Onko masentuneena mieli realistisempi kuin ei-masentuneena?

Mulla suurin ero masennukseen ja ei-masennukseen on se, etten masentuneena saa iloa enää mistään. Ihan sellaisista yksinkertaisista asioista kuin onpa kaunis ilma, tai näin perhosen, tai peuran, tai ilveksen jäljet lumessa, millä ei ole mitään tekemistä minkään toivon tai tulevaisuuden, tai vaikuttamisen mahdollisuuksien kanssa. Ne pienet yksityiskohdat mitä sattumanvaraisesti elämässä tulee vastaan, jotka aiemmin tuottivat iloa, eivät enää tuota sitä. Kaikki on vain harmaata ja merkityksetöntä.

Realistisuudesta on hieman vaikea sinänsä sanoa, koska masennuksessani kaiken merkityksettömyys on suurin määrittävä tekijä. Pienessä, ihmisen mittakaavassa merkityksettömyys ei ole kovin realistista, koska oikeasti minulla on merkitystä, ja asioilla on minulle merkitystä. Ei ole samantekevää jääkö koirani auton alle vai ei, oikeasti, vaikka masentuneena silläkään ei ole mitään merkitystä. Toisaalta taas universumin mittakaavassa minulla ja minun asioillani ei todellakaan ole minkäänlaista merkitystä mihinkään. Elämä ja maailma kulkevat kulkuaan täysin minusta riippumatta, ja vaikka kuolisin tässä ja nyt, muutaman vuoden kuluttua kaikkien, jopa lähipiirin ihmisten elämä olisi jatkanut kulkuaan. Maailma ja elämä ympärillä ei minun takiani pysähdy.

Niinhän sitä väitetään, että masentunut näkisi asiat realistisemmin. Mutta kaikki ihmiset tekevät jatkuvasti havaintoja ja tulkitsevat niitä. Todellisuutta on mahdotonta havainnoida an-sich – sellaisena kuin se on – koska olemme sekä aistiemme että aivojemme tekemien tulkintojen armoilla niin kauan kuin elämme.  Masentuneella ne tulkinnat ovat julmia itseä kohtaan ja kerryttävät jatkuvasti pahaa mieltä. Kokemus on kauhea ja lisäksi turha ja nuo tulkinnat kertaantuvat, kun muut reagoivat niihin torjuvasti. Se puolestaan tuottaa yhä enemmän realismista pakenevaa tulkintaa maailmasta. 

"-- sinä jolla asiat ovat olleet pitkäaikaisesti huonosti (ihmissuhteet, raha-asiat, työasiat, terveys tms.)"

Työttömyys ja konkurssi veivät minulta rahat, kodin, työllistymismahdollisuudet, kaverit, vanhempiani lukuunottamatta sukulaiset, terveyden eli liikkumiskyvyn, maineen, luottokelpoisuuden ja kohtuullisen eläkkeen.

En ole vuosiin nähnyt kasvotusten muita ihmisiä kuin sosiaalialan ammattilaisia. Heidän on työnsä puolesta pidettävä yllä valhekuvia, mikä on tuskastuttavaa ja turhauttavaa. Toisaalta ikävää olisi sekin, että he realistisesti toteaisivat sen, että mitään toivoa ihmisarvoisesta elämästä ei ole.

Silloin, kun kaikki oli vielä ratkaistavissa palkkatyön löytymisellä, minäkin olin ihan toiveikas ja toimelias, varmaan liiankin pitkään. Lopulta tosiasiat tekivät minusta realistin. Minun ei tarvitse olla inhorealisti tai pessimisti, koska todellisuus on itsessään kammottava.