Onko masentuneena mieli realistisempi kuin ei-masentuneena?

Terveenä maailmankatsomus on huomattavasti realistisempi. Sairaana esimerkiksi tulee kyseenalaistettua koko ajan muiden motiiveja ihmissuhteissa ja olo on sellainen, että nää on oikeasti mun kanssa vain pakosta ja inhoaa mua, lähtevät heti kun saavat tilaisuuden. Terveenä, tai jos vaikka terveenä katsoo niitä keskusteluja joita on sairaana viestitse käynyt, huomaa että ne ihmiset ovat ja ovat aiemminkin olleet ihan huikeita. Yrittäneet parhaansa ja osoittaneet rakkauttaan niin monin tavoin, joita sellaiset ihmiset jotka eivät sinusta todella välittäisi eivät tekisi.

No ei masentuneen mieli ole juurikaan realistinen. Jos itseäni mietin, niin kun minulla meni huonosti mielenterveyteni kanssa, katselin maailmaa mustien lasien läpi, jolloin näin pahuutta sielläkin missä sitä ei ollut.  Ei voinut olla kiitollinen siitä mitä saa, ei voinut nauttia hyvästä vaan kaikki oli aina jollain tavalla vastoinkäymistä.  Lisäksi ahdistus sai päähäni vainoharhaisia ajatuksia, jotka vaikeuttivat elämää huomattavasti.  

Elämässä tapahtuu sekä hyviä, että huonoja asioita ja jos huomio kiinnittyy pelkästään niihin huonoihin, ei se kovin realistista ole.

Vierailija kirjoitti:

Terveenä maailmankatsomus on huomattavasti realistisempi. Sairaana esimerkiksi tulee kyseenalaistettua koko ajan muiden motiiveja ihmissuhteissa ja olo on sellainen, että nää on oikeasti mun kanssa vain pakosta ja inhoaa mua, lähtevät heti kun saavat tilaisuuden. Terveenä, tai jos vaikka terveenä katsoo niitä keskusteluja joita on sairaana viestitse käynyt, huomaa että ne ihmiset ovat ja ovat aiemminkin olleet ihan huikeita. Yrittäneet parhaansa ja osoittaneet rakkauttaan niin monin tavoin, joita sellaiset ihmiset jotka eivät sinusta todella välittäisi eivät tekisi.

Kysymys oli ihmisille joilla on olleet asiat pitkäaikaisesti oikeasti, objektiivisesti, huonosti (ei ystäviä, työttömyys, ei rahaa, sairaus). Sulla oli vain masennuksesta johtuvia "vainoharhoja" että ihmiset ois ilkeitä vaikka ne oikeasti olivat kivoja. Toki silloin ei-masentuneena olet realistisempi.

Riippuu siitä miten katsoo.

Mulla on kroonistunut masennus ja mun mielestä terveet ajattelevat jotenkin harhaisen optimistisesti asioista. Siis luottavat, että kaikki sujuu hyvin aina.

Suurin haittapuoli masennuksessa on, että se vie voimat. Ei jaksa yrittää kunnolla mitään. Varmaan siihen vaikuttaa sekin, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa tehdä mitään asioille.

Kun käytin masennuslääkkeitä, tulin niin tyytyväiseksi, etteivät korjattavat asiat edes häirinneet minua mitenkään. Olin tyytyväinen tilanteessa kuin tilanteessa. Sekään ei ole kovin hyvä juttu.

On realistisempi, suorastaan inhorealistisen rehellinen. "Terveillä" on paljon illuusioita, jotka luovat turvaa ja toivoa, mitkä masentuneelta puuttuvat. Optimi olisi mankeloitua pitkässä masennuksessa ja siitä tervehtyä jotenkuten, kuten vaikuttaa olleen resepti niin monen historiallisen suurmiehen taustalla.

On, nehän sanovat, että masentuneilla on realistisempi maailmankuva kuin positiivareilla. Se ei ole terveellistä tajuta, että on huono, eikä jaksa ja että asiat eivät tule siitä sen paremmiksi muuttumaan, vaikka kuinka jankuttaisi.

