Lue keskustelun säännöt.
Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi onnellista elämää eläneiden keskellä
11.08.2023 |
Kasvoin itse vaikeissa oloissa, ja elämäni on ollut aikamoista kamppailua mielenterveyden kanssa. Olen toipunut muuten, mutta tuntuu, että en osaa löytää yhteyttä ihmisten kanssa, joiden elämä on ollut verraten helppoa ja keskiluokkaista. Yrittävät puhua minulle sienimetsästä, joka on ihan normaali suomalainen kokemus, mutta ei minulla tuollaisia ollut. Vanhemmat olivat joko töissä, kumppanin luona tai muualla, ei meillä vietetty aikaa missään metsässä tai muissa perhejutuissa, eli siitä ei koskaan tullut itsellenikään mitään tapaa. Mökit, veneilyt, urheiluharrastukset, sosiaaliset riennot, kaikki nämä on itselleni vielä ihan uusia aluevaltauksia. Mielelläni kuulen muiden juttuja, mutta en saa mitään itse lisättyä keskusteluun. En voi oikein sanoa "kuulostaa kivalta, mutta enpä ole kokenut", koska se lopettaisi keskustelun seinään ja toinen voisi kokea, että pidän hänen juttujaan tylsinä. En yritä valittaa vaikeasta elämästäni, sen olen käsitellyt terapiassa, mutta en tiedä miten päästä tästä vaikeudesta ylitse. En voi puhua ihmisille perheestä, en mistään, koska kaikki on yhtä traumaa. En halua masentaa muita. Tunnen olevani aina porukan Phoebe Buffay, paitsi että en ikinä kerro kokemuksiani ääneen. Itse osaan suhtautua niihin jo suht neutraalisti ja käyttää vähän mustaa huumoria, mutta muille nämä jutut olisi aika rankkoja kuulla. Onko muita saman kanssa kamppailevia?
Kommentit (71)
Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä pääsin kyllä sienimetsään, vaikka rankkaa olikin. Mut noin itse asiaan jos menen, niin kylläpä mullakin kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen kunnolla ystävystynyt, on kokeneet rankkoja. Toisaalta helpomman elämän eläneille mun tarinan kuuleminen on voinut olla ymmärrystä lisäävä asia.
Voit kysellä kiinnostuneena lisäkysymyksiä, tyyliin oletko aina tykännyt käydä sienessä, mikä siinä on parasta, tai että mitä niistä sienistä kokkaa. Sitten voi ilmaista vähän piilotetummin, että kuulostaisi kivalta, pitäiskin itsekin joskus kokeilla (sen sijaan että töräyttää että en minä vaan moisia ole päässyt kokemaan). Ja siitä sitten vaikka kokeilla, lähtiskö kaveri mukaasi ja menisitte yhdessä joskus retkelle! Tähän tyyliin löytyy sitä yhteyttä mitä kaipaat. Tsemiä!
Joo mulla on samaa, ei todella mikään Pekka-korttipakan idylliperhe kun ei ollut kuin lapsi ja toinen vanhempi. Silti tämä toinen vanhempi odottaa jotenkin että jatkuvasti ylistäisin kuinka ollaan parempia kuin muut, narsistin vikaa hänellä josta olen koko lapsuuteni jo saanut kärsiä (enkä ihmettele että se toinenkin vanhempi lähti)
Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voit kysellä kiinnostuneena lisäkysymyksiä, tyyliin oletko aina tykännyt käydä sienessä, mikä siinä on parasta, tai että mitä niistä sienistä kokkaa. Sitten voi ilmaista vähän piilotetummin, että kuulostaisi kivalta, pitäiskin itsekin joskus kokeilla (sen sijaan että töräyttää että en minä vaan moisia ole päässyt kokemaan). Ja siitä sitten vaikka kokeilla, lähtiskö kaveri mukaasi ja menisitte yhdessä joskus retkelle! Tähän tyyliin löytyy sitä yhteyttä mitä kaipaat. Tsemiä!
Tämä on hyvä neuvo, ja usein teenkin juuri tätä. Sitten tulee se hetki, kun toinen kysyy minulta jotain näistä asioista, ja joudun sanomaan jotain ympäripyöreää, eli toinen ei oikein saa keskustelusta mitään irti. Elämässäni on kyllä muita kivoja asioita, joista itse nautin, mutta monet niistä on vähän sellaisia, että ei niistä oikein kauheasti keskustelua saa aikaiseksi. Siis sellaista, joka toista kiinnostaisi.
Vierailija kirjoitti:
Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.
Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla.
