Lue keskustelun säännöt.
Oletko saanut kuulla olevasi ei toivottu lapsi? Melkein abortoitu.
24.07.2010 |
Itse olen kuullut tämän äidiltäni. En muista milloin, mutta ehkä murroikäisenä tai sitä ennen. Olin vahinkolapsi miehelle, jolla jo perhe olemassa. Vanhemmillani oli nykyajan tapailusuhde, joka valitettavasti johti raskauteen. Äitini kertoi joskus (olin kysynyt, oli pitkään kyselyikä biologisesta isäsäni) että harkitsi aborttia, mutta isäni oli toivonut, että minut pidettäisiin. Heistä ei koskaan kuitenkaan tullut paria, eivätkä kunnolla edes seurustelleet. Äitini meni naimisiin minun ollessa n. 4v ja sain kaksi siskoa. Minusta on aina tuntunut siltä että en kuulu heidän perheeseensä. Murrosikä oli kauhea, suhteet varsinkin vanhemaan siskoon olivat ristiriitaiset ja muistan pitkään vihanneeni häntä todella paljon (syystäkin..) Vasta kun muutin 17v pois kotoa aloin rakentamaan itse suhdetta siskoihin, joista yrityksistäni huolimatta on jäänyt hirveän etäinen suhde ja harmittaa kovasti. Olen tullut itse äidiksi ja varsinkin sen jälkeen pyöritellyt äitiasiaa jopa psykologin kanssa. Suhteemme ei kai ole koskaan ollut normaali, mutta nyt isäpuolni alkoholinkäytön vuoksi katkaisin tässä taannoin välini kokonaan äitiini, koska hän sanoi ettei meidän kannata tulla lasten kanssa heille (kun penäsin että toivottavasti siellä ollaan selvinpäin). Ystäväni toivoisivat että ottaisin yhteyttä äitiini, mutta vuosikaudet olemme taistelleet isäpuoleni alkoholismista johtuiva selkkauksia ja nyt vain kypsyin täysin. Lasteni vuoksi haluaisin, että välit ovat kunnossa, mutta toisaalta taas koko katkeruus äitiäni kohtaan, se tunne että olin kuitenkin vain harmillinen vahinkotapaus, en ole koskaan saanut mielestäni tarpeeksi (ollenkaan) huomioita äidiltäni on nyt kärjistynyt tähän, että mietin miten kauhea äidin on oltava että voi kertoa lapselleen että meinasi tämän abortoida. Vai onko se tavallista? kUinka moni nykyäideistä kertoo asiaa lapselleen? Pitäisi mennä psykoterapiaan käsittelemään tämä äitisuhde, ajattelin vain josko olisi jotain kokemuksia tällä palstalla?
Kommentit (34)
Isäni ei minua halunnut, mutta äitini ei suostunut aborttiin. Synnyttyäni äitini steriloitiin, ettei lisää vahinkoja tulisi. Ihan hyvä alku elämälle kun jatkuvasti on tiennyt olevansa se vahinko, jota ei koskaan olisi pitänyt tulla. Äitini yrittikin sitten omin tavoin korvata "isättömyyttäni", mutta huono ihmissuhde isään ei ole muuttunut aikuisuuden aikanakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta arvaahan sen jos kaksi 18v vihitään ja neljän kuukauden kuluttua saavat vauvan. Viettävät ensi vuonna 40v hääpäivää ja vaikuttavat rakastuneilta, vaikka aivan varmasti pilasin heidän nuoruutensa. olen tuntenut aina olevani rakastettu.
äitini muisti toistuvasti kertoa halunneensa tehdä abortin, mutta isän äiti ei suostunut, ja pakotti kuulemma vanhempani naimisiin. Äitini oli 17v syntyessäni.
Äitini muisti aina kertoa, kuinka olin ei-toivottu lapsi ja mut olis pitäny tappaa jo ennen syntymääni. Ja kuinka pilasin hänen nuoruutensa, eikä hän päässyt mm.opiskelemaan ym. kun meni minut tekemään.. Valehteli vielä koko lapsuuden, että oli muka tosi nuori kun mut teki, paitsi että nyt aikuisena ihan itse laskeskelin että täyty rouvan olla jo 24 kun mut sai, joten olishan tuo kerenny opiskelemaan niin halutessaan..
Toki tähän aina lisättiin se, että kuinka hän vihaa mua ja haluaa tappaa itsensä, mutta ihme kyllä, vaikka on yrittänyt ei ole vielä onnistunut..
