Ärsyttää, kun mies pitää niin tiiviisti yhteyttä lapsuudenperheeseensä

oma mieheni puhuu isänsä kanssa puhelimessa joka ikinen päivä. Jo se saa minut ärsyyntymään. Meillä on tästä jatkuvaa riitaa.Mies on sitä mieltä, että hänen pitää soittaa, koska isänsä on vanha ja kaipaa seuraa. Minä taas olen sitä mieltä, että kyseisessä tilanteessa ei ole napanuora katkennut.

Myös minulla on ollut hyvin tiiviit välit äitiini ja olen kertonut hänelle perheemme asioista, en tosin kaikista henkilökohtaisimmista. Myöskään miehen omista asioista en ole hänelle juorunnut.



Viime vuosina olen kuitenkin kyllästynyt tilanteeseen, koska olen huomannut äitini jo suorastaan odottavan "raporttia" lähes kaikesta. Olen myös itse alkanut kaivata enemmän yksityisyyttä, koska tiiviit välit johtavat väistämättä siihen, että lapsuudenperheen jäsenet katsovat olevansa osa ydinperhettä paitsi hyvässä, myös pahassa. Jos tietää kaiken, kokee myös oikeudekseen puuttua asioihin jne.



Toivotaan, että myös miehesi jossain vaiheessa herää itse vähentämään yhteydenpitoa.

Sellanen isoveli valvoo meiniki justiinsa.



Mua ahdistaisi todellakin. Käytkö ikinä kavereittesi kanssa tuulettumassa tms?

Se, että haluaa ilahduttaa vanhaa ja yksinäistä isäänsä edes puhelulla per päivä ei voi olla huono asia vaan kertoo miehesi huomaavaisesta luonteesta ja läheisestä suhteesta vanhempiin.



Ap:lle sanoisin, että koettakaa sopia joku raja sille, mistä asioista puhutaan perheenne ulkopuolelle. Mies ei varmasti sisäistä sitä heti, jos on tottunut kaiken kertomaan, mutta pikku hiljaa varmaan oppii jos haluaa oppia. Samoin voisitte sopia, että puhuu nämä puhelunsa silloin kun teillä ei ole mitään perheen yhteistä ja teidän kahdenkeskistä ohjelmaa.

kyllä huomaa, että suomalainen nainen on se, joka perheyhteyden pilaa tai ainakin haluaisi pilata. Nämä naiset sitten kasvattavat omista pojistaan ja tyttäristäänkin tunnevammaisia,jotka eivät pidä yllä sosiaalisia suhteita perheisiinsä.



Suomi on täynnä etenkin miehiä, jotka eivät välitä yhteydenpidosta vanhempiensa tai sisarustensa kanssa. Mustasukkaiset naiset sen tässäkin tapauksessa ovat saaneet vuosisatojen aikana aikaiseksi tämän jurottavan suomalaisen miehen.

Yleensä silloin ei saa kavereita vaan on mieluummin oman perheensä kanssa. Soittaa vanhemmille, siskoille, veljille, pitää normaalina sitä, että sukulaiset päivittäin tekemisissä. Ei tajua, että kyllä isän perunkirjoitukseen tulee kutsu, ei ole pakko joka päivä puhua, riittää, että jouluna laittaa kortin.



Ällöttävää, että napanuoraa ei katkaista vaan halutaan olla tekemisissä lapsuudenperheen kanssa sairaalla tavalla. Inhottavaa ajatella, että luultavasti käy vielä palvelutalossa isäänsä katsomassa, vaikka siellä on henkilökuntaa.

minä vain en satu pitämään normaalina sitä, että on joka päivä puhelimessa puoli tuntia-tunnin, vaikka ei ole yhtään mitään asiaa, tai olisi nähty edellisenä iltana. Ymmärrän kyllä yhteydenpidon, mutta en tuota jokapäiväistä puhelua. Siihen on aina aikaa, mutta moni muu asia jää mieheltä kyllä tekemättä. 2

kyllä huomaa, että suomalainen nainen on se, joka perheyhteyden pilaa tai ainakin haluaisi pilata. Nämä naiset sitten kasvattavat omista pojistaan ja tyttäristäänkin tunnevammaisia,jotka eivät pidä yllä sosiaalisia suhteita perheisiinsä.

Suomi on täynnä etenkin miehiä, jotka eivät välitä yhteydenpidosta vanhempiensa tai sisarustensa kanssa. Mustasukkaiset naiset sen tässäkin tapauksessa ovat saaneet vuosisatojen aikana aikaiseksi tämän jurottavan suomalaisen miehen.

