Keski-ikäiset, miten suhtaudut vanhempiesi vanhenemiseen?

Eipä siihen auta suhtautua kuin normaalina osana elämää, kun ikääntymistä ei välttääkään voi. Koitan auttaa niin paljon kun pystyn, mutta olemme hyödyntäneet apuna myös esim. siivous- ja ateriapalveluja.

Normaalina osana elämää. Totta kai se on raskasta autella yhä enemmän apua tarvitsevia vanhempia, kun itsellä on kouluikäiset lapsetkin, ja asumme 170 km päässä niistä vanhemmista. Olen vanhempieni ainoa lapsi, joten muita auttajia jakamaan taakkaa ei ole. Mutta sellaista elämä on, että ihmiset ikääntyy, ja alkavat tarvita apua, ei sille mitään voikaan, joten en jaksa siitä valittaa. Tätä nämä ruuhkavuodet on.

Näinhän se on että ikääntymiselle ei mitään voi mutta oma jaksaminen vähän mietityttää. Tuo avuntarve kun vain lisääntyy ja lisääntyy. Ulkopuolista apua eivät vielä hyväksy.

Ap

Vanhempien raadollisuus tulee esiin vanhetessa. Työelämä-ajan pystyivät näyttelemään itsejään parempaa ihmistä, mutta vanhuus riisuu naamiot ja ihmisten sisin paljastuu. Ikääntyneistä vanhemmista näkee ja kuulee selvästi sen kuinka kukaan ei halua kuunnella heitä. Muuttuvat kanssaihmisille näkymättömiksi.  Vanhemmiten neuvojen kysymisten tarve kasvaa. Kaupoissa (autokaupat, kodinkoneliikkeet) myyjät suoltavat vanhuksille täyttä **skaa. Kääntävät asiat päälaelleen tietäen että vanhukset ovat herkkäuskoisia. Omaiset joutuvat sitten kuuntelemaan näitä totena kerrottuja järjettömyyksiä.

Mulla ei elä enää kuin isäni. Äitini on kuollut ja appivanhemmat kuolivat jo vuosia sitten. Eipä tosiaan ole mitään elämän ruuhkavuosia. Teini on vielä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien raadollisuus tulee esiin vanhetessa. Työelämä-ajan pystyivät näyttelemään itsejään parempaa ihmistä, mutta vanhuus riisuu naamiot ja ihmisten sisin paljastuu. Ikääntyneistä vanhemmista näkee ja kuulee selvästi sen kuinka kukaan ei halua kuunnella heitä. Muuttuvat kanssaihmisille näkymättömiksi.  Vanhemmiten neuvojen kysymisten tarve kasvaa. Kaupoissa (autokaupat, kodinkoneliikkeet) myyjät suoltavat vanhuksille täyttä **skaa. Kääntävät asiat päälaelleen tietäen että vanhukset ovat herkkäuskoisia. Omaiset joutuvat sitten kuuntelemaan näitä totena kerrottuja järjettömyyksiä.

Juu, huomattu on. Lipevä myyntimies myi iäkkäille vanhemmille täysin turhan kymppitonnien remontin 😖

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se on että ikääntymiselle ei mitään voi mutta oma jaksaminen vähän mietityttää. Tuo avuntarve kun vain lisääntyy ja lisääntyy. Ulkopuolista apua eivät vielä hyväksy.

Ap

Tämä ulkopuolisen avun tarpeen hyväksyminen on kyllä tehtävä selväksi, että sitä pitää ottaa vastaan jos sellaista olisi saatavilla. Jääräpää isäni ei myöskään halunnut apua vaan itse piti pärjätä tai sitten lasten tulla auttamaan. Selitimme, että me emme ehdi tulla aina kun on tarve, että tullaan kyllä kun ehditään mutta ei niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Oli hankalaa, mutta kun apu sitten lähes väkisin aloitti (kiitokset rauahllisille ja pitkäpinnaisille kotihoitajillemme) niin isä olikin pienen ajan jälkeen tyytyväinen ja popsii tyytyväisenä myös oikeat lääkkeet oikeaan aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Juu, huomattu on. Lipevä myyntimies myi iäkkäille vanhemmille täysin turhan kymppitonnien remontin 😖

Täällä sama tilanne. 

