Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi onnellista elämää eläneiden keskellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit kysellä kiinnostuneena lisäkysymyksiä, tyyliin oletko aina tykännyt käydä sienessä, mikä siinä on parasta, tai että mitä niistä sienistä kokkaa. Sitten voi ilmaista vähän piilotetummin, että kuulostaisi kivalta, pitäiskin itsekin joskus kokeilla (sen sijaan että töräyttää että en minä vaan moisia ole päässyt kokemaan). Ja siitä sitten vaikka kokeilla, lähtiskö kaveri mukaasi ja menisitte yhdessä joskus retkelle! Tähän tyyliin löytyy sitä yhteyttä mitä kaipaat. Tsemiä!

Tämä on hyvä neuvo, ja usein teenkin juuri tätä. Sitten tulee se hetki, kun toinen kysyy minulta jotain näistä asioista, ja joudun sanomaan jotain ympäripyöreää, eli toinen ei oikein saa keskustelusta mitään irti. Elämässäni on kyllä muita kivoja asioita, joista itse nautin, mutta monet niistä on vähän sellaisia, että ei niistä oikein kauheasti keskustelua saa aikaiseksi. Siis sellaista, joka toista kiinnostaisi.[/quote

Mikset voi vain myöntää ettei sinulla ole asiasta omakohtaista kokemusta? Minusta siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin se saattaa viedä ihmissuhteitasi parempaan päin, kun et piilottele ympäripyöreyksien takana vaan olet rohkeasti läsnä ihan omana itsenäsi. Menneisyytesi on tehnyt sinusta sen kuka olet nyt ja se on vahvuutesi. Nyt voit muiden avulla saada niitä kokemuksia joita vaille olet lapsena jäänyt.

Elämänkokemukseni ovat muokanneet minua ja omaa elämäntapaani, enkä tarkoita, että välttämättä haluaisin tehdä näitä samoja asioita kuin muut. En koe, että minussa on sinänsä mitään vikaa ja teen elämässä kyllä niitä asioita, joista nautin. Sienimetsä ei ole sellainen asia, joka ehkä itseäni kiinnostaisi kokea nyt aikuisenakaan, se ehkä kiinnostaisi eri tavalla jos siihen olisi tosiaan jo nuorena tottunut. Pointti on lähinnä se, että miten löytää yhteys ihmisten kanssa vaikka olenkin erilainen. En halua muuttaa itseäni. Enkä halua pyytää muita opettamaan aikuiselle ihmiselle taitoja.

Itse olen ratkaissut asian niin, että keskustelen mahdollisimman vähän noiden ihmisten kanssa. Ei heitä yleensä edes kiinnosta muiden kokemukset, haluavat vaan puhua itsestään. Tietysti jos oikeasti haluaa yhteyttä heihin, asia on hankalampi. Minun kohdallani auttaa se, että olen erakkoluonteinen, lähes misantrooppi. Kai sekin juontaa juurensa vaikeaan elämään ja muiden ihmisten aiheuttamiin traumoihin.

Kuule, oma erilaisuutesi voisi tosiaan olla rikkaus keskusteluissa, mutta se ehkä vaatii tarpeeksi luotettavan ilmapiirin ja itseltäsi taitoa kertoa siitä. Se voi olla ehkä joku päivä vielä normaalia sinulle, mutta nyt kannattaa kohdistaa ajatukset hyviin juttuihin.  Kerrytät kokemuksia. Kerrot siitä missä olet ollut viime viikonloppuna, mitä teit viime kesänä. Niistä jo löytyy varmaan juttuja kerrottavaksi?  

Virheiden kautta voittoon tässäkin lajissa.

Hyvä tulee kun pusket vaan eteenpäin, etkä murehdi sitä mikä sattuu olemaan pielessä milloinkin.  Sitä paitsi ihmiset eivät yleensä pidä täydellisistä ihmisistä, vaan ihmisistä jotka ovat rehellisesti sitä mitä ovat.   Ihmiset pitävät inhimillisyydestä, siitä että nimenomaan teemme virheitä ja että elämässä sattuu ja tapahtuu. 

Mä koen myös valtavaa ulkopuolisuutta varsinkin työporukassa. Tuntuu, että olen aivan joltain toiselta planeetalta. Olen vanhemmiten vaan tullut entistä kömpelömmäksi ja sulkeutuneemmaksi.

Lapsuuteni oli rankka, mutta mulla oli sentään luonto ja liikunta lähellä sydäntä ja koulussakin meni hyvin. Maalla oli ihan helppoa olla itsekseen. Perheessä kalastettiin, sienestettiin, metsästettiin ja marjastettiin. Mutta ne nyt on ihan arkisia touhuja maalla varsinkin syrjäkylillä ainakin minun lapsuudessani ysärillä eikä mitään erikoisharrastuksia.

