Miten jaksatte perheenjäsenenne päihderiippuvuutta?

Olet julma kun hylkäsit hädässä olevan!!

Ei kenenkään elämää voi elää toisen puolesta. En voi sanoa että en olisi ollut kaikkien muisen tunteiden lisäksi myös helpottunut kun siskoni kuoli yliannostukseen. Eipähän enää tarvinut pelätä mitä taas tapahtuu. Myös lapsilleen loppujenlopuksi parasta, ei se tilanne että sisko narkkasi ja miehensä hoiti kaiken ja oli huolissaan ollut millään tavalla kestävä eikä hyvä kenenkään kannalta.

Sinä et voi häntä pelastaa eikä sinun tule siitä tuntea syyllisyyttä. Voit kertoa jämäkästi ettet jaksa enää ja sanoa että jos joskus on tosissaan valmis yrittämään päihteistä irti, olet tukena. Hae itsellesi kaikki apu mitä saat, esim. vertaistukiryhmiä on. Voimia.

T. Raittiina 6v

Vierailija kirjoitti:

Olet julma kun hylkäsit hädässä olevan!!

Sinä olet julma. Eikö aplla ole mitään väliä? Täytyykö hänen vain kestää vaikka hänen voimavaransa ovat loppuneet?

Hyvin jaksan, otan paukkua ja sidukkaa hänen kanssaan.

Minun perheessä ei tommosia luusereita onneksi ole.

Vierailija kirjoitti:

Minun perheessä ei tommosia luusereita onneksi ole.

Et tunnista niitä, koska olet se luuseri itse.

Raja tulee vastaan. Itse hylkäsin täysin siskoni ja veljeni. Molemmat käyttää huumeita ja viimeinen niitti oli, kun varastivat autostani renkaat alta yöllä kerrran. Tiesin heti ketkä on syyllisiä. Sitten siitä meni jonkin aikaa, kun muutin ja vaihdoin numeroa. En ole kuullut heistä 7 vuoteen yhtään mitään. Se oli niin stressaavaa aikaa, kun sai olla koko aika varuillaa kaikesta ja siinä heidän maailmassa en ole mukana. Itse olen täysin päihteetön.

Ei ole kokemusta päihderiippuvuudesta, mutta äidilläni on alkoholiongelma.

Olin nuori (14v), kun äidin ongelma alkoi, pyrin vimmatusti kontrolloimaan äidin juomista ja olin kokoajan ahdistunut ja peloissani.

Lopulta uuvuin aivan täysin ja oli laitettava hommalle stoppi. Lopetin holhoamisen ja asetin tiukat rajat, tämän jälkeen oma olo alkoi helpottaa. Toki tässä meni aikaa, olin reilu parikymppinen silloin.

Äitini oli tapana soitella monta kertaa viikossa, yleensä humalassa ja valittaa milloin mistäkin. En enää kokenut, että olen velvoitettu auttamaan, sanoin etten puhu enää puhelimessa jos hän on humalassa. Jos en jaksanut vastata puhelimeen, en vastannut.

Monet riidat tuli käytyä läpi, mutta nyt on selvät pelisäännöt.

Tukena voi olla silloin kun omat voimavarat sen sallivat, mutta kenenkään muun puolesta ei voi tehdä muutoksia.

Olen opetellut asettamaan omia rajoja alkoholistivanhempani suhteen. 

Esimerkiksi jos soittaa humalassa, eikä mitään oikeaa hätää ole, en jatka keskustelua, vaan sanon, että en minä nyt jaksa. Hänellä kiertää humalassa ajatukset negatiivista kehää, eikä se keskustelu johda mihinkään. Ne on yleensä aina ne samat ruikutukset ja valitukset. 

En pyri muuttamaan häntä millään tavalla. Alkoholin juominen ei ole Suomessa rikos, joten juokoon niin paljon kuin haluaa. Eikä kukaan toisen ihmisen toiveesta tai käskystä muutu. Se motivaatio pitää lähteä omasta itsestä. Jos pyytäisi apua, ja on joskus pyytänytkin, niin kyllä minä sitten autan. 

Mutta se pitää muistaa, että retkahdukset kuuluvat päihderiippuvuuteen, ja vaikka juomatta voi olla, se on aivosairaus, eikä siitä sillä tavalla parane. On parempi hyväksyä se asia osana sitä ihmistä. 

En ole tavannut kovinkaan montaa valioyksilöä, jotka eivät päihdytä itseään millään tavoin. Se on sellainen kollektiivinen massiivinen virtahepo olohuoneessa.

Päihdeongelmaiseen pitää katkaista kaikki välit. Pelasta itsesi, äläkä uhraa omaa elämääsi toisen ongelman vuoksi. Päihdeongelmaiset ovat narsistisia ja ajattelevat vain omaa etuaan. Kokemusta on. Katkaise välit ja aloita toipuminen.

Isäni oli juova alkoholisti. Silloin kun hän oli otillaan en ollut missään tekemisissä kanssaan. Siskoni on sekakäyttäjä ja välit ovat olleet poikki jo viitisen vuotta. Minutkin meinasi viina viedä, mutta laitoin korkin kiinni reilu kymmenen vuotta sitten.

M 35

Minä olen kärsinyt kymmeniä vuosia läheisten alkoholiongelmien takia. Nyt juuri ongelmaa ei ole, mutta en ole muuttanut mieltäni sen asian suhteen, että hyysäämisen sijasta kaikki päihderiippuvaiset pitäisi pistää johonkin kauas vaikka Siperiaan menevää junaan silläkin uhalla, että saattaisivat joutua rajan toisella puolella tykin ruuaksi. Enemmän kuin päihderiippuvaiset tarvitsevat tukea heidän aiheuttamistaan huolista ja ongelmista monin eri tavoin kärsivät läheiset tarvitsevat mahdollisuuden saada elää normaalia elämää.

Mun äiti on alkoholisti. Hän on silti aina rakastanut minua ja tehnyt kaikkensa mun eteen enkä allekirjoita tuota että on narsisti tai ajattelee vain itseään, äitini ei ole ollenkaan sellainen. Hän on myös pyrkinyt olemaan aina kuosissa kun ollut kanssani, mutta joskus on vähän lipsahdellutkin. Olen kyllä alaikäisenä nähnyt hänet humalassa kotona.

Meillä on hyvät välit nytkin kun olen aikuinen enkä ole hänestä kauhean huolissani koska juominen ei riistäydy, hän käy töissä ja tapaa minua vain selvinpäin, mutta tiedän että käyttää edelleen alkoholia. Hän taitaa olla sellainen kotona tissuttelija, eikä onneksi soittele kännissä.

Minkälaista juominen on silloin kun koette että pitää auttaa? Äiti on aina sanonut että on aikuisena vastuussa itsestään ja omista teoistaan, en ole kokenut että häntä pitäisi auttaa.

Huusin, raivosin ja hylkäsin.

:(

Ite pitää tajuta. Narkki on narkki, juoppo on juoppo.