Ainoat kanssaihmiset sukulaisten lisäksi, jotka suostuvat kuuntelemaan ja keskustelemaan vanhusten kanssa ovat kodinkone-, auto- ja puhelinmyyjät. Myyjien kuunteluhalukkuus on tietysti tavoitteellista. Puhelinmyyjät tekevät kauppoja ensiksi kuuntelemalla ja sen jälkeen painostamalla. Vanhukset ensiksi eivät kehtaa ja sen jälkeen uskalla katkaista puhelua kun aletaan kauppia tavaraa, jota eivät halua tai tarvitse. Painostamista jatkuu kunnes kaupat on tehty. Terve nuorempi ihminen löisi myyjälle luurin korvaan, mutta vanhukset eivät sitä tee ja myyjä tietää voittavansa kaupat siinä vaiheessa kun vanhus painostuksesta huolimatta ei katkaise puhelua. Puhelinmyynti pitäisi kieltää lailla.

Meillä on taakkana vanhemman väen kesämökit, joita he eivät ole vuosiin enää remontoineet riittävästi. Katot vuotaa, jätevesijärjestelmät puuttuu, vaarallisia lahopuita ja metsittyneitä pihoja. He odottavat meitä hoitamaan tiluksiaan kun eivät itse enää jaksa, ja ne pyynnöt on täysin julkeita tyyliin "vanhat kuuset käytiin arvioimassa, te saatte kaataa ne ensi kesänä ja pilkkoa", "teidän Pekkahan raivaa saunamökin ympäristön", "sinähän osaat suunnitella uudet kasvit pihaan". Toiselle mökille on 100 km ja toiselle 150 km, meillä on neljä lasta, eläimiä ja oma okt, jotka pitäisi myös hoitaa.

Vanhempien on vaikea ymmärtää, etteivät voi enää pitää samaa elintasoa ja omaisuutta kuin ennen, vaan nyt meidän pitäisi huolehtia siitä heidän puolestaan. Apu kulkee vain sinne suuntaan, eli meitä eivät auta, kerran tai pari vuodessa käyvät lasten synttäreillä juomassa kahvit ja siinä se. Rahaakin heillä olisi palkata oikeita tekijöitä, mutta ei, käyttävät rahansa kalliseen ruokaan, ulkomaanmatkoihin ym.

Vierailija kirjoitti:

Normaalina osana elämää. Totta kai se on raskasta autella yhä enemmän apua tarvitsevia vanhempia, kun itsellä on kouluikäiset lapsetkin, ja asumme 170 km päässä niistä vanhemmista. Olen vanhempieni ainoa lapsi, joten muita auttajia jakamaan taakkaa ei ole. Mutta sellaista elämä on, että ihmiset ikääntyy, ja alkavat tarvita apua, ei sille mitään voikaan, joten en jaksa siitä valittaa. Tätä nämä ruuhkavuodet on.

Miten järjestätte käytännössä tämän avun? Miten itse jaksat? Mulla sama tilanne, mies hoitaa omien vanhempiensa asioita ja olen yrittänyt käydä joka toinen vkl tekemässä omille vanhuksille ruokaa, siivoamassa, hoitamassa apteekkiasiat, nyt ikkunanpesussa jne. En vain tahdo jaksaa, teen täyttä työviikkoa ja lähden perjantaisin ajamaan sinne suoraan. Tuntuu ettei elämässä ole enää mitään muuta kuin vanhemmat, ja kotona odottaa kaksi pientä lasta. Heitä ei voi aina ottaa edes mukaan, koska en ehdi vahtia ja vanhempani eivät jotenkin osaa tai välitä yhtään katsoa perään.

Raskasta. Äitini muistuttaa säännöllisesti, että kuinka veemäinen persoona olen jne. 

