaa!

Muistisairas omaiseni on kunnallisessa hoitokodissa Pornaisissa, ja siitä paikasta on pelkkää hyvää sanottavaa. Ei ne kaikki huonoja ole.

Itse työskentelin hoivakodissa ennen ja eräs 95v mummeli luuli mun olevan hänen tyttärensä. Oikeasti tytär oli kuollut jo 20v sitten, mutta en ikinä korjannut häntä vaan hymyilin vaan kauniisti kun mummeli kehui kyynel silmässä että olet sä aina ollut niin hyvä tytär kun vanhaa äitiäs jaksat niin hyvin hoitaa. Muuten oli harhainen ja aggressiivinen muita kohtaan, mut mua luuli tyttärekseen ja olin ainoa jonka hyväksyi avustamaan esim vessatuksissa. Sydän vähän särkyi sen puolesta, kun lopetin työt sielä 😢

Ei siinä mennyt kauankaan: tuskin vuottakaan. Se nopeus oli jotain aivan käsittämätöntä. Äidin psyykkinen kunto romahti totaallisesti. Siihen vaikutti todennäköisesti eniten se, että hän olisi halunnut asua kotona vielä silloinkin, kun hän ei olisi enää pärjännyt siellä.

Vuoden päästä ei tunnistanut, kuihtui ja kuoli nopeasti pois parin vuoden sisään.

Sano kyllä eutanasialle!

Viedäänkä heitä muuten koskaan käymään omissa, oikeissa kodeissaan?

Ap, jaksuhalit!

Vierailija kirjoitti:

Viedäänkä heitä muuten koskaan käymään omissa, oikeissa kodeissaan?

Riippuu ihan omaisista ja tietenkin siitä, onko sitä omaa oikeaa kotia enää olemassakaan. Vanhus maksaa hoivakodissa asumisestaan 85% tuloistaan ja aika monen tilanne on se, ettei rahat riitä enää sen vanhan kodin kustannusten maksamiseen. Jos vanhus on asunut vuokralla, niin tietenkin vuokrasopimus irtisanotaan siinä vaiheessa, kun vanhus saa pysyvän hoivakotipaikan. Jos on asunut omistusasunnossa, niin on vanhuksen tuloista kiinni, riittääkö se 15% tuloista kattamaan oman asunnon kaikki kulut. Ja vanhus kuitenkin tarvitsisi sitä loppurahaa ehkä johonkin muuhunkin,  Jos ei riitä, pitää asunto myydä tai vähintään laittaa se vuokralle. Jos taas vanhuksen omassa oikeassa kodissa asuu esimerkiksi vanhuksen puoliso, niin ei hoivakoti mikään vankila ole vaan kyllä puoliso tai muut omaiset voivat silloin tällöin (esimerkiksi äitienpäivä/isänpäivä, joulu tms) hakea vanhuksen hoivakodista, viedä käymään kotonaan ja sitten toimittaa takaisin hoivakotiin. 

Kun sain huijattua vanhukseni tutkimuksiin, niin neurologi löysi syyksi jonkun mahdollisen kopsautuksen aivoissa, esim. kauan aikaisemmin kaatumisesta tulleen, ja aivot oli alkaneet kutistua. Ne hänen kysymyksensä potilaalta olivat luokkaa, mikä onkaan presidentin puolison nimi, auttoi vihjaamalla, että jostain kalasta voisi tulla mieleen (Haukio). Ei muistanut sitäkään.   Diagnoosin jälkeen hän pärjäsi kotona vielä 7 vuotta kotihoidon ja omaisten hoitaessa asioita.

Myös ihmisen yleinen tietomäärä vaikuttaa taudin etenemiseen, paljon lukeva ja aktiivinen sukulaiseni pystyi kauan peittämään tautinsa, kun osasi  kätevästi kiertää asioita, joita ei muistanut.

Nyt olen itsellänikin huomannut muistin heikkenemistä, jotkut sanat ja nimet vain katoavat päästä, ja joskus kyllä ahdistaa, kun varmasti tietää jonkun nimen ja ei vain meinaa tulla mieleen. Kerran valvoin melkein koko yön, kun en muistanut erään poliitikon nimeä, enkä halunnut tarkistaa ja tulihan se lopulta mieleen, mutta kauas oli aivopoimuihin piiloutunut.

Varmaan nämä lukuisat taudit ja henkinen ahdistus maailman tilanteestakin voi aiheuttaa kaikenlaisia oireita.