Joo, ja kiitos äidin, mulle periyty kanssa mt-ongelmia, käyn terapiassa, kotoa muutin 16-vuotiaana, enkä oikeastaan nykyään arvosta koko ihmistä p****n vertaa.
Oli mulla isäkin, joka mukaili kaikessa äitiä ja oli kaikessa samaa mieltä äidin kanssa tai sitten " ei mitään mieltä". Vanhemmat vihas toisiaan, dokaili ja oli pitkäaikaistyöttömiä, erosivat sitten onneksi kun olin teini...
Hassuksi asian tekee se, että nyt kun olen 30:nen, äitini yrittää kovasti kaveerata kanssani, eikä muka muista mitään siitä, miten on käyttäytynyt koko lapsuuteni ajan. Mut mä en pysty antamaan ( ainakaan vielä) anteeksi ja toivon että hän kuolee pois mahd. pian.
Sinänsä ymmärrän äidin mielen sairauden, ja miksi hän on toiminut kuten niin, mutta se että ymmärrän, ei tarkoita että hyväksyisin.
Toisin tästä ketjusta ikävä kyllä voisi kuvitella.
Oma lapseni oli "vahinko", enkä suinkaan aio hänelle siitä asiasta valehdella, jos asia joskus puheeksi tulee (ja varmaan hän omilla aivoillaan sen tajuaakin, kunhan vielä vähän kasvaa, ettei 19-vuotias, parisuhteeton, juuri lukionsa päättänyt tyttö varmaankaan SUUNNITELLUT raskautta ja HALUNNUT lasta). Aborttia harkitsin vakavasti raskauden alussa; minusta se oli tilanteessani vain luonnollista, enkä aio siitäkään koskaan lapselleni valehdella.
En kuitenkaan koskaan sanoisi lapselleni, että hän pilasi nuoruuteni tai elämäni. Ensinnäkään hän ei pilannut sitä vaan rikastutti sitä suunnattomasti, ja toiseksikin kukaan vastuuntuntoinen aikuinen ei kaada tuollaista paskaa lapsen niskaan, VAIKKA niin itse kokisikin.
Tiedän monia ehkäisyn pettäessä "vahingossa" alkunsa saaneita, eikä heillä suinkaan ole ollut kurja lapsuus tai ei-rakastavat vanhemmat. Oma lapseni on onnellinen, tasapainoinen ja varsin rakastettu. Koen, että hän on tuonut elämääni suuria ja ihania asioita eikä suinkaan pilannut yhtään mitään. Silti hän todennäköisesti tulee joskus kuulemaan olevansa suunnittelematon ja että harkitsin aborttia alkaessani odottaa häntä. Tämän keskustelun yhteydessä tulen kuitenkin painottamaan sitä, ettei hän siitä huolimatta ole yhtään sen vähempää, ellei jopa enemmän, rakastettu kuin suunniteltu lapsi. - Minä rakastin häntä alusta asti, tahtomattanikin, niin paljon, etten voinut keskeyttää raskautta. Hän on nimenomaan ollut niin rakastettava ja ihana, ettei haitannut, vaikka elämäntilanne oli väärä hänen tulolleen: olen rakastanut häntä silti aina. Hän on suuren suuri lahja.
Kuinka kukaan voi huutaa omalle lapselleen, että tämä pilasi vanhempansa elämän? Kyllä tuossa on kyse ihan jostain lähtökohtaisesta persoonan tai tunne-elämän häiriöstä, ei siitä, että on sattunut tulemaan suunnittelemattomasti raskaaksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuullut olleeni vahinko. Mt-ongelmaiselta äidiltäni minut pelastettiin ollessani reilun vuoden ikäinen (olisi luultavasti tappanut minut muuten).
Olin siis vahinko, isän äiti "pakotti" vanhempani naimisiin. Kaikki meni päin männikköä monellakin tapaa, erosivat heti kun pääsivät muuttamaan isän äidin vaikutuksen ulkopuolelle.
Olin 20 kun äkkiä tuli tarve jälkiehkäisylle. Kortsu meni rikki poikaystävän kanssa. Yliopisto-opiskelijalla rahat oli lopussa ja oli pakko soittaa äidille... Äiti oli vihainen, mutta sitten räjähti kesken puhelun nauramaan. Sanoi, että joo, on hänelläkin joskus ehkäisy pettänyt. Minä kysyin kiusaantuneena, että no mitä sitten kävi. Äiti sanoi, että katso kakara peiliin...
