Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi onnellista elämää eläneiden keskellä
11.08.2023 |
Kasvoin itse vaikeissa oloissa, ja elämäni on ollut aikamoista kamppailua mielenterveyden kanssa. Olen toipunut muuten, mutta tuntuu, että en osaa löytää yhteyttä ihmisten kanssa, joiden elämä on ollut verraten helppoa ja keskiluokkaista. Yrittävät puhua minulle sienimetsästä, joka on ihan normaali suomalainen kokemus, mutta ei minulla tuollaisia ollut. Vanhemmat olivat joko töissä, kumppanin luona tai muualla, ei meillä vietetty aikaa missään metsässä tai muissa perhejutuissa, eli siitä ei koskaan tullut itsellenikään mitään tapaa. Mökit, veneilyt, urheiluharrastukset, sosiaaliset riennot, kaikki nämä on itselleni vielä ihan uusia aluevaltauksia. Mielelläni kuulen muiden juttuja, mutta en saa mitään itse lisättyä keskusteluun. En voi oikein sanoa "kuulostaa kivalta, mutta enpä ole kokenut", koska se lopettaisi keskustelun seinään ja toinen voisi kokea, että pidän hänen juttujaan tylsinä. En yritä valittaa vaikeasta elämästäni, sen olen käsitellyt terapiassa, mutta en tiedä miten päästä tästä vaikeudesta ylitse. En voi puhua ihmisille perheestä, en mistään, koska kaikki on yhtä traumaa. En halua masentaa muita. Tunnen olevani aina porukan Phoebe Buffay, paitsi että en ikinä kerro kokemuksiani ääneen. Itse osaan suhtautua niihin jo suht neutraalisti ja käyttää vähän mustaa huumoria, mutta muille nämä jutut olisi aika rankkoja kuulla. Onko muita saman kanssa kamppailevia?
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus AP, uskon että meitä hiljaisia, surujen ja tragedioiden keskellä varttuneita on paljon. Emme vain kohtaa toisiamme. Itse ainakin piiloudun "maskin" taakse, jotta en erottuisi joukosta liikaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys ja yhteisön kaipuu ovat olleet läsnä elämässäni jo pienestä asti.
Olin outo, kiusattu ja surullinen lapsi. En oikein koskaan sopeutunut koulussa joukkoon, tunsin siitä valtavaa häpeää ja itseinhoa. Kotioloni olivat järkyttävät kahden alkoholistivanhemman kasvattamana, joista toinen kohdisti meihin lapsiin psyykkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Lopulta onneksi tilanteemme tuli viranomaisten huomioon ja päädyin lastenkotiin. Nuoruutta ja teini-ikää koetteli laitoksessa kasvaminen ja perheenjäsenen itsemurha sekä lukioon asti jatkunut kiusaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja elämästäni juoruilu. Lapset ja nuoret, ja varsinkin aikuiset, osaavat olla julmia toisiaan kohtaan.
Jotenkin sain pidettyä pääni kasassa ja suunnitelmat selkeinä ja nyt opiskelen yliopistossa 4. vuotta. Minulla on hyvä työpaikka, ei velkaa, säästöjäkin olen saanut kerrytettyä. Työpaikan saaminen oli kyllä kiven takana, oman ujouteni ja epävarmuuteni takia. Päihteistä olen pysynyt kaukana, kun olen nähnyt miten moni on niillä elämänsä pilannut. Olen myös säästynyt vakavammilta MT-ongelmilta, jos masennusta ei lasketa. Sisarillani kaikilla on esimerkiksi jonkinlainen persoonallisuushäiriö, minkä takia he eivät ole kykeneväisiä opiskelu- tai työelämään. Tämäkin tietysti luo omat murheensa kun oma sisar on niin vahingollinen itselleen ja muille, että välit on pitänyt katkaista.
Periaatteessa elämäni näyttää ulkoapäin hyvältä, olen nuori nainen jolla on ura lähtenyt hyvin käyntiin, opiskelut menneet hyvin jne. Moni varmaan ajattelee miten huoleton olen, kun puhun kahvipöydässä shoppailusta jne. muusta turhasta ja kevyestä. Kukaan ei tiedä että kannan sisälläni suurta surua ja merkityksettömyyden tunnetta. Kukaan ei tiedä taustojani tai totuutta perheestäni. Pelkään että joku saa tietää taustastani liikaa.
