Minäkin tahtoisin äidiltäni hyväksyntää lapsiani kohtaan.

Minun kaksi lastani (molemmat jo isoja, eskarissa ja alakoulussa), ovat äitini ainoat lapsenlapset.



Nuorempi on rasittava salama, vanhempi hieman hidas kaikessa, yhdessä he kinaavat ja tappelevat paljon.



Minä ja mieheni ollaan käsittääkseni paljon tehty sen eteen, että noista olisi saanut kasvatettua edes jonkinmoisesti käyttäytyviä. Olemme kuitenkin aivan tolkuttoman väsyneitä meidän arkeemme, joka sisältää työtä, kotityötä, lastenkuljetusta ja lasten tappelun kuuntelua mausteena vielä lasten urputus ja valitus meihin vanhempiin päin.



Jep, itse teimme lapset, ja itse ne hoidammekin. Ennen saimme hieman apua, tosin aina arvostelun kera, kun äitini saapui meille ja ilmoitti aloittavansa samantien tämän läävän siivouksen. (Eikä tämä mikään läävä ole, melko tavallinen koti) lapset pääsivät 1-2 kertaa vuodessa mummolaan yöksi.



Pikkuhiljaa se "apu" muuttui kuitenkin sellaiseksi "no jos nyt tän kerran mutta siitä on kyllä kovasti vaivaa", joten en ole hetkeen viitsinyt edes pyytää.



Huomaan, kuinka varsinkin nuorempi lapsi etääntyy ja etääntyy isovanhemmista. Vanhempi sen verran iso että osaa vierailla itse joskus mummolassa, mutta nuorempi ei.



Nytkin tämä perhe natisee liitoksistaan, ja pieni hetki ilman lapsia olisi paikallaan. Olen yrittänyt rakentaa tukiverkkoja myös muihin suuntiin, mutta tuntuu että kaikilla muillakin perheillä on riittävästi omassa elämässäänkin, siksi en kehtaa pyytää lapsenhoitoapua varsinkaan yön yli.



Asia painaa mieltäni kovasti, ja jotenkin minusta on tullut tän väsymyksen alla niin arka ja pelokas, etten enää uskalla pyytää äidiltä apua, koska tiedän että avunpyyntööni suhtaudutaan väheksyen.