Ennen tätä minulla ei olisi ollut aavistustakaan, että olin vahinko. Siis todellakaan. Vanhempani olivat ja ovat edelleenkin naimisissa. He olivat vain ajatelleet nauttia vähän nuoruudesta ennen lapsia. Vaan toisin kävi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tiedän sen itse koska vanhemmat asuivat kotonaan, seurustelivat, menivät naimisiin kun äiti oli viimeisillään, jäin ainoaksi lapseksi, nyt kun on omia lapsia huomaa että vanhemmuus oli aikatavalla hukassa omilta vanhemmiltani ensimmäiset 20 vuotta. Vietin kyllä ihan hyvän lapsuuden, mutta joissain asioissa vahingosta viisastuu.
Meidän 2 lapsi oli vahinko sillä lailla ettemme suunnitelleet toista heti ensimmäisen perään,mutta en todellakaan sanallakaan aijo hänelle sellaista sanoa.
en muista miten ja keneltä tuon sain tietoon, mutta tietooni se kuitenkin tuli. Oiskohan ihan äitini ollut joka tuosta kertoi. Varmaan osaksi tästä johtuen lapsuuteni olikin ihan hirveä..minua pahoinpideltiin äidin ja isäpuolen osalta, sukulaiseni minua hoitivat hirveän paljon yms. Myöhemmin sain sisaruksen ja tätä kohtaan eivät toimineet näin kuten minua kohtaan toimivat. Jotenkin koin aina olevani ulkopuolinen koko "perheessä". Nyt olen asunut 10 vuotta poissa kotoa ja pikku hiljaa ollaan äidin kanssa alettu tutustumaan toisiimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli 17v kun alkoi minua odottamaan, isä 19v.
Asuttiin ensimmäinen puoli vuotta äidin kanssa mummon luona. Sen jälkeen muutettiin vasta koko perhe yhteen.
Ääneen asiasta on keskusteltu varmaan vasta kun olin reilu parikymppinen ja aloin odottamaan esikoistani.
Itse en ole koskaan kärsinyt siitä että olin vahinko. Johtuu siitä että minua on aina kohdeltu ja hoidettu hyvin.En ole koskaan kokenut olevani Ei-toivottu.
Sen tiedän että mummoni oli abortin kannalla mutta en siitäkään ole katkera. Ymmärtäähän sen että pelkäsi miten tytär pärjää niin nuorena vauvan kanssa. Kun synnyin niin mummo kyllä muutti mielensä.=) On hoitanut minua pienestä pitäen ja erittäin tärkeä ihminen minulle.
-ihmettelin lapsena kun äidin ja isän vihkiraamatussa oli minua nuorempi vihkipäivämerkintä
-samoin ihmettelin miksi kastevalokuvissani ei ole isää mukana
-jossain vaiheessa sain selville, että asuin äitini kanssa mummoni luona kunnes vanhempani menivät naimisiin (äiti ja isä antoivat ristiriitaista tietoa miksi niin)
-ja kyseessä ei todellakaan mitkään teinit/ nuoret aikuiset
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitini on suoraan sanonut että olisi halunnut vaan 2 lasta minut ja veljeni..minulla myös toinen veli joka syntyi koska kierukka petti..veli parka=(
äitini katosi 12 vuodeksi kun olin 2- vuotias, löytyis siis ollessani 14. ja kyllä, olen tulos siitä kun kumia ei viitsitty hakea. Aborttia hän ei kuitnekaan harkinnut, oli tehnyt 2 aborttia ennen minua (suomessa, ja suomessa kun abortti laillistettiin -70-luvun alkuvuosina, minä olen syntynyt tammikuussa -75, niin kovin kauaa näistä aborteista ei ole voinut olla). Äitiyttä hän ei kuitenkaan kestänyt; isäni kuol ikun olin vajaa 1½-vuotias, ja äiti tosiaan katosi.
Jossain terapioiss aolen jossain vaiheessa käynytkin, ja synnytysten jälkeen minulla on ollut masennusta. Liekö syynä tämä oma perheettömyys. Mikään keskustelu ei näitä solmuja kuitenkaan avaa, ja annan asian olla.