Olen nuoresta asti kamppaillut ahdistusta ja masennusta vastaan. Työelämässä olen ollut koko aikuisikäni, mutta en vain pääse alle aaltopituudelle muiden kanssa. Ei sillä, että kovasti enää edes yrittäisin.

Elämä on nykyään jotenkin liian ulkonäkökeskeistä ja materialistista. Mä en vaan sulaudu siihen maailmaan mitenkään. Maalle takaisin muutto onkin tämän hetken hartain toive ja päämäärä.

Kun moni neuvoo, että nyt voit mennä sienimetsään, niin on pakko muistuttaa, että jos ei tunne sieniä, niin ei kannata mennä poimimaan niitä yksin. Mukana olisi hyvä olla kokenut sienestäjä, joka osaa tunnistaa turvalliset ruokasienet.

Tai sitten hankkii sienioppaan ja sen avulla etsii vain turvallisia sieniä kuten kantarellejä ja suppilovahveroita. Mutta pitää olla satavarma, että osaa erottaa myrkyttömät myrkyllisistä.

Vierailija kirjoitti:

Mä koen myös valtavaa ulkopuolisuutta varsinkin työporukassa. Tuntuu, että olen aivan joltain toiselta planeetalta. Olen vanhemmiten vaan tullut entistä kömpelömmäksi ja sulkeutuneemmaksi.

Lapsuuteni oli rankka, mutta mulla oli sentään luonto ja liikunta lähellä sydäntä ja koulussakin meni hyvin. Maalla oli ihan helppoa olla itsekseen. Perheessä kalastettiin, sienestettiin, metsästettiin ja marjastettiin. Mutta ne nyt on ihan arkisia touhuja maalla varsinkin syrjäkylillä ainakin minun lapsuudessani ysärillä eikä mitään erikoisharrastuksia.

Olen nuoresta asti kamppaillut ahdistusta ja masennusta vastaan. Työelämässä olen ollut koko aikuisikäni, mutta en vain pääse alle aaltopituudelle muiden kanssa. Ei sillä, että kovasti enää edes yrittäisin.

Elämä on nykyään jotenkin liian ulkonäkökeskeistä ja materialistista. Mä en vaan sulaudu siihen maailmaan mitenkään. Maalle takaisin muutto onkin tämän hetken hartain toive ja päämäärä.

Suosittelen lääkitystä jos ahdistus on kroonista.  Lääke estää ahdistuksen laukeamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä koen myös valtavaa ulkopuolisuutta varsinkin työporukassa. Tuntuu, että olen aivan joltain toiselta planeetalta. Olen vanhemmiten vaan tullut entistä kömpelömmäksi ja sulkeutuneemmaksi.

Lapsuuteni oli rankka, mutta mulla oli sentään luonto ja liikunta lähellä sydäntä ja koulussakin meni hyvin. Maalla oli ihan helppoa olla itsekseen. Perheessä kalastettiin, sienestettiin, metsästettiin ja marjastettiin. Mutta ne nyt on ihan arkisia touhuja maalla varsinkin syrjäkylillä ainakin minun lapsuudessani ysärillä eikä mitään erikoisharrastuksia.

Olen nuoresta asti kamppaillut ahdistusta ja masennusta vastaan. Työelämässä olen ollut koko aikuisikäni, mutta en vain pääse alle aaltopituudelle muiden kanssa. Ei sillä, että kovasti enää edes yrittäisin.

Elämä on nykyään jotenkin liian ulkonäkökeskeistä ja materialistista. Mä en vaan sulaudu siihen maailmaan mitenkään. Maalle takaisin muutto onkin tämän hetken hartain toive ja päämäärä.

Suosittelen lääkitystä jos ahdistus on kroonista.  Lääke estää ahdistuksen laukeamisen.

Itsellä nimittäin auttoi vuosien ahdistuneisuushäiriöön. Helpotti aikaslailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä koen myös valtavaa ulkopuolisuutta varsinkin työporukassa. Tuntuu, että olen aivan joltain toiselta planeetalta. Olen vanhemmiten vaan tullut entistä kömpelömmäksi ja sulkeutuneemmaksi.

Lapsuuteni oli rankka, mutta mulla oli sentään luonto ja liikunta lähellä sydäntä ja koulussakin meni hyvin. Maalla oli ihan helppoa olla itsekseen. Perheessä kalastettiin, sienestettiin, metsästettiin ja marjastettiin. Mutta ne nyt on ihan arkisia touhuja maalla varsinkin syrjäkylillä ainakin minun lapsuudessani ysärillä eikä mitään erikoisharrastuksia.

