Työ kehitysvammaisten parissa on osoittanut, että kaikki kehitysvammaiset eivät todellakaan ole koko aikaa ihania

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Missä tuollainen olettama on edes esitetty? Kaikki varmasti tajuavat, että ihminen jolla on useita diagnooseja ja niiden liitännäissairauksia ei koskaan koko ajan vain iloista hymyä. Ja ylipäätään, kukaan meistä ei ole koskaan koko ajan ihana.

Eräs tuttavani on hoitajana kehitysvammaisille tarkoitetussa laitoksessa. Siellä on asukkaita, joilla on viisivuotiaan itsehillintä, mutta kolmekymppisen miehen voimat.

Siitä on ihanuus ja herttaisuus kaukana.

Tavalliset ihmiset ei ole aina mukavia. Voisi sanoa että melko harvoin ovat mukavia.

Että se siitä.

En jaksa yhtään näitä. Onneksi ei ole pakko. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Ei ole vaan rakastaa sitä vammaista yhtä paljon kuin muitakin lapsiaan. Rakkaus on se selviytymiskeino.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Kyllä kehitysvammaisten lasten vanhempien elämä on todella rankkaa. Se ei kuitenkaan vähennä rakkautta omaa lasta kohtaan. Ulkopuolisten on tätä yhtälöä usein vaikea ymmärtää ja ehkä siksi jotenkin päättelevät, että kehitysvammaiset lapset ovat aina ihania, eiväthän vanhemmat muuten jaksaisi rankkaa arkea. En ole kuullut vanhempien itse näin väittävän.

Toisin sanoen ovat kuin "normaalit" ihmiset. Vain pieni osa on oikeasti mukavaa seuraa.

Eikö ap:llä ole alan koulutusta vai miksi tämä yllätti?

Uskon että monet vanhemmat yrittävät vain vältellä epätoivoa tilanteestaan tällaisilla selityksillä, kun että kehitysvammainen lapseni opettaa minulle rakkautta. Samalla kun se pistää kymmenennen kerran koko asunnon remonttikuntoon.

Kehvahuolto on aivan hirveää ja moni hoitaja on menettänyt työssä toimintakykynsä esim fyysisen invalidisoitumisen vuoksi. Tiedän itsekin tyypin joka sai aivovaurion. Koko ala on ihan fakdap sillä on aika sekavaa yrittää luovia sen itsemääräämisoikeuden mikä on isolla vahvalla 3-vuotiaan tasolla olevan miehen kanssa. Itsekin syvästi traumatisoitunut tässä työssä ja kaikkien väkivaltakokemusteni jälkeen.

En oppinut rakkautta vaan tulin siihen tulokseen, että jos lapsen kanssa ei pärjää kotona, eikä laitoksessa, eikä missään, jotain ihan muuta pitäisi keksiä näiden säilyttämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Kyllä kehitysvammaisten lasten vanhempien elämä on todella rankkaa. Se ei kuitenkaan vähennä rakkautta omaa lasta kohtaan. Ulkopuolisten on tätä yhtälöä usein vaikea ymmärtää ja ehkä siksi jotenkin päättelevät, että kehitysvammaiset lapset ovat aina ihania, eiväthän vanhemmat muuten jaksaisi rankkaa arkea. En ole kuullut vanhempien itse näin väittävän.

Onhan siihen syy, miksi laitetaan laitokseen tai tehostettuun palveluasumiseen, on myös tukiasuntoja.

Sama. Työskentelen dementikkojen kanssa, kyllä meillä on osa heistä tosi mukavia. Mutta heistäkin halutaan antaa käsitys, että herttaisia mummeleita, joiden kanssa juodaan kahvia. He on moni aika usein kärttyisiä, koska ovat sairaita.

Sitten osa näistä lähes 100-vuotiaista, sanovat kaiken ääneen mitä ajattelevat. En usko, että johtuu sairaudesta, se oli sitä aikaa ei ajateltu, se voi loukata jotain mitä päästää suusta. Nykyään ollaan hienovaraisempia.

Meillä yksi, jolla hyvä mmse(olin ollut nielurisaleikkauksessa, ja laihduin muutaman kilon, olen jo luonnostaan laiva 170cm 56kg.) Sanoi "tuokin niin laihaksi mennyt, pahan näköistä" olin että ookoo. Toiselle sanoi "tuokin aina syö, aina se syö"

...

Yksi oli edellisessä paikassa hyvä, hän oli hienostomummo, hän aina sätti paikkaa huonolla tuulella. Kertoi "tämä on paska paikka!!! Tämä ei ole edes motellitason paikka." Luuli olevansa hotellissa 😄

Meidän pomo kävi toisella osastolla, siellä yksi asukas, joka aina haukkuu, sanoi Pomolle "sinäkin suttura"😆

Meillä viereisen osaston minun ikäinen hoitaja kertoi, miksi vaihtoi työpaikkaa meille. Muistisairas löi häntä niin kovaa, että hänellä murtui rintalasta.