Toisaalta olen hyvin aktiivinen, pidän yllä kielitaitoani lukemalla uutiset ensin ruotsiksi, tekemällä sanaristikoita ja syömällä terveellisesti.

Eli luulen, että minut naurettaisiin huolineni ulos, jos menisin tutkimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäli mahdollista kannattaa omainen pitää omassa kodissa mahdollisimman pitkään.

Hoitokotien alati vaihtuvat hoitajat ja hoidettavat sekä muutenkin muuttuvat olosuhteet mm. huoneiden vaihdot yms.ovat muistisairaille usein se viimeinen niitti ja vähäinen oma-alotteisuus häviää ja kohta kuolema kolkuttaa ovella.

Koti ja tuttu ympäristö niin pitkään kuin on suinkin mahdollista, kotihoidon ja muiden avulla.

Omainen on PAKKO pitää omassa kodissa mahdottoman pitkään.

Tämä oli tilanne jo noin kymmenen vuotta sitten, kun oma omainen oli siinä kunnossa, että ei tuntenut enää lapsiaan.

Älkää pelotelko. ;(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äidilleni ei ehtinyt tulla tuota elämänvaihetta, sillä hän lähti jo sairauden alkuvaiheessa oman käden kautta. (Äitini kuoli lääkkeiden yliannostukseen.) Hän sanoi jo elinaikanaan, että hän ei yksinkertaisesti kestä ajatusta joutua muiden hoidettavaksi 24/7.

Itsemurha on kylläkin syntiä.

Jumaaala on rakkaus, yritä muistaa se. Missä on oma rakkaudllisuutesi?

Se menee toisinpäin eli minä tunnen edelleen äitini ja menen häntä katsomaan. Äiti tietää kyllä olevansa perheellinen ihminen ja että hänellä on lapsenlapsetkin. Tunnemuistissa on rakkaus perhettä kohtaan. Kun menen katsomaan, kerron aina kuka olen. Äiti yleensä liikuttuu nähdessään minut, jotenkin ajattelee, ettei voi kukaan muu olla. Sitten juomme kahvit ja juttelemme. Kerron perheen ja suvun kuulumiset ja huomattavimmat tapaukset vähän samaan tapaan, kuin aina olisin puhunut. Tärkeää on katsoa päin ja koskettaa. Äiti kuuntelee ja on kiinnostunut, sosiaalinen tilanne piristää häntä. Faktatiedot tietysti unohtaa heti, mutta ei se haittaa. Joskus kesällä teemme pieniä autoretkiä lähiympäristössä. Olemme aina olleet läheisiä ja nyt hyvässä hoidossa äidin mielenlaatu on tasaantunut niin paljon, että hän on oikeastaan oma leppoisa itsensä eikä pitkälle edennyt muistisairaus haittaa enää niin paljon. Paljon kykyjä on jäljellä, syöminen ja liikkuminen itse, vessassa käynti ja sosiaaliset ja motoriset taidot ovat toimivia. Tärkeintä on luoda yhteys, että hän uskaltaa kysyä ja sanoa sen, mikä oikeasti askarruttaa ja hämmentää mieltä, varsinkin kun liikutaan hoitokodin ulkopuolella. 10-15 minuutin välein pitää hänelle kertoa "turvallisuusuutiset" eli missä ollaan ja mitä on tapahtunut viimeksi ja mitä tehdään seuraavaksi ja että minä vastaan hänen olemisestaan ja hoidan hänet taatusti perille joka paikkaan. Itsellä pitää suu käydä eli tietoa välittää hänelle.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäli mahdollista kannattaa omainen pitää omassa kodissa mahdollisimman pitkään.

Hoitokotien alati vaihtuvat hoitajat ja hoidettavat sekä muutenkin muuttuvat olosuhteet mm. huoneiden vaihdot yms.ovat muistisairaille usein se viimeinen niitti ja vähäinen oma-alotteisuus häviää ja kohta kuolema kolkuttaa ovella.

Koti ja tuttu ympäristö niin pitkään kuin on suinkin mahdollista, kotihoidon ja muiden avulla.

 

Muistisairas karkaa ulos eikä osaa tulla takaisin. Ovihälytys ei estä ulosmenoa.

 

Ei estä, ja hyväjalkainen kulkija voi ehtiä kauas, ehkä nousta ohikulkijan autoon.

Siis mikä tämä on ... tämä ... ?