Olen nuoresta asti kamppaillut ahdistusta ja masennusta vastaan. Työelämässä olen ollut koko aikuisikäni, mutta en vain pääse alle aaltopituudelle muiden kanssa. Ei sillä, että kovasti enää edes yrittäisin.

Elämä on nykyään jotenkin liian ulkonäkökeskeistä ja materialistista. Mä en vaan sulaudu siihen maailmaan mitenkään. Maalle takaisin muutto onkin tämän hetken hartain toive ja päämäärä.

Suosittelen lääkitystä jos ahdistus on kroonista.  Lääke estää ahdistuksen laukeamisen.

Lääkitys on ollut käytössä jo toistakymmentä vuotta erilaisin variaatioin. Lääkitys kyllä voi lieventää oireita, mutta ei useinkaan poista niitä kokonaan. Omalla kohdalla kyllä ovat tasanneet oloa sen verran, että olen pysynyt työkykyisenä. Osa saa avun lääkkeistä, osa ei.

Meillä kaikilla on lmanlainen elämä. Minä olin varmaan niitä, jotka puhuivat "kävin viikonloppuna äidin luona", "äiti tuli hoitamaan lastani kun lähdin töihin", jne.

Silti yksinäisyyden kokemus on tuttua minullekin lapsesta asti. Lapsena harmitti, kun minulla ei ollut sisaruksia, ja asuimme vuosia paikassa, joka oli kaukana luokkatoverien kodeista. Muilla näytti olevan seuraa ja tukea sisaruksista. Koulussa kuuntelin, kun kaveri kertoi, miten hauskaa oli ollut käydä siskojen kanssa mummolassa ja tavata serkkuja. Mummoni olivat kuolleet, kun olin hyvin pieni, ja ajattelin, että olisi tuo minustakin ollut kivaa vaihtelua siihen, että yritän keksiä tekemistä yksin kotona.

Monilla ihmisillä on asioita, joiden he soisivat olevan toisin, vaikka he näyttäisivät onnellisilta.

Itse olen töissä ulkopuolinen, kun jo parikymppisetkin puhuvat lasten hoitamisesta, hoitopaikoista, koulusta, omakotitaloista, jne.

Itse olen 40v lapseton vuokrayksiössä asuja. Tunnen olevani joku ikiteini parikymmentä vuotta nuorempien aikuisten seurassa. Yksi harvoja yhtä vanhoja lapsettomia saa lapsen tänä kesänä, joten olen vielä enemmän outo tapaus. M

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakaan ei ole ollut mikään helppo lapsuus. Mutta loppujen lopuksi kyllä aika harva ihminen puhuu lapsuudestaan. Mä olen aikuisena tehnyt niitä "normaaleja" asioita ja yleensä kyllä keskustelut muiden ihmisten kanssa liikkuu sillä aika-akselilla, että mitä on tullut viime vuosien/kuukausien/viikkojen aikana tehtyä.

Ei siitä lapsuudesta puhutakaan. Vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että kaikki on jossain vaiheessa käyneet sienimetsässä (esimerkiksi) joskus, ja sen pitäisi olla tuttu aihe. Tämä (ei siis ole pakko olla se sienimetsä, tämä nyt vaan esimerkki) on vähän sellainen jokseenkin terveen, onnellisen elämän merkki. En osaa sitä oikein selittää. Ne on ne yhteiset normit, jotka tyypillisesti yhdistävät suht onnellista ja tasapainoista elämää eläneitä/eläviä ihmisiä, jotka ovat usein olleet sieltä lapsuudesta asti mukana. Ja perheestä puhuminen, ei sekään ole sitä lapsuuden muistojen läpikäyntiä, vaan ihan vaikka sellaisia, että "kävin viikonloppuna vanhempien luona käymässä", "mummi kävi eilen hoitamassa lapsia" jne. Joihin ei osaa samaistua, jos ei vaikka rikkinäisen perheen takia ole yhteydessä aikuisuudessa enää sukulaisiin jne.

En minä ole tuollaista huomannut, tai siis kun mun lähipiirissä on ihmisiä erilaisista taustoista, niin on jotenkin luontevaa, että ihmisillä on erilaisia kokemuksia. Ei kaikki ole mökkeilleet lapsina tai erityisemmin käyneet metsäretkillä kuin koulun kanssa. Mulla oli ex-poikaystävä lukiossa, ihan sellasesta ns. tavallisesta perheestä (alempaa keskiluokkaa, eronneet vanhemmat), mutta se oli ekan kerran mökillä 17-vuotiaana, kun sen isä jostain syystä keksi vuokrata mökin viikoksi.

