Parisuhteeseen erikoistuneet keittiöpsykologit kuulolle

Pahoittelut kirjoitusvirheistä...

Yksi ongelma tässä sokeudessani on se, etten tiedä olisiko nämä ongelmat olemassa muidenkin kanssa. Kaikki ei voi johtua minusta varmastikaan, mutta esim luottamuspulaa ajatellen, eihän kukaan ole kaiketi täydellinen, joten otanko kaikkien kanssa luottamukseen liittyvät säröt kohtuuttoman raskaasti vai eikö kumppanini yksinkertaisesti ole luottamukseni arvoinen? Hän on luottamukseni pettänyt joitakin kertoja, mutta toisaalta taas mietin, että menevätkö nämäkin inhimillisyyden piikkiin. Enhän itsekään ole täydellinen. Osa ongelmista on ollut myös aiemmassa suhteessani, mutta toisaalta sekin saa miettimään onko syy siinä, että etsin tietynlaisia miehiä ja toistan samaa epätervettä kaavaa? Kaikenmaailman self help oppaitakin olen lukenut, mutta tiedon soveltaminen omaan suhteeseen ei aina toimi.

Minusta usein tuntuu, etten saa mieheltäni tarpeeksi huomiota, hän tosiaan kehuu minua max 2 krt vuodessa, ei aina tue jos on joku oma kriisi menossa, unohtelee minulle tärkeitä asioista tms. Mietin että pitäisikö löysätä pipoa, että onkohan edes miehiä jotka huomioivat ja kuuntelevat höpötyksiäni, saati mitkä mahdollisuudet että koskaan sellaiseen mieheen edes törmäisin. Toisaalta tuntuu epäreilulta tyytyä, myös miehen puolesta. Jos mies kuitenkin yrittää tosissaan ja rakastaa, miksi se ei riitä minulle? Ei sitä muillakaan täydellistä ole ja välillä lukee ties mitä kauhutarinoita ja miettii että huhhuh, onneksi ei ole tuollaista sentään.

Välillä kuulee jos jonkinmoista elämän ohjetta että jos pitää miettiä kaksi kertaa, ei hän ole se oikea? Minusta myös tuntuu, että ne jotka ovat vuosikymmeniä yhdessä, ovat jo ihmisenä erilaisia kuin minä, rennompia, itsenäisempiä, joustavampia tms. 

Se on varmaa, että tällainen epätoivo, itsetunnon aleneminen suhteen myötä ja jatkuva epäröinti ei kuulu suhteeseen, mutta kuten sanoin, en aina erota johtuuko asia minusta, vai suhteesta. Sitten sitä miettii, että tajuaisiko vasta erotessaan minkä kultakimpaleen menettikään. Sanotaanhan sitä, että asioiden arvon tajuaa vasta sen menetettyään. 

Syitä miksi olemme yhdessä on monia, mutta tuntuu etteivät ne ole kovin syvällisiä syitä. Niitä on useita, mutta niin on myös ongelmia, ja osa isompia kuin monikaan hyvä asia. En koe että meillä on suhteessa mitään syvää yhteyttä, tiivistä kumppanuutta tai ajatusta siinä että toinen antaisi jotain mitä muilta ei saisi. Kauhean kuuloista, kieltämättä. Mietin onko nuo syvät yhteydet ja muut kuitenkin ohimeneviä ja osa satukirjamaisia kliseitä/harvinaisuuksia joita harvat saa. Eli onko parisuhde lopulta vain läheisyyttä, toimivaa arkea ja yhteisen elämän jakamista tutun ja turvallisen ihmisen kanssa, jonka kanssa edes jotain yhteistä on vuosien varrella muodostunut?

Isoimpana syynä pohdinnoille on ehkä juuri se, ettei mies näe asioita samallalailla kuin minä, jolloin yhteen hiileen puhaltaminen tuntuu melko yksipuoliselta. Hän kuitenkin kovasti haluaa kanssani olla. Syystä tai toisesta.

:/

Tiedän että ei kaikkea jaksa lukea, mutta kai tässä on padottu liikaa kaikkea viime vuodet.

Pariterapiaa myös ehdotin, muttei kuulemma kumppanilleni kuulostanut hänen jutultaan.

Olet ihan oikeassa siinä, että aina jotain hioutumista ja kompromisseja puolin ja toisin tarvitaan, että pitkässä parisuhteessa yhteen sovitaan. Mutta se mihin kukin on valmis on kauhean yksilöllistä. Jotkut on niin epäjoustavia, etteivät sovi parisuhteeseen kenenkään kanssa ollenkaan. Toiset taas on toisessa ääripäässä, eli ovat valmiita vaan pysymään tosi vaikeassa ja riitaisessakin suhteessa, toivoen että kyllä se siitä ajan kanssa paranee. Useimmat siitä väliltä. 

