Onnettomana avioliitossa: vika omien korvien välissäkö?

Ystäviä, harrastuksia? Mitä puuhailet silloin, kun miehesi ei ole paikalla?



Meilläkin on menossa jonkinlainen parisuhdekriisi taas vaihteeksi, 10 vuotta ollaan asuttu yhdessä ja monenlaista vaihetta nähty. Silloin, kun miehen naama alkaa ärsyttää suurimman osan ajasta ja alan miettiä liiaksi avioeroa, alan tehdä itsekseni enemmän jotain mukavaa. Jätän lapset isälleen ja lähden kirjastoon, lenkkeilen enemmän, istuskelen metsässä tai tapaan kavereita. Yleensä tympääntyminen omaan elämääni nimittäin kääntyy ärsyyntymiseksi miestä kohtaan.



Yritä tehdä jotain toisin; muuttaa omaa käytöstäsi ja kenties saada miehesikin tekemään kanssasi jotain uudenlaista, ehkä se piristää.



Jos parin vuoden päästä edelleen ärsyttää, mieti sitten sitä eroa uudelleen. Jaksamisia.

Olisiko arki helpompaa, miten?



Mihin olet tyytymättömin? Siihen, että elämäsi on pelkkää kotityötä ja lapsenhoitoa? siihen että sinulla ei ole aikuista keskustelukumppania? siihen että teillä ei ole romantiikkaa ja seksiä? siihen että sinä olet aina kotona? Eli kaipaatko enemmän huomiota ja aikaa mieheltäsi vai muutosta elämääsi?



Esimerkiksi itse olin esikoisen hoitovapaan loppupuolella alakuloinen ja tyytymätön ja purin sen mieheeni. Kun palasin töihin ja etenkin kun puoli vuotta sen jälkeen vielä aloitin uuden harrastuksen, huomasin virkistyneeni kovasti. Olinkin ollut tylsistynyt omaan elämääni enkä mieheeni.



Jos tulet siihen tulokseen, että kaipaat jotain enemmän mieheltäsi, oletko ottanut asiaa koskaan miehesi kanssa puheeksi? Ehkä hän kaipaa ihan samaa, mutta olette vaan urautuneet tietynlaiseen arkeen..

Odota vielä puoli vuotta niin helpottaa. Tuo vaihe kun lapset ovat alle tai tasan 2 v on haastavaa, sitä ei huomaakaan miten paljon naisena hautautuu äitiroolin ja kodinhengetärroolin alle. Sitten kun lapsi alkaa lähetä kolmea vuotta alkaa elämä keventyä ja se oma minä löytyy kummasti sieltä alta.



Tsemppiä!

Olen ollut kotona yli kaksi vuotta ja palaamassa työelämään tänä syksynä. Elämäni pyörii hyvin pitkälti kodin ja perhe-elämän keskellä. Harrastuksia minulla ei ole eikä hiekkalaatikkotuttujakaan naapurustossa. En myöskään osaa vaatia omaa aikaa, mieheni ei minulle vapaata lapsenhoidosta koskaan järjestä eikä kannusta minua vapaata ottamaan. Ei mielellään hoida lastamme yksin.



Mieheni pärstä ja piirteet todennäköisesti sieppaavat minua juurikin siksi, että olen kyllästynyt tähän kaikkeen ja kaipaan vaihtelua.



Toisaalta työelämään palaaminen ja lapsen päivähoidon aloittaminen hermostuttavat siinä suhteessa, että miten kaiken sen mukanaan tuoman jaksan hoitaa yksin. Mieheni ei siis lapsemme asioista halua huolehtia.



On jotenkin asenteeltaan naista henkisesti alistava ja empatiaan kykenemätön. Sen olen huomannut vasta lapsemme syntymän jälkeen.



Huomauttelee minulle muun muassa siitä, että minun pitäisi etsiä työtä jossa oikeasti tienaa (peruspalkkani on lähellä 2000 euroa) ja että minun pitäisi luopua autostani koska ajan sillä niin vähän (asumme 20 kilometrin päässä työpaikastani ja busseja kulkee kerran tunnissa, lisäksi lapsen tarhaan viemiset ja haut tulevat olemaan minun kontollani).



Ei halaile, ei pussaile, ei tule lähelle, ei juttele, ei kysy miksi olen surullinen tms. Ei ole romanttiikkaa meidän parisuhteessa ja seksiäkin nykyään harvakseltaan, eikä se minua oikeastaan enää edes kiinnosta, koska muutaman kerran touhu on lässähtänyt kesken kaiken mieskunnon romahtaessa.

Osa tympääntymisestäsi varmaan johtuu siitä että olet kyllästynyt kotiäitiyteen, etenkään jos harrastuksia ja tuttuja ei juuri ole. Työssä saat varmasti enemmän arvostusta, aikuisia kontakteja ja sitä kautta iloa elämääsi.



MUTTA huomauttelu palkastasi, vaatimus luopua autosta ja se ettei isä hoida lastaan yksin ovat asioita, joita minä en sietäisi mieheltäni. Minusta nuo ovat sellaisia asioita, joista saatkin olla ärsyyntynyt. Olisiko vakavan keskustelun paikka, kuinka jatkossa (kun molemmat tasa-arvoisesti työelämässä) hoidetaan lastenhoito, tulot ja menot yms.

Olen siis todella monta kertaa jo ottanut puheeksi sen, miten arkirutiinit hoidetaan sitten kun minäkin olen työelämässä. Mutta ihan kuuroille korville menee. Miestä ei näytä tippaakaan kiinnostavan lapsen tarhaan vieminen tai sieltä hakeminen. Tai edes että pohdittaisiin, mitä asioille tehdään. Huoh. Muun muassa tämän asian vuoksi tuntuu niin ahdistavalta, kuin kiskoisi kivirekeä perässään. Ja en tajua sitäkään, että mies ei selvästi yhtään arvosta sitä, että olen hoitanut lapsemme kotona pienellä kotihoidontuella. En tiedä miten avaisin keskustelun niin, että mies ottaisi asian vakavasti. En voi ainakaan ilmoittaa olevani onneton ja ahdistunut, tiedän että mies toteaisi tyylinsä mukaisesti siihen, että erotaan sitten, mikä taas loukkaisi minua niin syvältä, että sitten oltaisiin vieläkin syvemmässä suossa.



-ap-