Ihmisestä kiinni, jotkut jättäytyy pois tästä oravanpyörästä ja sitä kautta näkee oikeasti tän yhteiskunnan viat, nää ihmiset havannoi toisia ihmisiä paremmin asioita. Vähän kun urheilujoukkue katsoisi omasta pelistään virheet pelin jälkeen videolta. 

Sit taas jotkut masentuneet katkeroituu, heissä ei oo koskaa mitää vikaa ja he alkavat ulkoistamaan vihansa muihin. 

Täällä palstalla on havaittavissa tätä tokaa muotoa paljon. 

Kuulin väitettävän että masentunut ihminen näkee asiat realistisesti. Mutta hyvässä kunnossa pystyy toivomaan ja tahtomaan. Se pitää ihmisen elämässä.

Sanon vain että olen parantunut vakavasta masennuksesta. En kerro muuta koska olen huomannut ettei se ketään kiinnosta.

Masentuneena keskityin pelkästään asioihin, jotka olivat huonosti (ihan oikeasti huonosti). Nyt ei-masentuneena keskityn niiden huonosti olevien asioiden (edelleen melko lailla samat asiat; sairastan parantumatonta sairautta) lisäksi sellaisiin asioihin elämässäni, jotka ovat OK tai jopa hyvin.

Sanoisin tämän perusteella, että ei-masentuneena olen kaiken kaikkiaan realistisempi.

Toisaalta kyllä minun nyt ei-masentuneena täytyy välillä tietoisesti työntää kielteisiä olosuhdeasioita pois mielestäni ja suunnata ajatuksiani muualle, mikä tavallaan on todellisuuspakoisuutta. Joten kyllä tässä ei-masentuneena olemisessakin on epärealistisuuden elementti silloin tällöin.

Masentuneena en tuntenut toivoa, ei-masentuneena tunnen. Toivo on tästä "realistisuus / epärealistisuus" - näkökulmasta katsottuna mielenkiintoinen asia. Tulevaisuuteen suuntautuvana se ei perustu olosuhteisiin eli ei oikeastaan ole kumpaakaan.

Masennus oireilee eri ihmisillä niin eri tavoìn, että kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Toiset masentuneisuus lamaannuttaa, vie tunteet, tekee välinpitämättömäksi, toiset kärttyisiksi, jotkut kokevat muiden ihmisten olevan heitä vastaan ja toiset päinvastoin kaipaavat muita ihmisiä tuekseen ja turvakseen.

Ei. Masentunut tekee koko ajan huonoja arvioita siitä kannattaako asioita tehdä.

Kummallakaan ei ole realistista mieltä. Terve nihilistinen/ inhorealistinen mieli varmaan lähimpänä totuutta.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu siitä miten katsoo.

Mulla on kroonistunut masennus ja mun mielestä terveet ajattelevat jotenkin harhaisen optimistisesti asioista. Siis luottavat, että kaikki sujuu hyvin aina.

Suurin haittapuoli masennuksessa on, että se vie voimat. Ei jaksa yrittää kunnolla mitään. Varmaan siihen vaikuttaa sekin, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa tehdä mitään asioille.

Kun käytin masennuslääkkeitä, tulin niin tyytyväiseksi, etteivät korjattavat asiat edes häirinneet minua mitenkään. Olin tyytyväinen tilanteessa kuin tilanteessa. Sekään ei ole kovin hyvä juttu.

Se masentumattomien optimismi "kaikki sujuu hyvin aina" ei välttämättä tarkoita, että uskottaisiin harhaisesti kaiken sujumiseen, vaan sitä, että vaikka kaikki ei sujuisikaan, niin en aio lannistua ja siihen saakka aion yrittää parhaani.

Jotenkin vaikuttaa, että ne joiden mielestä masentuneen mieli on realistisempi, ovat masentuneita eivätkä edes halua parantua.