Niinpä. Parikymppisenä oli vielä jotain yhteistä samanikäisten kanssa, vaikka koko lapsuus ja nuoruus oli ihan outoa ja hävettävää. Mutta nyt nelikymppisenä mulla ei ole yhtään mitään mitä tämän ikäisellä normaalisti on. Ei edes sitä työpaikkaa kun ei ole työkykyäkään. Oon täysin normaali elämästä syrjäytynyt.
Vierailija kirjoitti:
Koeta nyt vain päästä yli ja lopettaa menneiden märehtiminen, panosta tulevaisuuteen, se on vielä edessä, ja sen voi valita.
Ei niitä tolleen vaan lopeteta.
Tarvitset apuja. Käydä läpi ja löytää ymmärrys ja empatia itseen.
Sama mulla. Ulkopuolinen. Enkä niin jaksa sosiaalista. En luota.
Saan olla tällainen.
Saan. Minä.
Välillä otan itseni, sen pienen lapsen syliini ja silitän, ymmärrän. Se pieni lapsi pelkäsi ja huolehti paljon.
Siksi siitä tuli niin totinen ja herkästi stressaantuva, vastuunkantaja. Niin. Tai se pieni lapsi kuvitteli, että oli tästä kaikesta vastuussa, vaikka ei ollut.
Ei ollut sanoja, oli tapahtumia.
Sitten ne jutut jäi sinne sisälle.
Nyt niitä olen availlut tässä samalla omaa elämääni eläen. Ymmärrys ja empatia itseä kohtaan on kasvanut/syventynyt. Samalla ymmärrän paremmin muitakin, kai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koeta nyt vain päästä yli ja lopettaa menneiden märehtiminen, panosta tulevaisuuteen, se on vielä edessä, ja sen voi valita.
Ei niitä tolleen vaan lopeteta.
Tarvitset apuja. Käydä läpi ja löytää ymmärrys ja empatia itseen.
Sama mulla. Ulkopuolinen. Enkä niin jaksa sosiaalista. En luota.
Saan olla tällainen.
Saan. Minä.Välillä otan itseni, sen pienen lapsen syliini ja silitän, ymmärrän. Se pieni lapsi pelkäsi ja huolehti paljon.
Siksi siitä tuli niin totinen ja herkästi stressaantuva, vastuunkantaja. Niin. Tai se pieni lapsi kuvitteli, että oli tästä kaikesta vastuussa, vaikka ei ollut.
Ei ollut sanoja, oli tapahtumia.
Sitten ne jutut jäi sinne sisälle.Nyt niitä olen availlut tässä samalla omaa elämääni eläen. Ymmärrys ja empatia itseä kohtaan on kasvanut/syventynyt. Samalla ymmärrän paremmin muitakin, kai.
Kauniisti kirjoitettu, vähän liikutuinkin. Kiitos. Tärkeää osata rakastaa ja huolehtia siitä sisäisestä lapsesta.
Aika tylsää jos kaikki tekisivät aina samoja juttuja.
Mitä itse teit lapsena tai muuten elämässäsi vaikkapa kesälomilla? Kai olet jotain tehnyt? Käynyt vaikka uimassa rannalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla.
Niinpä. Parikymppisenä oli vielä jotain yhteistä samanikäisten kanssa, vaikka koko lapsuus ja nuoruus oli ihan outoa ja hävettävää. Mutta nyt nelikymppisenä mulla ei ole yhtään mitään mitä tämän ikäisellä normaalisti on. Ei edes sitä työpaikkaa kun ei ole työkykyäkään. Oon täysin normaali elämästä syrjäytynyt.
Niin, mitä meillä oikeastaan oikeasti on?
Ehkä meillä on ne ajatukset siitä, mitä meillä on?
Jos ajattelen, että minulla ei ole mitään, niin kai se on ihan sama, mitä minulla näyttää olen, kun en koe sitä niin.
Mennä sinne sisäiseen minään ja alkaa miettiä asioita voimavaralähtöisesti eli mitä
Minulla on ja mitä minä VOIN tehdä.
Sitä kai kutsutaan asennoitumiseksi. Sitä voi kehittää. Jos haluaa.
Ikäsi ja millaisia mt-ongelmia, onko vieläkin ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vasta tässä,
he toteavat
Mutta kukaan ei kysy,
kuinka kaukaa
olen tähän hetkeen tullut
- runoilija, jonka nimeä en muista
Ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen onnistunut kunnolla ystävystymään vain sellaisten kanssa joilla on samantyylinen lapsuus.