Kirjoituksessasi huolestuttavimmalta kuulostaa luottamuspula. Et kuitenkaan kerro, minkätyyppisistä teoista tai sanoista se on tullut. Että onko siellä takana jotain tosi vakavaa kuten pettämistä tai yhteisten varojen käyttöä toiselta kysymättä älyttömästi. Vai jotain pienempiä asioita.

Tuo huomion anto on vähän sellainen, että suomalaiseen kulttuuriin ei perinteisesti ole niin kovin kuulunut, eikä kaikki nykymiehetkään sitä "osaa" tehdä, ei ainakaan sanallisesti. Huomiota ja välittämistä osoitetaan mieluummin teoilla kuin hellyydellä tai sanoilla. Oma miehenikin on sellainen, mutta minua se ei erityisemmin haittaa, jotain muuta ihmistä voisi haitata. 

Ja kyllä, monelle meistä parisuhde on alun kuherruskauden jälkeen sitä yhteistä arkea, tietynlaista hiljaista kiintymystä (jonka syvyys paljastuu usein vasta, jos toisen on vaarassa menettää, esim. vakavan sairauden tullen), ei sen kummempaa. Mutta jos sellainen ei sinulle riitä, niin se on toki ihan ok, ihmiset on ihan vapaita tavoittelemaan asioita joita kaipaavat. 

Mitä tuo "yhteen hiileen puhaltaminen tuntuu yksipuoliselta" tarkoittaa käytännössä? Missä asioissa? Onko teillä jotain tavoitteita, joita kohti pyritte ja siinä täytyisi puhaltaa yhteen hiileen? Vai tarkoitatko, että yleensä pitäisi jotenkin pyrkiä koko ajan parantamaan suhdetta ja rakentamaan sitä? Se on monelle naistenlehtihömppää, ellei ns. selviä oikeita ongelmia ole, eikä mies välttämättä ymmärrä sellaisen tarvetta ollenkaan. Mutta siis toki, sinulla on aina oikeus valita, millaisessa suhteessa haluat olla ja missä et.

No itsekin juuri tuota naistenlehtihömppää pyrin kyseenalaistamaan.

Tunteet sanoo, että jos ei tunnu hyvältä, ei tunnut hyvältä tai oikealta, eikä se enää 7v jälkeen muuksi muutu. Etenkin kun olemme kyllä yrittäneet.

Tuo luottamusasia tulee ilmi etenkin niin, että kerron usein mikä minulle on tärkeää ja tarpeellista, mutta koska se ei ole sitä miehelle, ne asiat usein jäävät tai joudun niistä usein sanomaan. Pienissä ja isoissa asioissa. Esim se, että haluaisin viettää enemmän aikaa yhdessä hänen perheen ja kavereiden kanssa, muttei hän oikeastaan koskaan ota minua mukaan, enkä koe itsekunnioituksen nimissä järkeväksi tehdä asiasta aina hirveää numeroakaan. Roikkua puntissa tms. Annan sitten mennä yskin ja otan myöhemmin puheeksi. Joko erillisessä tilanteessa tai seuraavassa vastaavassa. Mies sitten tuo ilmi että asia on ymmärretty ja sanoo esim että ensi kerralla voidaan mennä yhdessä, mutta asia aina jää. Tässäkin on varmasti persoonallisuuseroja, joku toinen ajaisi asioitaan ponnekkaammin, mutta itse koen että miehelläkin olisi joku vastuu pitää lupauksensa, eikä aina minun tunkea mukaan. Etenkin jos asioista usein puhutaan, yllättäen aina minun aloitteestani. Olen sitten pienentänyt itseäni ja toiveitani ja antanut miehen mennä ja ottanut asian harvemmin puheeksi, koska päättelen ettei asia ole hänelle tärkeä. Jotenkin silti vuodet vaan kuluu ja asia ei etene. Minusta tuntuisi äärettömän tyhmältä seistä ovella kaulimen kanssa, että nyt otat minut mukaan tai itket ja otat. 

Viimeisin siis ap.

Yhteen hiileen puhaltaminen tarkoittaa myös em asiaa, sekä esim sitä että minä otan asiat aina puheeksi. Jos ne minua vaivaavat, niin ymmärrettävästi minun on aloite tehtävä, mutta esim yhteiseen tulevaisuuteen liittyvissä asioissa kävi ilmi, että mies oli suunnitellut koko lähivuosien tulevaisuuden hyvin tarkkaan ja vaikka olinkin suunnitelmissa mukana, ei hän ollut asioista minulle puhunut. Lopulta kävi ilmi ettemme kas kummaa halunneet täysin samoja asioita edes, tai samassa tahdissa ainakaan. Nämä nyt eivät olleet mitään radikaaleja eroja, mutta kuitenkin yhteisen sävelen vaativia.