Minä olen mahdollisimman vähän tekemisissä lapsuuden perheeni kanssa, enkä mä oikein osaa pitää sitäkään outona, vaikka muut puhuisikin perheestään. Minä jotenkin nyt vaan aattelen, että ihmisten elämät on erilaisia, eikä mun nyt mitenkään erityisesti tartte samastua kenenkään elämään osatakseni kuunnella ja keskustella niiden kanssa. Ei varmaan osaa mun tuttavat/työkaverit/harrastusporukat samastua siihen, että mulla on kaksi erityislasta ja kaikenlaisia terapioita ja muuta heille, mutta en mä oletakaan, että osaisi.

Sitä paitsi ethän sinä tiiä, onko niillä sun tuttavilla ollut traumoja tai vaikeuksia, vaikka he puhuisikin  asioista, jotka on "jokseenkin terveen, onnellisen elämän merkkejä". Ei minustakaan satunnainen keskustelukumppani arvaa, että mulla on ollut kamala lapsuus. Lisäksi niitä "tavallisia" asioita voi olla kamalassakin lapsuudessa, oli mullakin lapsena esim. Legoja ja Barbie ja leikin niillä. Peruskoulukin tasaa puntteja, kaikki on päässeet/joutuneet suurinpiirtein samoille retkille ja muille, jos ovat koulua käyneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla. 

Niinpä. Parikymppisenä oli vielä jotain yhteistä samanikäisten kanssa, vaikka koko lapsuus ja nuoruus oli ihan outoa ja hävettävää. Mutta nyt nelikymppisenä mulla ei ole yhtään mitään mitä tämän ikäisellä normaalisti on. Ei edes sitä työpaikkaa kun ei ole työkykyäkään. Oon täysin normaali elämästä syrjäytynyt.

Ongelma on, että rakennat tuon valetarinan itsestäsi ja uskot siihen. Oikeasti sinun elämäsi on samanlaista kuin "normaalien" ihmisten. Elät vain päivästä päivään ilmaan akuuttia hätää, kuten muutkin. Sinulla ei ole mitään pelättävää, mikään karhu ei sinua juuri nyt jahtaa.

Komppaan, mutta ei 70-luvulla juuri sienimetsässä käyty, vaan marjametsässä.

En suuremmin kaipaa sitä marjojen poimimista kuumassa metsässä helteellä hyttysten keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Komppaan, mutta ei 70-luvulla juuri sienimetsässä käyty, vaan marjametsässä.

En suuremmin kaipaa sitä marjojen poimimista kuumassa metsässä helteellä hyttysten keskellä.

Hyvin ymmärsit aloituksen pointin.

Minullakin oli köyhää lapsuudenkodissa. Ei ollut mökkiä, matkoja tai edes kotimaan reissuja eikä isovanhempia elossa. Elämä oli silti ihan kivaa, varsinkin teininä kun pääsi pyörällä kavereiden kanssa pidemmälle rannalle tai muuten hengailemaan. Kirjastosta otin lukemista ja cd levyjä. Uskon että kaltaisiani on paljon eikä lapsuus ole kovin usein noussut keskusteluihin muuta kuin yleisesti " silloin lapset meni keskenään uimaan", " oltiin dingo faneja" tms.

Up

Ei se kerro onnellisesta lapsuudesta, että on ollut sienimetsällä tai mökillä.

Sienimetsään voi mennä myös kotoa muutettuaan.

Opiskelukaverini repäisi itsensä kodistaan opiskelemaan perheen vastusteluista huolimatta ja voi nyt ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Itselläni on käynyt niin, että traumoista seuranneen masennuksen takia persoonani on kutistunut todella kapeaksi. Käytän vain pienen osan siitä kapasiteetista, mitä minulla voisi muuten olla. En ole syvällinenkään vaan itse asiassa melko pinnallinen.

ei kaikilla tarvi olla samoja tekemisiä tehtynä. aikuisena voi mennä esim,kansanopiston kursseille,siellä taisi olla myös sienikursseja syksyisin.porukalla voi mennä ekaa kertaa metsään, ettei eksy.käsityöt ym voi oppia kursseilla.

matkatoimistossa voi ostaa ryhmämatkan esim.kotimaan bussimatkoja tekee jotkut matkatoimistot.ym mukana opas yleensä.helpoin tapa matkustaa porukalla ja opastettuna. tampereella oli esim. bussimatkailu yrityksiä.

tee aikuisena niitä juttuja, mistä jäit paitsi.mene museoon ja maksa oven lähellä olevaan lippupisteeseen pääsymaksu ja nauti kiertelystä. on moni muukin elänyt vaikean lapsuuden,köyhyys,sairaus,alkoholisti ym vaikeat vanhemmat on voinut aiheuttaa tapahtumaköyhän ja opetuksesta vaillinaisen lapsuuden.etsi korjaavia kokemuksia itse.ei ehkä kannata puhua lapsuuden traumoista ns.normaali ihmisille. toiset samanlaiset ymmärtää ehkä paremmin

up