Riippuu siitä minkälainen ajattelija on, eikä siitä onko masentunut.

Mä oon ollut masentunut ja silloin mä vasta sokeasti ajattelin.

Syvälliset ajattelijat katsomatta siihen onko optimisti vai pessimisti ovat todennäköisesti realistisimpia ajattelijoita.

Voi tyhmempikin ajatella realistisesti eli riippuu tilanteesta. Se mitä joku luulee mikä on realistista ja mikä ei ei aina pidä paikkaansa, vaikka olisi realistinen ajattelija.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu siitä miten katsoo.

Mulla on kroonistunut masennus ja mun mielestä terveet ajattelevat jotenkin harhaisen optimistisesti asioista. Siis luottavat, että kaikki sujuu hyvin aina.

Suurin haittapuoli masennuksessa on, että se vie voimat. Ei jaksa yrittää kunnolla mitään. Varmaan siihen vaikuttaa sekin, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa tehdä mitään asioille.

Kun käytin masennuslääkkeitä, tulin niin tyytyväiseksi, etteivät korjattavat asiat edes häirinneet minua mitenkään. Olin tyytyväinen tilanteessa kuin tilanteessa. Sekään ei ole kovin hyvä juttu.

Tämä on ihan tieteellisesti tutkittu juttu. Ei-masentuneet näkevät itselleen vaikuttamisen mahdollisuuksia siielläkin, missä niitä ei ole. Koehenkilöille annettiin kaksi nappia ja pyydettiin kontrolloimaan vihreän ja punaisen valon syttymistä niiden avulla. Todellisuudessa napeilla ei ollut mitään yhteyttä valojen syttymiseen. Kokeen jälkeen kysyttiin, kokivatko koehenkilöt voineensa vaikuttaa valoihin. Kaikki muut kokivat, paitsi masentuneet..

En sitten tiedä, näkisivätkö masentuneet helpommin toivottomana myös tilanteen, jossa tosi asiassa on mahdollisuuksia vaikuttaa. Ja onko sillä loppuviimein väliäkään? Jos ei koita, ei voita. Riippumatta todennäköisyyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu siitä miten katsoo.

Mulla on kroonistunut masennus ja mun mielestä terveet ajattelevat jotenkin harhaisen optimistisesti asioista. Siis luottavat, että kaikki sujuu hyvin aina.

Suurin haittapuoli masennuksessa on, että se vie voimat. Ei jaksa yrittää kunnolla mitään. Varmaan siihen vaikuttaa sekin, ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa tehdä mitään asioille.

Kun käytin masennuslääkkeitä, tulin niin tyytyväiseksi, etteivät korjattavat asiat edes häirinneet minua mitenkään. Olin tyytyväinen tilanteessa kuin tilanteessa. Sekään ei ole kovin hyvä juttu.

Se masentumattomien optimismi "kaikki sujuu hyvin aina" ei välttämättä tarkoita, että uskottaisiin harhaisesti kaiken sujumiseen, vaan sitä, että vaikka kaikki ei sujuisikaan, niin en aio lannistua ja siihen saakka aion yrittää parhaani.

Niin kauan kuin masentunut ei lähde täältä oman kätensä kautta, myöskään hän ei ole lannistunut ja yrittää parhaansa.

Masennustakin on montaa tasoa. Ehkä lievästi masentunut on aika realisti. Vakavammin masentunut ei näe mitään toivoa, eikä se ole realistista. Maailmassa on mahdollisuuksia.

Optimisti ehkä näkee epärealistisen paljon hyvää. Mutta vaihdan masennuksen realismin koska tahansa valheellisen hyvään oloon. Jos tuntuu hyvältä, niin mitä väliä?

Masennus on enemmän juttu joka vaikuttaa kokemukseen. Jos mietin masentuneena jotain ikävää asiaa se tuntuu pahalta. Jos mietin samaa asiaa masennuksesta parantuneena, tiedostan sen mutta se ei tunnu pahalta.