Miten estää itseään katkeroitumasta tässä tilanteessa?
Olen sairastunut pysyvästi nuoresta iästä huolimatta. En tule enää koskaan pystymään samoihin asioihin kuin terveet ikäiseni. Sairaus rajoittaa toimintakykyä ja jaksamista merkittävästi. En tule jaksamaan työelämässä eläkeikään asti. Edessä piti olla nousujohteinen työura, omakotitalon hankkiminen ja toisen lapsen yrittäminen. Mikään näistä ei enää toteudu. Puoliso on ollut sairastumiseni myötä kovilla. En pelkää omaa kuolemaani, mutta pelkään, miten lapsi selviäisi jos kuolen.
Sairaus ei parane, eikä parantavaa hoitoa ole. Tulen elämään kipujen ja sairauden erilaisten vaiheiden kanssa koko elämäni. Ihmiset yrittävät lohduttaa sanomalla, että tilanne muuttuu tästä vielä paremmaksi. Olen tällä hetkellä niin vihainen koko maailmalle ja kaikille ihmisille, jotka saavat porskuttaa terveinä menemään, kun minä olen sairas. Diagnoosista on vasta vähän aikaa, mutta pelkään katkeroituvani sairauden vuoksi. Miten estää katkeroituminen?
Kommentit (18)
Osanottoni! Olethan saanut jotain henkistä tukea sairastumisen vuoksi? Jos et, niin selvittämään työterveyshuollosta/terveyskeskuksesta/neuvolasta tms, mistä voisit saada henkistä tukea. Sairastuminen on iso kriisi koko perheelle.
Kannattaa hankkiutua vertaistuen pariin. Samaa kokeneet ovat vaikeissa elämäntilanteissa paras tuki.
Aika auttaa. Nyt ei siltä ehkä tunnu, mutta opit todennäköisesti hyväksymään sairautesi ennemmin tai myöhemmin. Sitten löydät uusia tapoja olla ja elää.
Tarvinnet jonkinlaisen henkisen tai hengellisen herätyksen. Lääkärit tai muut ihmiset eivät voi auttaa henkilökohtaisen epäonnen aiheuttaman katkeruuden kanssa.
Mulla on monia sairauksia, jotka huonontavat elämääni enkä elä ns normaalia elämää. Mä otan ns "lomia" elämästäni. Eli teen vaikka parin päivän kotimaanreissun ja teen sitä, mihin sillä reissulla pystyn enkä ajattele sairauksiani. Tsemppiä ap!
minä mietin, millaiset mulkerot alapeukuttavat tuota aloitusta...
Vierailija kirjoitti:
Mulla on monia sairauksia, jotka huonontavat elämääni enkä elä ns normaalia elämää. Mä otan ns "lomia" elämästäni. Eli teen vaikka parin päivän kotimaanreissun ja teen sitä, mihin sillä reissulla pystyn enkä ajattele sairauksiani. Tsemppiä ap!
Sairaus tekee sen, etten pysty/jaksa lähteä reissaamaan. Sairautta on vaikea olla ajattelematta, kun olen joka päivä kivuissaan.
Ap
Minä olen terve, vihaa minua.
Mutta oikeesti, mene kallonkutistajalle.
Sinulla on asiat paljon paremmin kuin minulla. Sinulla on puoliso, lapsi ja ilmeisesti työpaikka. Varmaan ystäviäkin löytyy. Minä sairastuin 27-vuotiaana psykoosisairauteen. Olen ollut kolme kertaa psykoosin takia sairaalahoidossa. Minun pitää syödä neuroleptejä, jotka aiheuttavat jatkuvaa väsymystä ja jaksamattomuutta. Olen ollut kuntoutustuella eli määräaikaisella eläkkeellä toisesta psykoosista lähtien eli 29-vuotiaasta. Puolisoa minulla ei ole eikä lapsia, ja tuskin tulee olemaankaan, ainakaan lapsia, kun olen jo yli nelikymppinen. Olen tosi usein kateellinen terveille ihmisille ja elämäni on tyhjää. Yritän jotenkin jaksaa tätä minun elämää. Vaikeaa se on.
Olen sairastunut pysyvästi nuoresta iästä huolimatta. En tule enää koskaan pystymään samoihin asioihin kuin terveet ikäiseni. Sairaus rajoittaa toimintakykyä ja jaksamista merkittävästi. En tule jaksamaan työelämässä eläkeikään asti. Edessä piti olla nousujohteinen työura, omakotitalon hankkiminen ja toisen lapsen yrittäminen. Mikään näistä ei enää toteudu. Puoliso on ollut sairastumiseni myötä kovilla. En pelkää omaa kuolemaani, mutta pelkään, miten lapsi selviäisi jos kuolen.
Sairaus ei parane, eikä parantavaa hoitoa ole. Tulen elämään kipujen ja sairauden erilaisten vaiheiden kanssa koko elämäni. Ihmiset yrittävät lohduttaa sanomalla, että tilanne muuttuu tästä vielä paremmaksi. Olen tällä hetkellä niin vihainen koko maailmalle ja kaikille ihmisille, jotka saavat porskuttaa terveinä menemään, kun minä olen sairas. Diagnoosista on vasta vähän aikaa, mutta pelkään katkeroituvani sairauden vuoksi. Miten estää katkeroituminen?
Yritä keskittyä niihin hyviin asioihin mitä sinulla on. Jos tilanne on vielä kovin tuore, niin voihan olla tilanne vielä muuttuu tästä paremmaksi.