En pysty luomaan aitoja ihmissuhteita, kun en pysty samaistumaan kanssaihmisiini. Varsinkin deittailu on vaikeaa kun tuntuu, että niin monella miehellä on ollut niin sietämättömän helppo elämä. Ne kovan elämän kokenet kun yleensä ovat siellä ojan pohjalla tai siirtyneet tuonpuoleiseen. En pysty avautumaan kokemuksistani tällaiselle suht tavallista elämää elelleelle henkilölle. Tunnen niin suurta häpeää ja pelkoa että minut tuomitaan ja joudun taas syrjityksi, kuten joskus lapsena. Vihaan erilaisuuttani ja särkynyttä sieluani, jonka vuoksi elän ikuisessa eristyssellissä, itse rakentamieni muurien takana. Olen oppinut sen, että avoimuudesta ja herkkyydestä ei seuraa muuta kuin rangaistus ja hylkääminen sekä selän takana puhumista.
Tämä oli todella hienosti kuvattu, ja samaistun tähän. Opettelen vielä uskomaan, että hyviäkin ihmisiä on olemassa. Siihen tuo uskoa kuunnella vaikka podcasteja ja muita, joissa ihmiset puhuvat empatiasta ja muista asioista, opettavat ihmissuhdetaitoja. Näitä pitäisi olla enemmän Suomessakin, koska nämä ovat tyypillisesti ulkomaisia ja enkuksi. Mutta alan pikkuhiljaa uskoa ihmisten hyvyyteenkin, kaiken jälkeen. On vaikea vaan löytää niitä ihmisiä, koska monet suojelevat sydäntään. Ymmärrettävästä syystä.
Kuulostaa siltä, että olet rakentamassa itsellesi todella paljon parempaa elämää ja teet hyviä päätöksiä. Uskon sinuun. Paljon voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.
Helpommalla päässet ovat mielestäni usein huomaatavasti miellyttävämpää seuraa. En minä ainakaan jaksa velloa jatkuvasti elämän raskaammissa kokemuksissa tai koe yhteenkuuluvuutta saman kokeneiden kanssa. Lähinnä koen joutuvani sijais-/kanssakärsijäksi.
Kyllä meitä elämän kolhimia on, taidamme olla niitä hiljaisia. Tuttavat hehkuttavat mustikka- ja kantarellikuvillaan sosiaalisessa mediassa, itse hyvä kun rämmin päivästä toiseen. Onnellinen elämä, mitä se on? Yritän löytää jokaisesta päivästä jotain ilon aihetta vaikka vastoinkäymisiä on ja on ollut keskimääräistä enemmän. Hyvä aloitus ap, tsemppiä kaikille haasteiden kanssa eläville.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus AP, uskon että meitä hiljaisia, surujen ja tragedioiden keskellä varttuneita on paljon. Emme vain kohtaa toisiamme. Itse ainakin piiloudun "maskin" taakse, jotta en erottuisi joukosta liikaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys ja yhteisön kaipuu ovat olleet läsnä elämässäni jo pienestä asti.
Olin outo, kiusattu ja surullinen lapsi. En oikein koskaan sopeutunut koulussa joukkoon, tunsin siitä valtavaa häpeää ja itseinhoa. Kotioloni olivat järkyttävät kahden alkoholistivanhemman kasvattamana, joista toinen kohdisti meihin lapsiin psyykkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Lopulta onneksi tilanteemme tuli viranomaisten huomioon ja päädyin lastenkotiin. Nuoruutta ja teini-ikää koetteli laitoksessa kasvaminen ja perheenjäsenen itsemurha sekä lukioon asti jatkunut kiusaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja elämästäni juoruilu. Lapset ja nuoret, ja varsinkin aikuiset, osaavat olla julmia toisiaan kohtaan.
Jotenkin sain pidettyä pääni kasassa ja suunnitelmat selkeinä ja nyt opiskelen yliopistossa 4. vuotta. Minulla on hyvä työpaikka, ei velkaa, säästöjäkin olen saanut kerrytettyä. Työpaikan saaminen oli kyllä kiven takana, oman ujouteni ja epävarmuuteni takia. Päihteistä olen pysynyt kaukana, kun olen nähnyt miten moni on niillä elämänsä pilannut. Olen myös säästynyt vakavammilta MT-ongelmilta, jos masennusta ei lasketa. Sisarillani kaikilla on esimerkiksi jonkinlainen persoonallisuushäiriö, minkä takia he eivät ole kykeneväisiä opiskelu- tai työelämään. Tämäkin tietysti luo omat murheensa kun oma sisar on niin vahingollinen itselleen ja muille, että välit on pitänyt katkaista.
Periaatteessa elämäni näyttää ulkoapäin hyvältä, olen nuori nainen jolla on ura lähtenyt hyvin käyntiin, opiskelut menneet hyvin jne. Moni varmaan ajattelee miten huoleton olen, kun puhun kahvipöydässä shoppailusta jne. muusta turhasta ja kevyestä. Kukaan ei tiedä että kannan sisälläni suurta surua ja merkityksettömyyden tunnetta. Kukaan ei tiedä taustojani tai totuutta perheestäni. Pelkään että joku saa tietää taustastani liikaa.
