Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi onnellista elämää eläneiden keskellä

Minulla on sama tausta. Minun kanssani ei lapsena tehty yhtään mitään ja muutin 19-vuotiaana omilleni ilman oikeita arjen taitoja tai kokemuksia sekä traumatisoituneena.

Mutta olen kyllä aikuisena ottanut takaisin elämäni ja kokenut asioita itsekseni. Ei haittaa puhua mukavista ja vähän yhdentekevistä aiheista. Itse asiassa olen koittanut siirtyä niihin mukaviin ja yhdentekeviin asioihin ainaisen murehtimisen sijaan. Sienimetsä on esimerkiksi yksi paikka, joka saa pidettyä aivot tässä hetkessä sen sijaan, että tulee mietiskelleeksi niitä vanhoja ahdistavia juttuja.

Rankemmalla taustalla tulee helposti ajatelleeksi, että on ainoa, jolla on ollut vaikeaa. Mutta jokaisella on ne omat vaikeutensa. En nyt halua mitätöidä huonon lapsuuden saaneita, koska onhan se ihan erityisen ikävää, ettei sitä onnellista lapsuutta saanut kokea. Mutta tarkoitan, että helposti jää kuvittelemaan muiden olevan superonnellisia ja huolettomia kaiken aikaa, mutta eihän se niin ole oikeasti.

Sinulla on mahdollisuus elää sitä ikiomaa elämääsi ja kokea asioita nyt. Toivotan sinulle voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit kysellä kiinnostuneena lisäkysymyksiä, tyyliin oletko aina tykännyt käydä sienessä, mikä siinä on parasta, tai että mitä niistä sienistä kokkaa. Sitten voi ilmaista vähän piilotetummin, että kuulostaisi kivalta, pitäiskin itsekin joskus kokeilla (sen sijaan että töräyttää että en minä vaan moisia ole päässyt kokemaan). Ja siitä sitten vaikka kokeilla, lähtiskö kaveri mukaasi ja menisitte yhdessä joskus retkelle! Tähän tyyliin löytyy sitä yhteyttä mitä kaipaat. Tsemiä!

Tämä on hyvä neuvo, ja usein teenkin juuri tätä. Sitten tulee se hetki, kun toinen kysyy minulta jotain näistä asioista, ja joudun sanomaan jotain ympäripyöreää, eli toinen ei oikein saa keskustelusta mitään irti. Elämässäni on kyllä muita kivoja asioita, joista itse nautin, mutta monet niistä on vähän sellaisia, että ei niistä oikein kauheasti keskustelua saa aikaiseksi. Siis sellaista, joka toista kiinnostaisi.

Oisko kyse kuitenkin sit siitä, että et kerro ihmiselle aidosta itsestäsi ja mitä olet kokenut? Kaikille ei toki kannatakaan, mutta kyllä raskaan elämänkokemuksen jakaminen monia ihmissuhteita syventää.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen onnistunut kunnolla ystävystymään vain sellaisten kanssa joilla on samantyylinen lapsuus. 

Mutta ei sen kannata antaa nykyisyyttä pilata. Tee aikuisena kaikkea sitä mitä haluat. Mene sinne metsään jos siltä tuntuu jne. Minä olen tehnyt niin. Lapsena ei tehty mitään, joten nyt teen kaikkea mitä haluan, kokeilen ja opin. Minulla on itselläni nyt lapsia ja teen heidän kanssaan asioita mitä olisin halunnut että minun kanssani tehdään. 

Lapsuudesta jos puhutaan, puhun avoimesti että kurjaa oli mutta ei sillä enää ole merkitystä. Jätän hirveimmät yksityiskohdat kertomatta. 

Kuulostaa siltä että häpeät lapsuuttasi. Se on aivan turhaa, ethän sinä siihen olisi mitenkään voinut vaikuttaa että millainen se on. Ja meitä kurjia kokeneita on hirveän paljon. Jostain syystä minun lähipiiriini on sellaisia löytynyt paljon, ehkä johtuu ammatista sitten että se houkuttaa rikkinäisen lapsuuden eläneitä.. Ja tosiaan siitä että kun sitä yhteyttä löytyy tämmöisen samanlaisten kanssa niin ne pesiytyy elämään pysyvämmin. 