Mutta ei sen kannata antaa nykyisyyttä pilata. Tee aikuisena kaikkea sitä mitä haluat. Mene sinne metsään jos siltä tuntuu jne. Minä olen tehnyt niin. Lapsena ei tehty mitään, joten nyt teen kaikkea mitä haluan, kokeilen ja opin. Minulla on itselläni nyt lapsia ja teen heidän kanssaan asioita mitä olisin halunnut että minun kanssani tehdään.
Lapsuudesta jos puhutaan, puhun avoimesti että kurjaa oli mutta ei sillä enää ole merkitystä. Jätän hirveimmät yksityiskohdat kertomatta.
Kuulostaa siltä että häpeät lapsuuttasi. Se on aivan turhaa, ethän sinä siihen olisi mitenkään voinut vaikuttaa että millainen se on. Ja meitä kurjia kokeneita on hirveän paljon. Jostain syystä minun lähipiiriini on sellaisia löytynyt paljon, ehkä johtuu ammatista sitten että se houkuttaa rikkinäisen lapsuuden eläneitä.. Ja tosiaan siitä että kun sitä yhteyttä löytyy tämmöisen samanlaisten kanssa niin ne pesiytyy elämään pysyvämmin.
Kyllä se siitä, avoimin mielin vaan! Ei olla yhtään sen huonompia kuin ne joiden lapsuudessa oli veneilyjä ja mökkeilyjä. Eikä nekään kyllä mistään onnellisesta lapsuudesta kerro mitään...
Tsemppiä!
Jos yhtään lohduttaa, niin kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Kulisseja pidetään hyvinkin kauan pystyssä monista eri syistä
Tunnistan kyllä hyvin mistä puhut ja samaistun sinuun monelta osin. Paljon kurjuutta lapsuudessa jonka takia tulen aina olemaan vähän ulkopuolinen ja siihen lisäksi tempperamenttinen luonne ja kömpelöys sosiaalisesti :D Ei ole aina ollut helppoa mutta kaikkeen tottuu. Minä olen löytänyt oman yhteisöni muiden "kummajaisten" joukosta ja kummasti tulee normaali olo kun muut ympärillä on samanlaisia kuin itse. Alkaa jopa tuntua että ne "normaalia, onnellista elämää" harrastavat ihmiset on niitä kummajaisia kun ei niiden kanssa juurikaan ole tekemisissä.
Mun paras vinkkini on olla rehellisesti sitä mitä on eikä yrittää sopeutua sellaiseen, missä ei tunne oloaan mukavaksi. Joo - osa ei pidä ja osa pitää suorastaan epäkohteliaina mutta vastapainoksi löytää ne omat ihmiset joiden kanssa saa olla sitä mitä on ja sinua rakastetaan just sellaisena kun olet, virheinesi kaikkinesi. Ihmiset aistii yllättävän hyvin sen jos yrittää olla jotain muita mitä on ja vetää roolia, ja sillon vaistomainen reaktio on olla vähän varautunut. Ei kukaan pääse tutustumaan juuri sinuun ja löytämään niitä sinun ainutlaatuisia puolia jos et tuo niitä esille :)
Taemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla.
Niinpä. Parikymppisenä oli vielä jotain yhteistä samanikäisten kanssa, vaikka koko lapsuus ja nuoruus oli ihan outoa ja hävettävää. Mutta nyt nelikymppisenä mulla ei ole yhtään mitään mitä tämän ikäisellä normaalisti on. Ei edes sitä työpaikkaa kun ei ole työkykyäkään. Oon täysin normaali elämästä syrjäytynyt.
Niin, mitä meillä oikeastaan oikeasti on?
Ehkä meillä on ne ajatukset siitä, mitä meillä on?Jos ajattelen, että minulla ei ole mitään, niin kai se on ihan sama, mitä minulla näyttää olen, kun en koe sitä niin.
Mennä sinne sisäiseen minään ja alkaa miettiä asioita voimavaralähtöisesti eli mitä
Minulla on ja mitä minä VOIN tehdä.Sitä kai kutsutaan asennoitumiseksi. Sitä voi kehittää. Jos haluaa.
No kun ei mulla faktisesti ole työkykyä, töitä, ystäviä, puolisoa, perhettä. Yleensä tämän ikäisillä on edes jotain noista.
Kunhan tajuat, että kaikille ei ole sattunut lottovoittoa ja kunhan keskustelukumppanisikin tajuaisivat tämän. Alat nyt vaan elämään omaa elämääsi, ja kokemuksen karttuessa kerrot siitä muillekin sen verran kuin haluat. Paikalleen ei pidä jäädä, eikä tuleen saa jäädä makaamaan.
Koeta nyt vain päästä yli ja lopettaa menneiden märehtiminen, panosta tulevaisuuteen, se on vielä edessä, ja sen voi valita.