En minä ole yhteydenpitoa kokonaan kieltämässä, tietenkään, itsekin pidän kyllä keskivertoa enemmän (luullakseni) yhteyttä sisaruksiini ja äitiini (puhun sisareni kanssa pari kertaa viikossa puhelimessa ja nähdään ehkä pari kertaa kuussa ja äitini kanssa vähän enemmän)

Mieheltäni odotan vaan pientä kohtuullistamista.. pahimpina päivinä hän nimittäin siis puhuu vaikkapa 6 eri kertaa toisen veljen kanssa puhelimessa (ei mitään lyhyitä puheluita edes) ja toisen veljen kanssa saman verran, sekä sitten vielä parit puhelut isänsä ja äitinsä kanssa. Puhuu siis koko ajan, ollaan sitten syömässä, siivoamassa, autossa tms. niin mies puhuu jonkun em. kanssa.. huoh.

ap

jos ei puhu puhelimessa joka päivä tuntikausia koko suvun kanssa, niin toinen vaihtoehto on, että ei olla missään tekemisissä. Muita välivaihtoehtoja ei tunneta...

Heti jos ollaan useammin kuin kerran viikossa puhelinyhteydessä tai käydään kylässä useammin kuin kerran kahdessa kuussa ollaan rasittavia mammampoikia/tyttöjä, joilla ei ole napanuora katkennut. Huoh. Älkää olko niin omistushaluisia. Rakkaus ei rakastamalla lopu, kyllä siitä riittää teillekin!

Ollaan aina pidetty yhteyttä päivittäin, joskus useitakin kertoja. Soittelen kaikki lapsten pikkujutut jne. Myös he soittelevat päivän mittaan tekemisiään ja sovitaan tapaamisia. Siskoni kanssa nähdään useita kertoja viikossa. Minusta ihan normaalia, eikä mieskään ole valittanut. Tiedä sitten ärsyttääkö tämä sitä.



Minä taas puolestani olen ihmetellyt kuinka miehen perheessä yhteyttä pidtään n.2 viikon välein lyhyin puheluin. Minusta tosi outoa.



meitä on moneksi :)

Jotenkin naisilla on vaan kaikessa narisemista... On se kauheaa kun appiukko tietää että perheen kuopus sairasti korvatulehduksen ja että ostettiin uusi grilli tms.

Kauheaa jos joku tietää niistä...

ainaki mun lähipiirissä on useimmiten niin et naisen vanhemmat ja ihan erityisesti äiti on käytännössä perheenjäsen joka pidetään koko ajan menossa mukana. Soitellaan kaikki mahdolliset perheen asiat, tyyliin -mein äiti sitä ja äiti tätä.. Miehen äiti taas on joku ihan vieras ihminen jolle ei edes lapsia uskalla antaa hoitoon muuten ku pakkotilanteessa."Eihän se niitä osaa hoitaa kunnei ole tottunu.."

minä kun satun ajattelemaan, että tosiaan pidetään huolta perheestä. Minulle tämä "perhe" vaan ei tarkoita enää lapsuudenperhettä vaan ihan sitä omaa perhettäni. Minusta sen hyvinvointi tulee ensin, ja jos joku roikkuu tuntikausia puhelimessa, kuten ap:lla ilmeisesti, jotain jää kyllä omalta perheeltä siinä tapauksessa puuttumaan. Läheltä seuraan sellaisia perheitä, joissa mies omien vanhempien taloa kyllä remontoi, ja kalastaa isän kanssa ja kuskaa äitiään vaikka minne, mutta oma huusholli repsottaa kun mitään ei ehdi siellä tehdä, ja kaupassa on käymättä ja kaikki menot vaimon järjestettävänä. Ei se saisi olla omalta perheeltä pois, kohtuus kaikessa.

mutta minä olen perheenjäseniimme yhteydessä kyllä monta kertaa viikossa. Vanhempani ja mieheni isä tietävät kyllä "kaiken", mitä teemme. Siis emme tietenkään heille tilitä riitojamme, mutta meidän menemiset, tulemiset ja yleiset ilot jaetaan kyllä.



En keksi yhtään syytä, mikä tässä olisi outoa tai huonoa. Miksi muuten täällä eletään, jos ei edes omaan perheeseen saa olla yhteydessä? Sitä paitsi on myös käytännöllistä pikkulapsiperheessä, että suunnitelmat käydään läpi myös isovanhempien kanssa. Aina joku sairastuu ja silloin tiedämme, onko jomman kumman vanhempien taholta saatavissa hoitoapua, kun olemme etukäteen keskustelleet, mitä kukakin lähiaikoina puuhailee. Vaihdamme myös vinkkejä, oliko hyvä teatteri, kannattaako käydä ravinolassa jne. Luulin, että kaikissa "tavallisissa" perheissä toimitaan näin?

ei meillä ainakaan noilla asioilla ole merkitystä. Isovanhemmat eivät tule avuksi, vaikka mikä olisi. Ja en minä hirveästi välitä edes kuulla, missä ravintoloissa tai teattereissa he käyvät, koska meillä ei miehen kanssa ole koskaan mahdollisuutta käydä kummassakaan.