Kyllä se siitä, avoimin mielin vaan! Ei olla yhtään sen huonompia kuin ne joiden lapsuudessa oli veneilyjä ja mökkeilyjä. Eikä nekään kyllä mistään onnellisesta lapsuudesta kerro mitään...

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

"Mikä ei tapa, se katkeroittaa"

"Oisko parempi kuolla kuin jäädä kitumaan?"

Vierailija kirjoitti:

Ikäsi ja millaisia mt-ongelmia, onko vieläkin ap?

Miksipä kysyt?

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Tai sitten sulla on vaan niin kova luulo siitä, että tiedät kuka on päässyt helpolla.

Itse en esim kerro mitä kaikkea ikävää olen kokenut. Minua pidetään osin pumpulissa kasvaneena kultalusikkatyyppinä.

Älkää pliis olettako toisista yhtään mitään.

Mullakaan ei ole ollut mikään helppo lapsuus. Mutta loppujen lopuksi kyllä aika harva ihminen puhuu lapsuudestaan. Mä olen aikuisena tehnyt niitä "normaaleja" asioita ja yleensä kyllä keskustelut muiden ihmisten kanssa liikkuu sillä aika-akselilla, että mitä on tullut viime vuosien/kuukausien/viikkojen aikana tehtyä.

Kovinkaan monet ei tunne sieniä tai ainakaan kovin monia sieniä. Sitten on niitä, joille se on intohimo. Nyt on sienestysaika alkamassa ja hyvä aika opetella. En koe mitenkään outona, että vasta aikuisena opettelee tuntemaan sieniä ja alkaa kerätä niitä. Voi hyvin sanoa, että meillä ei kerätty sieniä, ei se ole välttämättä kovinkaan monen lapsuusmuistoihin kuuluvaa. Itselle on aina ollut hankalaa osallistua keskusteluun sukulaisten tapaamisesta, kun mummoja tai pappoja ei ole ollut elossa enää minun synnyttyäni eikä nykyisin oikein muitakaan sukulaisia. Olen sanaton näissä keskusteluissa, kun joku kertoo käyneensä sisarusten kanssa jossain tai muuta vastaavaa. Vähän osaton olo jos voisi kuvailla tunnetta siellä takana, vaikka kuinka yrittäisi kuunnella kohteliaasti. Ja kun useimmiten ei edes kiinnosta yhtään nämä toisten sukuloinnit.

Vierailija kirjoitti:

Mullakaan ei ole ollut mikään helppo lapsuus. Mutta loppujen lopuksi kyllä aika harva ihminen puhuu lapsuudestaan. Mä olen aikuisena tehnyt niitä "normaaleja" asioita ja yleensä kyllä keskustelut muiden ihmisten kanssa liikkuu sillä aika-akselilla, että mitä on tullut viime vuosien/kuukausien/viikkojen aikana tehtyä.

Ei siitä lapsuudesta puhutakaan. Vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että kaikki on jossain vaiheessa käyneet sienimetsässä (esimerkiksi) joskus, ja sen pitäisi olla tuttu aihe. Tämä (ei siis ole pakko olla se sienimetsä, tämä nyt vaan esimerkki) on vähän sellainen jokseenkin terveen, onnellisen elämän merkki. En osaa sitä oikein selittää. Ne on ne yhteiset normit, jotka tyypillisesti yhdistävät suht onnellista ja tasapainoista elämää eläneitä/eläviä ihmisiä, jotka ovat usein olleet sieltä lapsuudesta asti mukana. Ja perheestä puhuminen, ei sekään ole sitä lapsuuden muistojen läpikäyntiä, vaan ihan vaikka sellaisia, että "kävin viikonloppuna vanhempien luona käymässä", "mummi kävi eilen hoitamassa lapsia" jne. Joihin ei osaa samaistua, jos ei vaikka rikkinäisen perheen takia ole yhteydessä aikuisuudessa enää sukulaisiin jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla. 