Ja tämä tuli sinulle jotenkin yllätyksenä?

Itse olen tehnyt vain muutaman vuoden alan töitä ihan satunnaisesti ja porukkaan on mahtunut hyvin monenlaisia. On ollut niitä söpöjä ilopillereitä muutamia ja osa sitten väkivaltaisiakin. Nykyisessä työssäni olen henkilökohtaisena avustajana, asiakkaani on kyllä mukava ja sympaattinen mutta hän esimerkiksi raapii minua usein, tukistaa ja yrittää istua syliin eikä ymmärrä että hän alkaa olla jo aikuisen naisen mitoissa.

Välillä sattuu pahastikin kun esimerkiksi hyppää syliin ilman mitään ennakkovaroitusta.

Hän ei tahallaan tee sitä ja ymmärrän kyllä että hänellä on suuri läheisyydenkaipuu eikä hän ole lainkaan pahimmasta päästä, päinvastoin.

Pelottavin oma kokemukseni on se kun kaksimetrinen iso autistinen poika hyppäsi yhtäkkiä päälleni takaapäin ja selkä otti kovasti osumaa, olin useamman päivän sairaslomalla ja tuosta tilanteesta jäi pieni kanmo.

Tällä alalla täytyy olla itsekin fyysisesti vahva ja iso, ei ole mitään pienen naisen hommaa.

Ala kaipaisi myös lisää miehiä.

Seuraan itse läheltä muutaman erityislapsiperheen arkea ja surullista se on.

Toinen on sellainen että saattaa tehdä kakat housuun ihan koska tahansa eikä tunnista hätää, ulostetta on yleensä joka paikassa ja tämä lapsi on myös fyysisesti väkivaltainen, puree vanhempiaan ja repii hiuksista.

On koko ajan vahdittava.

Toisessa perheessä syvästi autistinen iso lapsi joka lyö vanhempiaan, sisaruksiaan ja rikkoo tavaroita. Tällä äidillä on aamukampa milloin poika saadaan pois kotoa muuttamaan.

Jatkuva väkivallan uhka läsnä. Mistä tulee käsitys että vammaiset olisivat ihania? Erittäin haastava asiakasryhmä. Toki myös palkitseva.

T:sosionomi

Ei kai kukaan niitä koko ajan ihanina pidä. Mistä moiset harhaluulot?

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Sama koskee niitä oikeiden pienten lasten vanhempia. Onhan tuollainen nyt hiton rasittavaa.

Minäkin ihmettelen mistä tämä stereotypia "ihanista" vammaisista tulee. Monet ovat kuolaavia, mykkiä, aggressiivisia ja lähinnä hakkaavat ja sotkevat eritteillään.

Mitä ihanaa siinä on? Minulle riitti yksi vuosi tuota hommaa, olen onnellinen että vaihdoin alaa. Nykyisessä työssä ei tarvitse muita ihmisiä edes nähdä tai kotoa poistua.

Minulle ala sopii satunnaisena keikkailuna, pidän kovasti työstä silloin kun saan lähinnä ohjata, hoitotoimenpiteitä en halua tehdä.

Eritteille on alkanut jo aika hyvin suodattua ja väkivallan uhka nuorempien asiakkaiden kanssa ei ole niin suuri eikä pienet samalla tavalla satuta vaikka löisivätkin. Itse teen siis lähinnä kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa työtä. Vaikka itse näen heitä työssäni vain pieninä annoksina kerrallaan, ymmärrän että kokopäiväisesti työtä tekevät saati sitten vanhemmat ovat uupuneita ja harkitsevat alan vaihtamista. Itsekään en ehkä jaksaisi kokoaikaisena näitä hommia.

Minua turhauttaa työssä eniten kommunikaatiovaikeudet ja nämä eritteillä sotkemiset. Kaiken huippu oli kun eräs lapsi hieroi omat ripulinsa minun hiuksiini kun menin häntä vessaan pesemään, paperi oli loppu ja jotenkin tämä neiti oli onnistunut alle minuutissa vuoraamaan itsensä yltäpäältä ripulillaan, sitä oli hänen kasvoillaan, hiuksissa, käsissä ja jopa korvissa.

Joskus väsyttää myös oman asiakkaan jankuttaminen ja tunnepuuskat, en osaa auttaa kun en tiedä mikä häntä vaivaa eikä hän osaa kertoa, alkaa itkeä ihan yllättävissä tilanteissa vaikka ensin olisi ihan hyvällä tuulella.

Välillä minua vaivaa myös hänen tapansa koskea minuun (ja itseensä), monta kertaa olen sanonut ettei kukaan saa koskea minun eikä hänen rintoihin eikä alapäähän.