Tytär roikkuu jatkuvasti menneessä

Joo, kyllä.

Vierailija kirjoitti:

vaikuttaa siltä, että tytär on kaikestaloukkaantuva erityisherkkä vihervasemmistolainen ja äiti on väkivaltainen yh-juoppo

Ai on juoppo jos juhlapäivinä on ottanut muutaman? Taitaa olla sitten Suomi täynnä juoppoja. Ja joku tukkapölly ja luunapit oli ihan arkipäivää 2000-luvulle saakka joka perheessä.

Vaikuttais, että kummallakin on voimakkaasti se oma kanta, joka halutaan saada silleen esille että toinen tajuais sen ja myöntäis sen. Tilanteesta pääsee niin, että toinen hyväksyy sen miten toinen asiaan suhtautuu ja antaa vaan olla.

Vaikea näillä tiedoilla ottaa kantaa, miten saisit hänen ajattelunsa muuttumaan. Yksi vaihtoehto on, että muutat omaa asennettasi. Vaikka sinun mielestäsi tyttären lapsuus on ollut ihan ok, niin tytär voi silti itse kokea toisin. Kerro hänelle että olet pahoillasi (tukkapöllystä) ja sitä ei olisi pitänyt tapahtua. Silti voit sanoa, että yritti parhaasi ja toimit parhaan ymmärrykseni mukaan. Avainasia on kuitenkin omien virheiden myöntäminen ja että otat tyttöresii kokemuksen lapsuudestaan tosissasi. Tämän jälkeen on helpompi suunnata katse eteenpäin ja luoda uudenlainen suhde tyttäreen.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttais, että kummallakin on voimakkaasti se oma kanta, joka halutaan saada silleen esille että toinen tajuais sen ja myöntäis sen. Tilanteesta pääsee niin, että toinen hyväksyy sen miten toinen asiaan suhtautuu ja antaa vaan olla.

tytär on perinyt äidiltään vänkääjägeenin

Mahdollisesti tytärtä voisi auttaa joku lyhytterapia, missä hän voisi käydä läpi lapsuuden kokemuksia ammattilaisen kanssa. Kokemuksethan ovat sinänsä "totta", mutta vanhemman ja lapsen muistikuvat voivat olla hyvin erilaisia. Nyt kuulostaa siltä että tässä ei pystytä käsittelemään muistoja rakentavasti, ulkopuolisen apu voisi olla tarpeen.

Lapsi kokee asiat eri tavalla kuin aikuinen. Lapselle aikuisen silmin pieneltä ja mitättömältä vaikuttava asia voi olla traumatisoiva, ja tällaisia kolhuja sattuu aivan jokaisessa perheessä lapsille, se kuuluu elämään. Joillakin tulee sellainen vaihe elämässä, että halutaan jaapata menneistä vääryyden kokemuksista. Jotku hakee sillä ehkä anteeksipyyntöä, tai sitä, että sais vanhemman tajuamaan (vahingossa, tiedostamattaan) aiheuttaneensa mielipahaa. Ikään kuin haluais tulla nähdyksi, kohdatuksi tai jotain tuon asian kanssa, ennen kuin voi päästää siittä irti ja jatkaa elämää. Sinun näkökulma vaikuttaa aloituksen perusteella todella ehdottomalta, ottaen huomioon todellisuuden olevan subjektiivista, eli todellisuuden kokemus tapahtuu jokaisessa ihmisessä itsessään. Se, mitä objektiivisessa todellisuudessa on voinut tapahtua, saattaa löytyä jostain teidän kummankin kokemuksen välimaastosta

Ongelma ei ole tapahtuneet asiat vaan kiintyyssuhde, joka teidän välillä on vaurioitunut tai ei ole koskaan rakentunut kunnolla.

Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja jatkakaa elämäänne

Ei se, että jokin yksittäinen asia on jäänyt kaivelemaan, tarkoita sitä, että lapsuus olisi ollut hirveä. Ihan tavalliseen lapsuuteen kuuluu se, että vanhemmat ovat epätäydellisiä ja silloin tällöin toimivat joissain asioissa väärin. Se, että myöntää näin tapahtuneen ja pahoittelee asiaa lapselleen, ei tarkoita että myöntäisi lapsuuden hirveäksi. Voi olla hyvät ja lämpimät välit, vaikka muistaisi tilanteita joissa toinen on tehnyt väärin.

Lootin vaimo jähmettyi koska katsoi taakseen, olisi pitänyt mennä eteenpäin.

Niitä on paljon jotka täälläkin valittaa. Naisille tyypillistä velloa noin ja uhriutua.

Tulen käyttämään ilmaisua hirviövanhempi erittåin löyhästi.

Jos on jostain syystä ajautunut hirviövanhemman rooliin, silloin ei voi mitenkään saada vakuutettua toista ymmärtämään, että lapsuus oli hyvä ja kunnollinen. Tuolla vain ylläpidetään sitä hirviövanhemman titteliä.

Vierailija kirjoitti:

Niitä on paljon jotka täälläkin valittaa. Naisille tyypillistä velloa noin ja uhriutua.

Löytyy niitä miehistäkin, mutta piti ilmeisesti päästä vellomaan naisvihassa.