Niinpä. Parikymppisenä oli vielä jotain yhteistä samanikäisten kanssa, vaikka koko lapsuus ja nuoruus oli ihan outoa ja hävettävää. Mutta nyt nelikymppisenä mulla ei ole yhtään mitään mitä tämän ikäisellä normaalisti on. Ei edes sitä työpaikkaa kun ei ole työkykyäkään. Oon täysin normaali elämästä syrjäytynyt.

Niin, mitä meillä oikeastaan oikeasti on?

Ehkä meillä on ne ajatukset siitä, mitä meillä on?

Jos ajattelen, että minulla ei ole mitään, niin kai se on ihan sama, mitä minulla näyttää olen, kun en koe sitä niin.

Mennä sinne sisäiseen minään ja alkaa miettiä asioita voimavaralähtöisesti eli mitä

Minulla on ja mitä minä VOIN tehdä.

Sitä kai kutsutaan asennoitumiseksi. Sitä voi kehittää. Jos haluaa.

No kun ei mulla faktisesti ole työkykyä, töitä, ystäviä, puolisoa, perhettä. Yleensä tämän ikäisillä on edes jotain noista.

Oletko silloin onnettomampi vai onnellisempi kuin sellainen, jolla oli ne, mutta menetti ne?

Asioissa on monta puolta. Älä juutu tuijottamaan niitä vain omasta näkökulmastasi. Onhan tämä ahdistava tunne, että ympäristö ei ymmärrä. Mutta enpä tiedä, taidan kuitenkin mieluummin olla katkeruudesta nousija kuin oman elämäni kultainen noutaja.

Opettelen ajattelemaan, että minä ehkä en tule koskaan olemaan se tyyppi, jonka kanssa rupatellaan noista asioista. En ehkä ole se porukan ilopilleri. Mutta toisaalta olen se, jonka puoleen voi kääntyä, kun tarvitsee ymmärrystä ja lempeyttä vaikeissa asioissa. Muutamat kaverit ovat sanoneet, että neuvoni tai tapani kohdata heidät synkissä hetkissä on ollut juuri mitä he silloin tarvitsivat. Luulen, että se johtuu siitä, että yritän olla muille se, jota itse aikoinaan olisin tarvinnut. Tietysti pitää olla hyvät rajat, ettei ota tavallaan kannettavakseen muiden taakkoja. Mutta uskon, että aika monilla, jotka on kokeneet hankalia juttuja, on tämä sama kyky.

Samaistun, koen tuota joskus koska oma lapsuus oli ehkä vähän tapahtumaköyhää. Ja en omaa kauheasti kavereita nykyään joiden kanssa tehdä asioita. Mutta vaikka en aina voi jakaa lapsuusmuistoja, aikuisena voin tehdä asioita.Esim sinä voisit mennä NYT sienimetsään ja opetella sen taidon ja puhua sitä kautta kokemuksistasi.

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus enkä ole vieläkään keksinyt miten sen kanssa selviää. Nuorempana oli jopa helpompaa kun aikuisuus oli vasta alussa ja elämä edessä. Ei ollut niin noloa se ettei tiennyt tavallisesta elämästä oikein mitään. Nyt (40v) se alkaa olla, kun putosi aikuisenakin muiden vauhdista, traumojen ja huonojen sosiaalisten taitojen takia ei tullut normaalia elämää ja kaikki jäi edelleen kokematta. Muiden puheissa vilahtelee kumppanit, lapset ja sukulaiset joiden kanssa puuhaillaan kaikenlaista. On juhlia ja muita sosiaalisia juttuja. Ostetaan asuntoja ja mökkejä. Käydään lomamatkoilla oman perheen tai kavereiden kanssa. Minä en tiedä niistä mitään. Välillä värittelen totuutta ja keksin juttuja että selviää small talkista työpaikalla. 

Sama kokemus ja jos yhtään lohduttaa niin emme ole ainoita tällaiset elämänkokemukset omaavia. Yritän elää omaa elämää näillä eväillä mitä minulla on ja muista välittämättä ja muille omista asioistani hyvin vähän puhuen, mutta vaikeaa se välillä on varsinkin, kun ihminen kuitenkin on sellainen, että välittää siitä mitä muut minusta ja minun elämästäni ajattelevat, arvuuttelevat ja puhuvat. Meistä ei kukaan ole tässä maailmassa alkujaan toistaan parempi tai huonompi eikä ihminen voi valita millaisiin olosuhteisiin syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

Juu ei.

