heh, nyt mä ymmärrän, mitä mutsi aikoinaan tarkoitti,

teillä ei ainakaan ole omena pudonnut kauan puusta.

Omat neljä lasta jo kaikki kouluikäisiä, joten joka kerran kun kuulen vauvan kiljuvan bussissa tai metrossa, hymy nousee huulille: ei tarvitse itse reagoida siihen huutoon mitenkään :-)

joka kerran kun kuulen vauvan kiljuvan bussissa tai metrossa, hymy nousee huulille

vaan juuri tuota, ettei itsensä tarvitse siinä tilanteessa reagoida.



Voi tulla samalla vauva-ajasta hyviäkin muistoja mieleen, jopa tuntea haikeuttakin.



Tulee mieleen ajatus: "I´ve been there".

sanoessaan, että häntä ihan naurattaa katsoa nuoria äitejä itkevien vauvojensa kanssa.

Kieroutunutta vahingoniloahan se on. Ja tyytyväisyyttä siitä, että omat lapset on jo isoja.

Ymmärrän että tuntee helpotusta kun omat on jo isoja, niin on meilläkin. Mutta en mä mitään vahingoniloa eikä edes naurata.

vaan juuri tuota, ettei itsensä tarvitse siinä tilanteessa reagoida.

Voi tulla samalla vauva-ajasta hyviäkin muistoja mieleen, jopa tuntea haikeuttakin.

Tulee mieleen ajatus: "I´ve been there".

ihanaa ettei se enää ole itsellä ajankohtaista!



:D

vaan juuri tuota, ettei itsensä tarvitse siinä tilanteessa reagoida. Voi tulla samalla vauva-ajasta hyviäkin muistoja mieleen, jopa tuntea haikeuttakin. Tulee mieleen ajatus: "I´ve been there".

Toisaalta tulee mieleen ne vauva-ajan hyvät puolet, mutta hetkellisesti se "onneksi ei ole oma" on päällimmäisin, kun joku vauva oikein parkuu ja vanhemmat hyssyttelevät jossain Prisman jonossa.

Ei se vahingoniloa ole, vaan opittu reaktio itkuun ja sitten heti helpotus, ettei tarvitse tehdä mitään asialle.

Olen kokenut saman, siis ollut samassa tilanteessa.



Ei sitä käännetä sanasta sanaan, se on sanonta.

vaan juuri tuota, ettei itsensä tarvitse siinä tilanteessa reagoida. Voi tulla samalla vauva-ajasta hyviäkin muistoja mieleen, jopa tuntea haikeuttakin. Tulee mieleen ajatus: "I´ve been there".

Toisaalta tulee mieleen ne vauva-ajan hyvät puolet, mutta hetkellisesti se "onneksi ei ole oma" on päällimmäisin, kun joku vauva oikein parkuu ja vanhemmat hyssyttelevät jossain Prisman jonossa.

Ei se vahingoniloa ole, vaan opittu reaktio itkuun ja sitten heti helpotus, ettei tarvitse tehdä mitään asialle.

Oikeasti kiva reaktio voisi olla tällainen, minkä eräs amerikanenglantia puhuva vanhempi leidi lausahti lentokoneen nousua odotellessamme hillittömästi itkevän vauvansa kanssa tuskailevalle äidille: "Don't worry, we've all been there, dear!"

Liikun työmatkani julkisilla ja jos siellä joku lapsi rääkyy niin se on ihan kamalaa. Se ainoa pieni hetki päivästä kun saisi vain olla, ummistaa hetkeksi silmänsä ja vain olla...



Ja kyllä, omatkin lapseni ovat olleet joskus pieniä mutta en vienyt heitä koskaan ruuhka-aikaan (jolloin kuitenkin suurin osa töissäkäyvistä liikkuu) busseihin kiljumaan. Muutenkin yritin aina helpottaa heidän oloaan, jottei kiljumisen tarvetta olisi ollut. Usein näkee äidin kaikessa rauhassa juoruavan kännykkään samalla kun vauva huutaa kuumissaan vaunuissa täysissä toppauksissa...

Mutta kun yksikseen tuolla kulkee kaupoilla ja jonkun uhmaikäinen tenava vetäsee oikein kunnon pultit keskellä ostoskeskusta, niin en voi väittää, etteikö tulis semmoinen helpottunut lämmin ailahdus "onneks ei oo omani"



Mua ei kaupoissa kiljuvat ja kirkuvat kakarat haittaa pätkän vertaa. Niin kauan kun ne ei ole omia, eikä tarvi hävetä silmiä päästään... ;D

vaan juuri tuota, ettei itsensä tarvitse siinä tilanteessa reagoida.

Voi tulla samalla vauva-ajasta hyviäkin muistoja mieleen, jopa tuntea haikeuttakin.

Tulee mieleen ajatus: "I´ve been there".

Jos olen joskus harvoin yksin kaupassa tai ulkona syömässä, tulee sama fiilis. Jonkun lapsi makaa maassa tähtenä ja kiukuttelee. Äiti yrittää saada haalaria päälle naama punaisena.

Been there and will be tomorrow.

Mutta just sillä hetkellä minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään! Sitä se vain tarkoittaa.