Oletko koskaan pyytänyt anteeksi? Tai myöntänyt, että ongelmia on voinut olla? Jos et niin tyttäresi jatkuva vatvominen voi olla sitä, että hän haluaisi tulla nähdyksi ja että sinä hyväksyisit mitä on tapahtunut sen sijaan, että kiellät asiat tai vähättelet niitä. Jos asenteesi on ollut alusta asti se, että tytär vain liioittelee niin en ihmettele hänen tarvetta velloa. Silloinhan sinulla on ongelma asioiden hyväksymisen kanssa.

Jos taas olet pyytänyt anteeksi ja ollut pitkään empaattinen niin sitten voisi olla tyttären aika mennä käsittelemään asioita esim terapiaan.

up

Ota vielä kerran aikaa, ja keskity kuuntelemiseen. Kysy lisää. Kysy, ystävällisesti, olisiko vielä jotain, mitä hän haluaisi puhua. Kysy, miten hän haluaa, että toimitaan. Jos hän kaipaa anteeksipyyntöä, sano, että olet tuossa tilanteessa toiminut kuten olet, ja mahdollisesti olisi voinut toimia toisinkin, ja että et ole täydellinen ihminen, ja että olet pahoillasi, että tästä on aiheutunut tyttärellesi mielipahaa, mutta et voi asioita enää muuttaa muuksi ja että toivoisit, että päästäisiin näiden asioiden yli.

Sen lapsen täytyy itse terapian tai self helpin kautta tajuta, ettei tule saamaan sinulta tarvitsemaansa tunnevastetta ja validaatiota. Sitten kun hän sen oivaltaa, hän ottaa sinuun tarvitsemansa mittaisen etäisyyden -jotkut katkaisevat välit, jotkut jäävät näennäisesti yhteyteen ja puhuvat vain päällipuolisista arkipäiväisistä asioista ja odotukset vanhempia kohtaan nolla. 

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Kuppia otettiin lomilla mutta ei ollut mitään riitelyä tai väkivaltaa, mikä lapsia olisi voinut haitata. Nyt kokee "traumatisoituneensa" siitä että välillä rentouduttiin työputken jälkeen sellaisessa pienessä sievässä, jossa pystyttiin hyvin vahtimaan lapsia. Ja tuntuu selittelevän oman elämänsä epäonnistumisia sillä. Sitäkin valittaa miten en vaikka käskenyt laittamaan ruokaa ja siivoamaan tarpeeksi ystävällisesti yms 😅 Katsopa siinä lorvailua oman rankan työpäivän jälkeen kotiin tullessa, ja puhu rakentavasti ilman moitteen sanaa...

Tarjottiin kaikki mahdollisuudet ja hyvät puitteet lapsuudelle, mutta ei arvosta lainkaan. Jos jotain tehtiin väärin niin se oli hemmottelu, kun noin pienet asiat painaa eikä osaa ottaa koppia elämästä. Välillä melkein hävettää miten annettiin niin paljon, mutta tulos oli sitten tuo.

Ja kuten sanoit niin myös ajat oli ihan erit. Se mikä oli yleistä 80-luvulla ei ole yleistä nyt. Hyvä, että löytyi muita jotka ymmärtävät miten raskasta tämä on vanhemmalle eikä lapsi ole aina oikeassa.

Tuohon alkon käyttöön haluan sanoa, että ihan jo pelkkä vanhemman pienen sievän humalatilan aistiminen voi olla joillekin lapsille ahdistava kokemus. En tiedä mikä siinä on, mutta jo muutaman jälkeen se oma vanhempi voi muuttua eriksi ja jollain tapaa vastenmieliseksi lapsen näkökulmasta. Asia toki on myös lapsikohtainen, on niitäkin, jotka kertoo ettei vanhempien pikkuryypääminen vaikuttanut mitenkään. Mutta sitten on meitä, joille aikuisen mittakaavassa pienikin määrä aiheutti sanoinkuvaamatonta inhotusta ja ahdistusta. Ja vielä, jos tämmöstä tapahtuu tiheän tavanomaisesti, juhlapyhinä, kesällä ja viikonloppuina, niin kyllä siinä on traumatisoitumisen ainekset herkemmille lapsille. Itse nuorena teininä koin asian haastavaksi siltäkin osalta, että se aiheutti pahaa oloa, mutta se ei ollut niin paha asia että siihen olis mistään kehdannut pyytää käsittelyapua.

Vierailija kirjoitti:

Ota vielä kerran aikaa, ja keskity kuuntelemiseen. Kysy lisää. Kysy, ystävällisesti, olisiko vielä jotain, mitä hän haluaisi puhua. Kysy, miten hän haluaa, että toimitaan. Jos hän kaipaa anteeksipyyntöä, sano, että olet tuossa tilanteessa toiminut kuten olet, ja mahdollisesti olisi voinut toimia toisinkin, ja että et ole täydellinen ihminen, ja että olet pahoillasi, että tästä on aiheutunut tyttärellesi mielipahaa, mutta et voi asioita enää muuttaa muuksi ja että toivoisit, että päästäisiin näiden asioiden yli.

Joku pari/perheterapia muutaman kerran voisi olla ihan hyvä ajatus, jolloin keskustelussa olisi mukana ohjaava osapuoli.