Ap, ootko lukenut ketjua Traumat ovat pilanneet elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

Juu ei.

Ap, ootko lukenut ketjua Traumat ovat pilanneet elämäni.

Nuo kommentit joita lainasit ei ole minulta, vaan joltain muulta. Täällä suurin osa kommenteista on muilta kuin minulta.

Olen jotain pientä sieltä joskus lukenut.

-Ap

Kukaan ei ole saanut kokea kaikkea kivaa, jokaisella on (paljonkin) "oi jospa minäkin" asioita kokematta. En oikein tiedä miksi olisi vaikeaa sanoa - ei en ole vielä käynyt sienessä/veneilemässä en ole mökkeillyt perheen kanssa jne?

Menneeseen et voi vaikuttaa, kokemuksesi siitä on ja pysyy. Mutta voit nyt ja tulevaisuudessa tehdä asioita ja saada kokemuksia.

Te omat traditiot, sellaiset ihanat asiat joita ei ehkä ole muilla. Jo se että kutsuu ystävät syömään on nykyään tosi erikoista ja monelle wau elämys. Siitä on helppo aloittaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit kysellä kiinnostuneena lisäkysymyksiä, tyyliin oletko aina tykännyt käydä sienessä, mikä siinä on parasta, tai että mitä niistä sienistä kokkaa. Sitten voi ilmaista vähän piilotetummin, että kuulostaisi kivalta, pitäiskin itsekin joskus kokeilla (sen sijaan että töräyttää että en minä vaan moisia ole päässyt kokemaan). Ja siitä sitten vaikka kokeilla, lähtiskö kaveri mukaasi ja menisitte yhdessä joskus retkelle! Tähän tyyliin löytyy sitä yhteyttä mitä kaipaat. Tsemiä!

Tämä on hyvä neuvo, ja usein teenkin juuri tätä. Sitten tulee se hetki, kun toinen kysyy minulta jotain näistä asioista, ja joudun sanomaan jotain ympäripyöreää, eli toinen ei oikein saa keskustelusta mitään irti. Elämässäni on kyllä muita kivoja asioita, joista itse nautin, mutta monet niistä on vähän sellaisia, että ei niistä oikein kauheasti keskustelua saa aikaiseksi. Siis sellaista, joka toista kiinnostaisi.[/quote

Mikset voi vain myöntää ettei sinulla ole asiasta omakohtaista kokemusta? Minusta siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin se saattaa viedä ihmissuhteitasi parempaan päin, kun et piilottele ympäripyöreyksien takana vaan olet rohkeasti läsnä ihan omana itsenäsi. Menneisyytesi on tehnyt sinusta sen kuka olet nyt ja se on vahvuutesi. Nyt voit muiden avulla saada niitä kokemuksia joita vaille olet lapsena jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

Juu ei.

Ap, ootko lukenut ketjua Traumat ovat pilanneet elämäni.

Nuo kommentit joita lainasit ei ole minulta, vaan joltain muulta. Täällä suurin osa kommenteista on muilta kuin minulta.

Olen jotain pientä sieltä joskus lukenut.

-Ap

Joo, en luullutkaan, että sinulta, tuli vaan epäselvästi samaan viestiin.

Mietin vaan, että siellä ketjussa olisi vertaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpolla päässeillä ei ole mun kokemuksen mukaan luonteessa tietynlaista syvyyttä.

Ei se silti sen arvoista ole. Mieluummin olisin jättänyt traumat välistä.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa"

Juu ei.

Ap, ootko lukenut ketjua Traumat ovat pilanneet elämäni.

Nuo kommentit joita lainasit ei ole minulta, vaan joltain muulta. Täällä suurin osa kommenteista on muilta kuin minulta.

Olen jotain pientä sieltä joskus lukenut.

-Ap

Joo, en luullutkaan, että sinulta, tuli vaan epäselvästi samaan viestiin.

Mietin vaan, että siellä ketjussa olisi vertaistukea.

Varmasti hyvä idea, kiitos.