Itselleni on sattunut asioita mitkä aiheuttanut elämälle katkeroitumisen. Nyt olen kamppaillut asian kanssa lähes 20 vuotta. Jos jotain voisin muuttaa, tekisin enemmän sen eteen, etten olisi menettänyt elämääni myös katkeruudelle.
Ensinnäkin otan osaa. Kipupotilaan elämä ei ole helppoa.
Toiseksi, teidät itsekin että sinulla on paljon hyvää: on puoliso, on lapsi. Se on enemmän kuin moni saa. Juu, tiedän ei lohduta.
Siispä kolmanneksi: tieto siitä, että onnellisuustasolla/tyytyväisyystasolla on tapana palata ihmisen omaan normaalitason jonkin ajan päästä, kohtasi ihminen sitten hyviä tai huonoja asioita.
Neljänneksi: saat olla katkera. Katkeruus on tunne, joka kertoo, että epäreiluutta on koettu/koetaan. Olet varmaan aiemmin elämässäsi ollut vihainen etkä ole toiminut silti toiminut vihaisesti? Katkeruuttakin oppii hillitsemään toiminnoissaan. Toisille ei esim. tarvitse tuskia vaikka katkeruutta kokisi. Minusta ainakin on ollut helpompi hyväksyä katkeruuteni kuin taistella sitä vastaan.
Kumma miten ihmiset sanoo että pitää keskittyä puolisoon ja lapseen. On tosi tavallista että sairastuneen naisen puoliso lähtee lätkimään. Eli saattaapa eroperheen arki koittaa aloittajalle tuon sairauden lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on asiat paljon paremmin kuin minulla. Sinulla on puoliso, lapsi ja ilmeisesti työpaikka. Varmaan ystäviäkin löytyy. Minä sairastuin 27-vuotiaana psykoosisairauteen. Olen ollut kolme kertaa psykoosin takia sairaalahoidossa. Minun pitää syödä neuroleptejä, jotka aiheuttavat jatkuvaa väsymystä ja jaksamattomuutta. Olen ollut kuntoutustuella eli määräaikaisella eläkkeellä toisesta psykoosista lähtien eli 29-vuotiaasta. Puolisoa minulla ei ole eikä lapsia, ja tuskin tulee olemaankaan, ainakaan lapsia, kun olen jo yli nelikymppinen. Olen tosi usein kateellinen terveille ihmisille ja elämäni on tyhjää. Yritän jotenkin jaksaa tätä minun elämää. Vaikeaa se on.
Sinä olet täydellinen sellaisena kuin olet. Yhteiskunta on luonut tarinan sinun kaltaisistasi ihmisistä, että te olette jotenkin huonompia, ettekä kuulu normaaleihin. Se on täyttä valetta. Sinulla on sairaus vain tämän jäykän ja huonon yhteiskunnan kontekstissa - ei oikeasti.
Ei sellaista ihmistä olekaan, joka nauttisi elämästä miettien kaikkea kurjaa. Sellaisia kyllä on paljonkin joilla ei ole mitään, ei edes terveyttä, ja silti löytävät iloa elämäänsä. He haaveilevat ja nauttivat kaikesta hyvästä pienestä mitä tapahtuu ja unohtavat ikävät asiat ja kivut.
Kukaan ei oikeasti tarvitse komeaa/kaunista kumppania, koiraa, isoa taloa, kallista autoa ja ulkomaanmatkoja ollakseen onnellinen. Kaikki edellä mainitut voivat tuoda iloa, mutta niin voi mikä muukin asia.
Sinun pitää luopua ajattelusta että menettämäsi asiat olivat avain onnellisuuteen ja aloittaa uusi elämä uusilla säännöillä.
Vertaistuki.
Et ole ainoa kyseisessä tilateessa.
Älä kadehdi ketään vaan löydä omasta elämästäsi hyvää ja huomaa, että kukaan ihminen ei saa itselleen kaikkea mitä toivoo.
Jokaisen ihmisen elämänpolku on erilainen ja etenee hyvinkin erilaisia reittejä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on asiat paljon paremmin kuin minulla. Sinulla on puoliso, lapsi ja ilmeisesti työpaikka. Varmaan ystäviäkin löytyy. Minä sairastuin 27-vuotiaana psykoosisairauteen. Olen ollut kolme kertaa psykoosin takia sairaalahoidossa. Minun pitää syödä neuroleptejä, jotka aiheuttavat jatkuvaa väsymystä ja jaksamattomuutta. Olen ollut kuntoutustuella eli määräaikaisella eläkkeellä toisesta psykoosista lähtien eli 29-vuotiaasta. Puolisoa minulla ei ole eikä lapsia, ja tuskin tulee olemaankaan, ainakaan lapsia, kun olen jo yli nelikymppinen. Olen tosi usein kateellinen terveille ihmisille ja elämäni on tyhjää. Yritän jotenkin jaksaa tätä minun elämää. Vaikeaa se on.
Olen pahoillani puolestasi.
Mulla melkeen sama tarina, paitsi ei juuri psykoosia, mutta neuroleptejä silti. Kuntoutustukea vuodesta toiseen. Ei puolisoa, ei lapsia, ei omaa kotia, ei työpaikkaa, ei juuri ystäviäkään.
Minä lähes viisikymppinen, lasta en tule saamaan vaikka se on aina ollut haaveena. Kumppaniakaan tuskin löydän.
En ole katkeroitunut, koska en enää ajattele asiaa. Olen kyllästynyt. EN jaksaisi enää.
Yritä keskittyä positiivisiin asioihin. Sinulla on puoliso ja lapsi, et ole yksin!<3