Itse tasapainottelen sen kanssa mikä on sopiva määrä auttamista ja mikä ei. Äitini olisi tyytyväinen, jos hänen puolestaan tehtäisiin kaikki. Minä taas mietin, että hänen toimintakyky pitäisi saada säilymään hyvänä. Olen kuolinpesän osakkaana talossa, joka on tehty 1970-luvun lopussa. Talo on alkuperäisessä kunnossa, ainoastaan olohuoneen tapetti on vaihdettu 90-luvulla. Äiti haluaa itsepäisesti asua talossa vaikka ei kykene hoitamaan mitään taloon liittyviä asioita. Alan itse olla väsynyt tilanteeseen.

Omat sekä miehen vanhemmat ovat jo mullan alla. Pitäisikö sanoa onneksi.

Autat minkä pystyt, älkää uuvuttako itseänne siksi että vanhukset kieltäytyy ilman perusteita ulkopuolisesta avusta.

Meillä ulkopuolisen avun vastaanottaminen aloitettiin pienestä, vähän sellaista harjoittelua. Onneksi vanhemmat asuvat paikkakunnlla jossa oli pieniä yksityisiä firmoja, joiden kanssa tämä onnistui. Ensin apu kävi pari kertaa kuussa, pientä siivousta, kaupassa käyntiä tms. mitä milloinkin tarvittiin ja vedottiin siihen, että kun vanhemmat eivät oikein jaksa ja me asumme niin kaukana. Tietty tuli äidin kiukkukohtaukset, että eikö täällä muka ole siivottu tms. mutta nekin loppuivat ja tästä oli sitten halppo kasvattaa avun määrää. Onneksi meitä on 3 sisarusta ja meillä oli varaa kustantaa moinen palvelu ja nyt sitten ollaankin jo siinä pisteessä, että kunnallinen kotihoito käy joka päivä. Vanhemmat oppivat, että apua saa ja voi ottaa vastaan eikä kaikkea tarvitse jaksaa.

Väsytystaistelua, joka kyllä palkitsee oman jaksamisen muodossa. Ei siis tarkoita sitä, ettemmekö mekin hoida heidän asioitaan, mutta emme ole yksin heitä hoitamassa.

Äiti on kuollut, isä on suhteellisen kunnossa ja hänellä on uusi naisystävä, jonka luona asuu. Anopin kanssa on ollut eniten työtä, mutta sain hänelle hoitokotipaikan, aika äkkiäkin, kun hän herätti huolto monissa muissakin. Appi on ollut kauan naimisissa itseään paljon nuoremman vaimon kanssa, heidän asioistaan ei ole tarvinnut huolehtia. Anoppia lukuunottamatta muihin on pitkästi maantieteellistä matkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien raadollisuus tulee esiin vanhetessa. Työelämä-ajan pystyivät näyttelemään itsejään parempaa ihmistä, mutta vanhuus riisuu naamiot ja ihmisten sisin paljastuu. Ikääntyneistä vanhemmista näkee ja kuulee selvästi sen kuinka kukaan ei halua kuunnella heitä. Muuttuvat kanssaihmisille näkymättömiksi.  Vanhemmiten neuvojen kysymisten tarve kasvaa. Kaupoissa (autokaupat, kodinkoneliikkeet) myyjät suoltavat vanhuksille täyttä **skaa. Kääntävät asiat päälaelleen tietäen että vanhukset ovat herkkäuskoisia. Omaiset joutuvat sitten kuuntelemaan näitä totena kerrottuja järjettömyyksiä.