En pysty luomaan aitoja ihmissuhteita, kun en pysty samaistumaan kanssaihmisiini. Varsinkin deittailu on vaikeaa kun tuntuu, että niin monella miehellä on ollut niin sietämättömän helppo elämä. Ne kovan elämän kokenet kun yleensä ovat siellä ojan pohjalla tai siirtyneet tuonpuoleiseen. En pysty avautumaan kokemuksistani tällaiselle suht tavallista elämää elelleelle henkilölle. Tunnen niin suurta häpeää ja pelkoa että minut tuomitaan ja joudun taas syrjityksi, kuten joskus lapsena. Vihaan erilaisuuttani ja särkynyttä sieluani, jonka vuoksi elän ikuisessa eristyssellissä, itse rakentamieni muurien takana. Olen oppinut sen, että avoimuudesta ja herkkyydestä ei seuraa muuta kuin rangaistus ja hylkääminen sekä selän takana puhumista.
Ihan kun omasta päästäni.
Miten päästä ulos tästä häkistä? Koko elämä ollut pelkkää surua ja voimattomuutta. En usko edes kelpaavani yhtään kellekkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus AP, uskon että meitä hiljaisia, surujen ja tragedioiden keskellä varttuneita on paljon. Emme vain kohtaa toisiamme. Itse ainakin piiloudun "maskin" taakse, jotta en erottuisi joukosta liikaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys ja yhteisön kaipuu ovat olleet läsnä elämässäni jo pienestä asti.
Olin outo, kiusattu ja surullinen lapsi. En oikein koskaan sopeutunut koulussa joukkoon, tunsin siitä valtavaa häpeää ja itseinhoa. Kotioloni olivat järkyttävät kahden alkoholistivanhemman kasvattamana, joista toinen kohdisti meihin lapsiin psyykkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Lopulta onneksi tilanteemme tuli viranomaisten huomioon ja päädyin lastenkotiin. Nuoruutta ja teini-ikää koetteli laitoksessa kasvaminen ja perheenjäsenen itsemurha sekä lukioon asti jatkunut kiusaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja elämästäni juoruilu. Lapset ja nuoret, ja varsinkin aikuiset, osaavat olla julmia toisiaan kohtaan.
Jotenkin sain pidettyä pääni kasassa ja suunnitelmat selkeinä ja nyt opiskelen yliopistossa 4. vuotta. Minulla on hyvä työpaikka, ei velkaa, säästöjäkin olen saanut kerrytettyä. Työpaikan saaminen oli kyllä kiven takana, oman ujouteni ja epävarmuuteni takia. Päihteistä olen pysynyt kaukana, kun olen nähnyt miten moni on niillä elämänsä pilannut. Olen myös säästynyt vakavammilta MT-ongelmilta, jos masennusta ei lasketa. Sisarillani kaikilla on esimerkiksi jonkinlainen persoonallisuushäiriö, minkä takia he eivät ole kykeneväisiä opiskelu- tai työelämään. Tämäkin tietysti luo omat murheensa kun oma sisar on niin vahingollinen itselleen ja muille, että välit on pitänyt katkaista.
Periaatteessa elämäni näyttää ulkoapäin hyvältä, olen nuori nainen jolla on ura lähtenyt hyvin käyntiin, opiskelut menneet hyvin jne. Moni varmaan ajattelee miten huoleton olen, kun puhun kahvipöydässä shoppailusta jne. muusta turhasta ja kevyestä. Kukaan ei tiedä että kannan sisälläni suurta surua ja merkityksettömyyden tunnetta. Kukaan ei tiedä taustojani tai totuutta perheestäni. Pelkään että joku saa tietää taustastani liikaa.
En pysty luomaan aitoja ihmissuhteita, kun en pysty samaistumaan kanssaihmisiini. Varsinkin deittailu on vaikeaa kun tuntuu, että niin monella miehellä on ollut niin sietämättömän helppo elämä. Ne kovan elämän kokenet kun yleensä ovat siellä ojan pohjalla tai siirtyneet tuonpuoleiseen. En pysty avautumaan kokemuksistani tällaiselle suht tavallista elämää elelleelle henkilölle. Tunnen niin suurta häpeää ja pelkoa että minut tuomitaan ja joudun taas syrjityksi, kuten joskus lapsena. Vihaan erilaisuuttani ja särkynyttä sieluani, jonka vuoksi elän ikuisessa eristyssellissä, itse rakentamieni muurien takana. Olen oppinut sen, että avoimuudesta ja herkkyydestä ei seuraa muuta kuin rangaistus ja hylkääminen sekä selän takana puhumista.
