Elokuva Neljä Pientä Aikuista on yliarvostettu

Kävin katsomassa elokuvan Neljä Pientä, jota tuttavat hehkuttivat. Katsomiskokemukseni pohjalta voisi muodostaa kaksi erilaista näkökantaa.

Arvio 1:

Elokuva on kerännyt kiitosta rajoja rikkovasta tavasta käsitellä parisuhteen vakiintuneita normeja. Kerronta pysyy asiassa eikä peittele tunnekirjon kipeitäkään kohtia, kuten mustasukkaisuutta. Henkilöiden hyvin erilaiset elämäntilanteet toimivat verrokkina erilaisille tarpeille/murheille, niin makuuhuoneen puolellakin kuin muutoin. Elokuvan paras kohtaus on pääparin juhlaillallinen toisen vanhempien luona, jossa vaivaannuttava tilanne on saatava purettua, seuraamuksista huolimatta, ja se tulee juuri oikeassa kohdassa. Hykerryttävät sutjautukset pitävät katsojan otteessaan, esimerkiksi Pietu Wikströmin kommentti 'squirttailusta', tai vastaanotto parin lapselta, jolla käsitykset parisuhteesta eivät olekaan ehtineet kangistua kaavoihin. Pelkästään näyttelijäsuoritukset kantavat pitkälle, ja erityisesti Juulian haavoittuvaisuus on käsinkosketeltavaa kiitos Alma Pöystin.

Arvio 2:

Rajoja rikkovasta teemasta huolimatta, elokuva kuhisee kliseitä, pappina toimivaa Milonoffin hahmoa myöten. Koin raadolliseksi käsikirjoittajan pyrkimyksen saada väkipakolla ruksattua kaikki mahdolliset polyamorian implikaatiot; ura, raskaus, biseksuaalisuus. On kuin elokuva haluaisi näyttää, miten polyamoriassa osapuolet voivat purkaa tunteita aikuismaisesti. Kyseessä on siis enemmän polyamorian opas kuin elokuva, ja effekti on puuduttava, sillä käsikirjoittajan edellytys, että kaikki neljä päähenkilöä ovat kypsiä tai kunnioittavia, harvoin toteutuu oikeassa elämässä. Mistä usein löytää näin paljon mahtavia tyyppejä? Yksikään henkilöistä ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa sen enempää kuin Alma Pöystin esittämä Juulia suolistosairauteensa, ja niinpä noloilta tilanteiltakin pitkälti vältytään. Elokuvan vähiten kypsä henkilö, Airolan esittämä Enni, olisi heittopussin asemassa, ellei muut henkilöt kohtelisi tätä menneisyyden vaiheiltaan väritöntä henkilöä aina kunnioittaen.

Yhdessä kohtauksessa henkilöt itkevät ja riitelevät. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen, ja kerta toisensa jälkeen kaikki onkin taas hyvin. Välitilan näyttämättä jättämisen johdosta tunsin itseni huijatuksi. Loppukohtauksessa kaikki palaset vaikuttaisivat loksahtaneet kohdilleen ihan kuin itsestään, eikä lopun utopistinen sanoma vaikuttaisi olevan muuta kuin vaan että polyamoria on ihanaa. Kriittinen näkökulma polyamoriaan pelkistetään mustavalkoisesti Juulian äitiin, jonka olkinukkehahmo edustaa tässä kaikkia "vääriä" kriittisiä näkökulmia polyamoriaan. Milllekään analyyttisemmälle kritiikille ei jää sijaa. Milonoffin esittämä Matias olisi puolestani yhtä hyvin voinut olla työtön, sillä hän toimii (klisee!) pappina, elokuvaa Patton lainaten, siksi koska hänet määrätään tekemään työnsä, ei siksi koska hän rakastaa sitä.

Kokonaisuutena kallistun näistä jälkimmäiseen näkökantaan, ja ikävintä on, kuinka joutuu ääneen sanomaan, että elokuvan lyttääminen ei tarkoita minun osilta vihamielisyyttä polyamoriaa kohtaan. 2/5.