Lue keskustelun säännöt.
Voiko ihmisessä olla yksinäisyyden leima?
26.10.2023 |
Musta tuntuu, että mut on tuomittu olemaan yksin ja muutkin ihmiset sen jotenkin musta vaistoaa eikä halua olla mun kanssa. En ole mikään epäsuosittu, mutta usein tuntuu, että olen täysin näkymätön tässä maailmassa. Jos jotain suhdetta yritän virittää, niin se päättyy siinä vaiheessa, kun itse lopetan sen ylläpidon. Kukaan ei muista minua enkä ole millään tavalla merkityksellinen.
Kommentit (12)
Kyllä voi olla. Se on kuin energia joka karkottaa toiset. Siitä voi myös päästä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leimasta en tiedä, mutta itse olen jotenkin niin epäkiinnostava, että kavereita vain ei tartu mukaan. Kolmikymppisenä huomasin, että pariutuneet kaverini eli kaikki kaverini olivat löytäneet elämäntilanteeseensa parempaa seuraa. Sinkuista ei ollut ns. perhetutuiksi.
Nyt olen melkein kuusikymppinen, enkä ole yhtään kiinnostavampaa seuraa kuin ennen. Töissä olin tehtävieni vuoksi kuultu ja kunnioitettu, ja työttömäksi jäätyäni tämä tyhjiömäinen tunne on vain korostunut. Tottuuhan tähän kyllä vuosien mittaan.
Uskon että se on joku leima, energia tai 'aura' tässä asiassa vaikka en mihinkään rajatieteisiin usko todellakaan. Se on vain jokin ihmisessä joka karkoittaa muut.
Koen itse ihan samoin. Aina ollut vaikea saada ystäviä ja vielä vaikeampi pitää ne. Viimeksi ollut yli 10.vuotta sitten ystävä, eikä kavereitakaan ole kuin töissä. En jaksa uskoa että tästä yksinäisyydestä enää pääsen eroon.
Mielenterveystoiminnassa on paljon yksinäisiä.
Uskon että voi olla. Mentaalipuolesta se huokuu, tietynlaista negatiivista, luotaantyöntävää energiaa joka huokuu ulospäin.
Mutta kuten joku yllä jo sanoi, se on asia jonka voi itse muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Energia näkyy ja kuuluu. Itse olen välillä yksinäinen, välillä sosiaalisia elämänvaiheita, kun on töitä tai projekteja - olen huomannut tuon negatiivisen minäkuvan, joka tulee yksin ollessa helposti. Toisaalta olen työskennellyt narsistien uhrien kanssa. Jos sinulla on ollut esim. vaativat vanhemmat, etkä saa kotonasi tilaa kasvaa omaksi persoonaksesi, vaan joudut jatkuvasti sopeutumaan muiden tahtoon ja sovittelemaan, olemaan hiljaa ettei riitaa tulisi - sekin voi olla syynä. Värikkäät, voimakkaat ihmiset ovat kuin tulia, joiden luo muut tulevat lämmittelemään.
Itsenäistyminen näistä lapsuuden kuvioista voisi olla ratkaisu yhdelle. Lopullinen itsenäistyminen. Sitä kautta sitten se löytyy joku aamu, harrastus, intohimo, joku minkä tekemisestä et ole uskaltanut toivoakaan. Kun lopulta puuhastelet omalla alallasi, positiivinen vahva energia alkaa syntyä sinussa. Energia ei ympäröi, se tulee sisältäsi kun - en sano löydät itsesi, ei, väärin sanottu - kun uskallat toteuttaa itseäsi.
voi yksin asuvilla aikuisilla on tämä tilanne juuripäällä jatkuvasti
https://hausk.in/18702/ilmainen-mammografia
kauhunut villapaita on varma merkki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Leimasta en tiedä, mutta itse olen jotenkin niin epäkiinnostava, että kavereita vain ei tartu mukaan. Kolmikymppisenä huomasin, että pariutuneet kaverini eli kaikki kaverini olivat löytäneet elämäntilanteeseensa parempaa seuraa. Sinkuista ei ollut ns. perhetutuiksi.
Nyt olen melkein kuusikymppinen, enkä ole yhtään kiinnostavampaa seuraa kuin ennen. Töissä olin tehtävieni vuoksi kuultu ja kunnioitettu, ja työttömäksi jäätyäni tämä tyhjiömäinen tunne on vain korostunut. Tottuuhan tähän kyllä vuosien mittaan.
Mä jäin kommentistasi miettimään, mitä oikeastaan on olla kiinnostavaa seuraa. Ensin ajattelin, että pitäisi olla jotenkin mielenkiintoinen ihminen. Siis sellainen, jonka elämä on akltiivista, tekee paljon asioita, harrastaa, seikkailee jne. Osaa keskustella aiheesta kuin aiheesta, koska tietää kaikesta suunnilleen kaiken tai ainakin riittävästi. Jos tämä olisi mittari, mä olisin kaikkea muuta kuin kiinnostavaa seuraa. Mun elämässäni ei oikeastaan tapahdu juuri mitään ja sekin vähä, mitä tapahtuu, on yleensä jotain kurjaa. Kuitenkin mun seurastani aika usein pidetään. Miksi, kun en osaa keskustella Dostojevskista enkä kertoa kokemuksiani purjehtimisesta? Syy on todennäköisesti huumorintajuni, tilannekomiikan tajuni sekä taipumus itseironiaan. Osaan nauraa itselleni. Osaan kertoa arkeni kurjistakin jutuista tavalla, joka saa muut nauramaan. Ja lisäksi olen hyvä kuuntelija.
Voisiko se olla jotain reippauden "puutetta", liiallista sisäänpäinkääntyneisyyttä, liiallista varovaisuutta ja varsinkin passiivisuutta. Jos itse ei hakeudu vaikkapa opiskellessa niiden opiskelukavereidenkaan pariin, vaikkapa yhdenkään mielenkiintoisimman juttusille, voi jo puhua muillekin näkyvästä yksinäisyyden leimasta eli tässä tapauksessa tavasta olla passiivinen aivan tavallisissa tilanteissa. niissähän ne ihmissuhteet yleensä syntyvät. Itsensä tarkkailu voi olla vahingollista tässä mielessä, puhumattakaan itsesäälistä tai negatiivisita ajatusvääristymistä. Ujonkin pitäisi "karaista" itseään ja opetella keskustelemaan niin, että juttu etenee ja jatkuu mukavasti, tulemaan toimeen erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa, pitämään yllä ihmissuhteita ja luomaan niitä. Ihmissuhteita syntyy ja niitä päättyy, eikä niitä kumpaakaan tilannetta pidä pelätä, sellaistahan se elämä on. Sitten vain tutustumaan uusiin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lieneekö kyse siitä, että ihminen toistaa käytöstään eri tilanteissa?
Onko muilla tällaisia ajatuksia?