Tai siis vanhetessa oikein paljastuu tämä yhteiskunnan ja ihmistn kovuus ja raakuus. Se ei ole niin iskenyt silmille niin kauan kun itse pärjää. Ennen oli edes jonkinlainen odotus, että ihmiset noudattavat säällisiä käytöstapoja, nyt on jo monet aikuiset niitä 80-luvulla "vapaasti" kasvatettuja (lue kasvattamatta jätettyjä), että se alkaa todella näkyä ja kuulua joka paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on taakkana vanhemman väen kesämökit, joita he eivät ole vuosiin enää remontoineet riittävästi. Katot vuotaa, jätevesijärjestelmät puuttuu, vaarallisia lahopuita ja metsittyneitä pihoja. He odottavat meitä hoitamaan tiluksiaan kun eivät itse enää jaksa, ja ne pyynnöt on täysin julkeita tyyliin "vanhat kuuset käytiin arvioimassa, te saatte kaataa ne ensi kesänä ja pilkkoa", "teidän Pekkahan raivaa saunamökin ympäristön", "sinähän osaat suunnitella uudet kasvit pihaan". Toiselle mökille on 100 km ja toiselle 150 km, meillä on neljä lasta, eläimiä ja oma okt, jotka pitäisi myös hoitaa.

Vanhempien on vaikea ymmärtää, etteivät voi enää pitää samaa elintasoa ja omaisuutta kuin ennen, vaan nyt meidän pitäisi huolehtia siitä heidän puolestaan. Apu kulkee vain sinne suuntaan, eli meitä eivät auta, kerran tai pari vuodessa käyvät lasten synttäreillä juomassa kahvit ja siinä se. Rahaakin heillä olisi palkata oikeita tekijöitä, mutta ei, käyttävät rahansa kalliseen ruokaan, ulkomaanmatkoihin ym.

Te kai ne omaisuudet olette perimässä?

Yksi elossa oleva vanhus yli 80 v 500 km päässä. On pikkuhiljaa hyväksynyt kahdesti viikossa käyvän kunnallisen kotiavun ja ruokapalvelun, siivooja käy kahdesti kuussa. Maksaa omasta suht pienestä eläkkeestään kaiken, mutta pärjäilee ok. Kunnan palveluhan ei ole ilmaista, kuten jotkut luulevat. On tehty selväksi, että ei tarvitse säästää yhtään mitään, vaan eläke on vain häntä ja hänen tarpeitaan varten. Alussa vähän kakisteli, mutta on nyt hyväksynyt. Käyn tapaamassa muutaman kuukauden välein pitkän viikonlopun, kesällä vähän pidempään. On kiva, että silloin voi ajan käyttää juttelemiseen, käyttää kaupassa ja muutaman ystävän luona ja pienillä kävelyillä. Puhelinyhteys viikoittain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normaalina osana elämää. Totta kai se on raskasta autella yhä enemmän apua tarvitsevia vanhempia, kun itsellä on kouluikäiset lapsetkin, ja asumme 170 km päässä niistä vanhemmista. Olen vanhempieni ainoa lapsi, joten muita auttajia jakamaan taakkaa ei ole. Mutta sellaista elämä on, että ihmiset ikääntyy, ja alkavat tarvita apua, ei sille mitään voikaan, joten en jaksa siitä valittaa. Tätä nämä ruuhkavuodet on.

Miten järjestätte käytännössä tämän avun? Miten itse jaksat? Mulla sama tilanne, mies hoitaa omien vanhempiensa asioita ja olen yrittänyt käydä joka toinen vkl tekemässä omille vanhuksille ruokaa, siivoamassa, hoitamassa apteekkiasiat, nyt ikkunanpesussa jne. En vain tahdo jaksaa, teen täyttä työviikkoa ja lähden perjantaisin ajamaan sinne suoraan. Tuntuu ettei elämässä ole enää mitään muuta kuin vanhemmat, ja kotona odottaa kaksi pientä lasta. Heitä ei voi aina ottaa edes mukaan, koska en ehdi vahtia ja vanhempani eivät jotenkin osaa tai välitä yhtään katsoa perään.

No vaikka tuon ikkunoiden pesun olisi voinut ostaa ulkopuoliselta, palkata joku siivoamaan vaikka kerran pari kuukaudessa vähän perusteellisemmin. Siitä se lähtee. Selitätte nätisti mikä tilanne on teidän kannaltanne, jospa ymmärtäisivät.