Ihan kun omasta päästäni.
Miten päästä ulos tästä häkistä? Koko elämä ollut pelkkää surua ja voimattomuutta. En usko edes kelpaavani yhtään kellekkään.
Itselleni terapiasta on ollut paljon hyötyä, mutta myös CPTSD-diagnoosista, jonka avulla on ollut helpompi löytää kirjoja ja muita, jotka helpottavat omien ongelmien ja tunteiden tunnistamisessa. Suosittelisin vaikka ensi alkuun Pete Walkerin kirjaa CPTSD - From Surviving to Thriving, tai Arielle Shwartzin CPTSD Workbook -kirjaa. Nämä asiat on tosi monimutkaisia, mutta et ole yksin. Meitä on paljon, eikä ainakaan häpeää kannata kantaa. Olemme saattaneet omaksua tiettyjä selviytymiskeinoja aikoinaan, jotka eivät enää toimi, ja on hyvä oppia ymmärtämään niitä. Suosittelen myös sellaista podcastia kuin Being Well, se antaa hyviä ohjeita paremman elämän rakentamiseen, pohjautuen psykologiaan ja tieteeseen, mutta hyvin empaattisesti.
Paljon voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Hyvä kirjoitus AP, uskon että meitä hiljaisia, surujen ja tragedioiden keskellä varttuneita on paljon. Emme vain kohtaa toisiamme. Itse ainakin piiloudun "maskin" taakse, jotta en erottuisi joukosta liikaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys ja yhteisön kaipuu ovat olleet läsnä elämässäni jo pienestä asti.
Olin outo, kiusattu ja surullinen lapsi. En oikein koskaan sopeutunut koulussa joukkoon, tunsin siitä valtavaa häpeää ja itseinhoa. Kotioloni olivat järkyttävät kahden alkoholistivanhemman kasvattamana, joista toinen kohdisti meihin lapsiin psyykkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Lopulta onneksi tilanteemme tuli viranomaisten huomioon ja päädyin lastenkotiin. Nuoruutta ja teini-ikää koetteli laitoksessa kasvaminen ja perheenjäsenen itsemurha sekä lukioon asti jatkunut kiusaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja elämästäni juoruilu. Lapset ja nuoret, ja varsinkin aikuiset, osaavat olla julmia toisiaan kohtaan.
Jotenkin sain pidettyä pääni kasassa ja suunnitelmat selkeinä ja nyt opiskelen yliopistossa 4. vuotta. Minulla on hyvä työpaikka, ei velkaa, säästöjäkin olen saanut kerrytettyä. Työpaikan saaminen oli kyllä kiven takana, oman ujouteni ja epävarmuuteni takia. Päihteistä olen pysynyt kaukana, kun olen nähnyt miten moni on niillä elämänsä pilannut. Olen myös säästynyt vakavammilta MT-ongelmilta, jos masennusta ei lasketa. Sisarillani kaikilla on esimerkiksi jonkinlainen persoonallisuushäiriö, minkä takia he eivät ole kykeneväisiä opiskelu- tai työelämään. Tämäkin tietysti luo omat murheensa kun oma sisar on niin vahingollinen itselleen ja muille, että välit on pitänyt katkaista.
Periaatteessa elämäni näyttää ulkoapäin hyvältä, olen nuori nainen jolla on ura lähtenyt hyvin käyntiin, opiskelut menneet hyvin jne. Moni varmaan ajattelee miten huoleton olen, kun puhun kahvipöydässä shoppailusta jne. muusta turhasta ja kevyestä. Kukaan ei tiedä että kannan sisälläni suurta surua ja merkityksettömyyden tunnetta. Kukaan ei tiedä taustojani tai totuutta perheestäni. Pelkään että joku saa tietää taustastani liikaa.
En pysty luomaan aitoja ihmissuhteita, kun en pysty samaistumaan kanssaihmisiini. Varsinkin deittailu on vaikeaa kun tuntuu, että niin monella miehellä on ollut niin sietämättömän helppo elämä. Ne kovan elämän kokenet kun yleensä ovat siellä ojan pohjalla tai siirtyneet tuonpuoleiseen. En pysty avautumaan kokemuksistani tällaiselle suht tavallista elämää elelleelle henkilölle. Tunnen niin suurta häpeää ja pelkoa että minut tuomitaan ja joudun taas syrjityksi, kuten joskus lapsena. Vihaan erilaisuuttani ja särkynyttä sieluani, jonka vuoksi elän ikuisessa eristyssellissä, itse rakentamieni muurien takana. Olen oppinut sen, että avoimuudesta ja herkkyydestä ei seuraa muuta kuin rangaistus ja hylkääminen sekä selän takana puhumista.