Itse olen tullut suunnitellusti äidiksi 18 vuotiaana, menimme naimisiin 3 kk ennen lapsen syntymää, ja toivottavasti esikoisemme ei koskaan ole kuvitellut tällä perusteella olevansa vahinko! Eipä ole tullut koskaan juteltua hänen kanssaan asiasta.. Naimisissa olen edelleen, liittoa takana 17 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yrittivat 11 vuotta lasta, kunnes keinohedelmöitys tuli mahdolliseksi. Kävivät hoidoissa ja saivat isoveljeni. Eivät jaksaneet käydä hoitoja uudestaan, joten tyytyivät yhteen lapseen, vaikka halusivat paljon lapsia. 4 vuotta myöhemmin minä sain alkuni, täytenä yllätyksenä- eihäns en pitänyt olla mahdollista. Eli olen vahinko, yllätys, mutta iloinen sellainen
Minä olen alusta asti kuullut sen tarinan, että äidillä oli kaikki hyvin ennen minua. Oli kaksi kaunista lasta, tyttö ja poika, ja mahdollisuudet edessä.. Mutta sitten minä onneton erehdyin saamaan alkuni eikä isäni suostunut aborttiin ja äidin elämä meni kerrasta pilalle.
Kyllähän tuo tieto on jyrsinyt koko elämän ja nyt ensimmäistä odottaessa asioita on tullut punnittua moneltakin kannalta. Mutta isän tyttö olen edelleenkin! Kyllähän se yhdenkin vanhemman rakkaus riittää.
Minun äitini sanoi myös aikoinaan minun ollessani vielä murrosikäinen, että olen ei toivottu- lapsi. Äiti sai ennen isäni kanssa solmimaansa avioliittoa aviottoman lapsen, jonka hän hylkäsi mennessään isäni kanssa naimisiin. Tämä oli tietenkin erittäin traumaattinen kokemus velipuolelleni Vesalle (nimi muutettu) ja hänestä tulikin myöhemmällä iällä alkoholisti. Vesa kuoli epätavallisen aikaisin alkoholismiin, jonka syynä voidaan pääsääntöisesti pitää hylätyksi tulemista.
Äitini nautti muiden sisarusten taholta matriarkan asemaa perheessämme isän jäädessä aina ilman kiitosta. Isä oli kuitenkin perheemme pääasiallinen elättäjä. Isällä (nyt jo kuollut) ja minulla oli aina hyvin lämpimät välit. Soitin kerran jo aikuisena miehenä äidilleni ja esitin retorisen kysymyksen, että minkälainen äiti hylkää yhden lapsensa ja sanoo toiselle, että tämä on ei toivottu? Vastausta en saanut. Minulla oli koko lapsuuden ja nuoruuden erittäin huonot välit äitini kanssa. Ilman isää olisin varmasti joutunut kadulle.
Minulla on kuitenkin rakastava vaimo, joka ymmärtää minua ja kompleksikasta äiti-suhdettani. En koskaan kyennyt antamaan äidilleni anteeksi sitä, mitä hän sanoi minulle. Nyt asialla ei ole enää merkitystä, koska olen elänyt omaa elämääni jo kymmenet vuodet ja äitini on kuollut.
Vanha ketju,sattumalta löysin! Mun tarina on tällainen.Ilmeisesti olin jonkun asteen vahinko.Äitini oli aikanaan halunnut abortoida minut,mutta mummoni(äitini äiti) oli "pakottanut" pitämään minut. Kuulin tämän mummoltani,ikää en muista minkä ikäisenä kuulun,mutta muistan vaan nuo sanat
Olen ison perheen nuorimmainen. Isäni oli alkoholisti ja äidillä oli kädet täynnä yrittäessään saada lapsilleen ruokaa pöytään. Äitini yritti saada abortin jo isoveljeäni odottaessaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Minun kohdallani hän ei kuulemma jaksanut enää edes hakea aborttia. Äitini sanoi aina, että jos maailmaan syntyisi vain toivottuja lapsia, maailma olisi aika paljon autiompi paikka.
Minua ei ole erityisemmin haitannut se, että en ollut toivottu vauva. Meidän perhe-elämämme oli niin kaoottista, että siinä sopassa mokoma yksityiskohta ei paljoa painanut. Äitini rakasti meitä kaikkia kuitenkin hyvin paljon. Ymmärrän hyvin, että hän oli totaalisen uupunut kaikkien ongelmien keskellä ja uusi vauva tiesi vain lisää työtä.
Itse ajattelen niin, että kaikki vauvat eivät todellakaan saa alkuaan toivottuina, mutta kunpa he olisivat toivottuja syntyessään.
syntymäni pilasi hänen elämänsä (sai kyllä 3 lasta lisää isäni kanssa). Olen siis esikoinen. Tämän sanoi minulle muistaakseni ollessani 15-20 v. Enpä nykyään pidä oikeastaan mitään yhteyttä äitiini. Ja kyllä, suhdetta vanhempiini olen joutunut työstämään paljon terapiassa.
Suosittelen terapiaa sinulle myös. Ei noista asioista ole helppo päästä ylitse.