Pitkät päivittäiset puhelut (jopa 14 kertaa päivässä) omien vanhempien ja sisarusten kanssa vie aikaa pois parisuhteelta, lapsilta jne. Sitä paitsi on todella ikävää, jos joku on koko ajan puhelimessa. Se on epäkohteliasta ja vaikuttaa siltä kuin seura ei kiinnostaisi. Jotain yksityisyyttäkin perheessä pitää olla. Ihan kaikkea ei tarvitse sukulaisten tietää.



Miehelläni on ollut hyvin läheiset ja suorasukaiset välit mm. äitiinsä, ja kun aloimme seurustella, jäi mieleen kerta, jolloin anoppi puhui siskolleen (läheiset välit heilläkin) ja kertoi kuuluvalla äänellä, miten minulla oli virtsatietulehdus ja miten mies oli joutunut minua lääkäristä hakemaan. Olin vähän suu auki, kun en sitä itse ollut edes anopille kertonut ja siis juuri saavuimme anoppilaan, jolloin kuulin tämän puhelun. Lääkärikäynnistä alle kaksi tuntia.



Nykyisin mies on delegoinut puhelut äitinsä kanssa minulle, ja puhummekin lähes päivittäin. Siis noin 5 puhelua/vko, tosin joinakin päivinä useamminkin. Myös omat vanhempani soittelevat noin 3 kertaa viikossa ja siskoni ja mieheni siskon kanssa puhun vähintään kerran viikossa, yleensä useammin. Olemme sopineet mieheni kanssa, että kaikkia asioita ei kerrota, ja nykyään miestäni nimenomaan ärsyttää, kun koko suku tietää meidän yksityisistä asioista eikä siis itsekään kerro kaikkea. Mutta läheisiä silti ollaan, soitellaan ja jutellaan. Pari puhelua illassa ei ole vielä ratkaisevasti meidän perheeltämme poissa.

äh, niin perisuomalaista. Mä ainakin soittelen äidilleni joka päivä. On kiva jutella. Mitä pitäis tehdä ? Istua yksin kotona ja pitää yhteyttä kerran vuodessa ?

Haittasi koska miehelle tuli älyttömät puhelinlaskut ja seksikin oli keskeytettävä jos äiti sattui soittamaan..



Päästiin sopuun kun mies vaihtoi Skypen käyttöön (jättilaskut loppuivat) eikä enää juokse välittömästi vastaamaan (käyttää chattia) vaan on terveen irrottautunut "päivystämisestä". Ja hänellä on hyvin ongelmalliset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, ei siis kyse siitä että olisivat hänelle kaikki kaikessa. Niille vain ei voi sanoa yhtään vastaan (ja äitinsä loukkantui kun mies ei halunnut mennä sinne kyläilemään häitämme seuraavana viikonloppuna vaikka miehen sisko meni, miehelläni on kuulemma mennyt perhearvot sekaisin kun ei halua tavata rakkaimpiaan. Eli vanhempansa pitävät edelleen kiinni omasta päästään napanuoraa.)

mikä soittelun merkitys on osapuolille. Jos se on normaalia asioiden jakamista ja toisista välittämistä niin harashoo.



Hataralla pohjalla taas liikutaan silloin, jos nykyinen, oma perhe jää kakkoseksi lapsuudenperheen rinnalla. Nykyperheen pitäisi AINA olla etusijalla. Ja jos nykyperheen asioita setvitään, niitä pitäisi AINA setviä ensisijaisesti oman puolison kanssa ja sitten vasta muiden. Jos taas kaivataan ulkopuolista apua esim. johonkin kriisiin, niin oikea osoite on ammattiapu eikä lapsuudenperhe!



Olen omassa suvussani seurannut mitä tapahtuu, kun näin ei toimita. Veljeni tukeutuu minusta liikaa äitiimme ja kertoo hänelle mm. avioliittonsa ongelmista. Se herättää äidissä ihan ymmärrettävästi mielettömän suojeluvaiston, ja miniästä tulee hänen silmissään hänen pientä poikaansa rääkkäävä hirviö. Mitä minä taas olen heidän asioistaan tietoinen, niin vikaa on tasan molemmissa osapuolissa, ei vain vaimossa.



Sehän on sanottu itse Raamatussakin, että mies jättäköön isänsä ja äitinsä ja liittyköön vaimoonsa. Sama juttu kuin nykykielen vertauskuva napanuoran katkaisusta. Vanhemmat ja sisarukset saavat olla tärkeitä, mutta vasta oman perheen jälkeen!