Samoin puhuimme siitä, että esim joulunvietto menee siten, että miehellä on vaikkapa kaksi vaihtoehtoa miten hän joulua viettää ja yritimme sitten pitkään keskustella mihin väliin yhteisen joulun saisi sovitettua. Eli tavallaan minä tulen silloin kuvioihin, jos muilta jää tilaa. Tai ettei oikeastaan koskaan käy niin, että suunnittelemme yhteisen joulun ja sitten muut sovitetaan siihen väliin, vaan toisinpäin. Minä taas enemmänkin teen niin että kyselen mieheltä miten hänelle sopisi ja sovin aikatauluni sen mukaan. En tietenkään aina. Osaan olla itseksenikin ja ilman kumppania, suon myös saman toiselle.

Ajattelen että hyvässä parisuhteessa ei ole jatkuvaa tarvetta tehdä kompromisseja tai yrittää muuttaa sen paremmin itseään kuin toista. Molemmat hyväksyy sen että erovaisuuksia on. Jos niitä eroavaisuuksia on liikaa niin parisuhde ei välttämättä onnistu vaikka sitä haluaisikin.

Yleensä en koskaan sano, etten jaksa lukea, mutta nyt jopa minä työläännyin kirjoituksen tulvaan. Ja kyllähän tuo mies nyt vaikuttaa siltä, ettei paljon napostele eikä kiinnostele, mutta on tyytyväinen, kun kalsarit puhdistuvat itsekseen. Eihän kukaan voi tulla sanomaan, pitääkö sen riittää. Minulle esmes ei riittäisi. Jos teillä on paljon ja jatkuvia kommunikaatio-ongelmia, se ei kyllä lupaa hyvää suhteen kestolle.

Olen huomannut, että tuo kehuminen on jopa kynnyskysymyksesti muodostunut asia. Koska se on minulle se, mikä hitsaa minua kumppaniin kiinni, ja saa tuntemaan muutakin kuin kaverillisuutta. Ja koska toivon että hän edes joskus ajattelee esim että olen kaunis tai että rakastaa, voisi hän edes joskus sen siinä ääneenkin sanoa. En usko että kukaan on syntymästä saakka täysin kykenemätön kehumaan ja imartelemaan toisia. Tämä myös vaikuttaa seksuaalisuuteeni, minulle kehut ovat iso osa haluttavuuden tunnetta, joka on lähes kuollut suhteen aikana, vaikka seksiä silti onkin, koska itse koen miehen edelleen haluttavana. Itseäni en ole vuosiin sellaiseksi kokenut. Rakastan sinua kuuluu hänen aloitteestaan max kerran vuodessa. En koe että vaadin tässä liikojaa, mutta ymmärrän että se miehelle ei ole niin helppoa. Silti koen että tässä voi kehittyä, jos vain haluaa. Koen että kynnys moisiin sanallisiin huomionosoitusten ulossaamiseen laskee, kun sitä edes joskus tekee ja vastaavasti se kasvaa, jos sitä ei koskaan tee.

Puhumme kuin mitkäkin Runebergit ajoittain, mutta käytäntöön asioiden saaminen onkin sitten toista. Tuntuu rehellisesti, ettei mies edes muista mitä kaikkea lupailee ja usein hän lupailee jopa menettämisen pelosta, eli myös uskoo itse valheisiinsa koska on siinä menettämisen pelossa. Sitten taas rauha laskeutuu ja arki jatkuu, pelko perseestä katoaa ja vaivannäkö siirtyy, kun ei ole ketään huohottamassa niskaan. Itse taas en ole persoonaltani mikään Justiina ja koen äärimmäisen epämukavana jatkuvan muistuttelun, itsestäni numeron tekemisen, jankuttamisen ja tarpeideni korostamiseni. Välillä tuntuu että tämä suhde täyttää hänen tarpeensa, joten se riittää hänelle. Silti mietin miten sellainen suhde voi täyttää toisen tarpeet, jossa ei toimita nimenomaan vastavuoroisesti ja tietoisesti tehdä asioita sen rakkaimman (hyvinvoinnin) eteen...

Tuossa tavallisessa arjessakin jokin muu on varmasti oltava kuin tuttuus ja turvallisuus, vaikka sen itse toinkin esiin. Alussa ihastutaan ties mihin ja siitä sitten edetään, mutta jotain muutakin perustusta on oltava, mikä suhdetta kannattelee, vaikka monia vain asuntolaina yhdistääkin. En halua ajatella että kumppani on vain joku joka sattui kohdalleni silloin joskus ja tässä nyt ollaan ja muillakin tällaista tavallista vain on. Vai pitäisikö olla kuitenkin tyytyväinen siihen mitä on saanut, jos tämä onkin parasta mitä voi saada..

Vierailija kirjoitti:

Kuka v*ttu noin pitkiä ulinoita jaksaa lukea?

Ei kukaan. Siksi en pysty tähän oikein mitään vastaamaan. Toivottavasti ei vaan kälätä ukolleenkin samalla tavalla.

En tiedä osasiko Runeberg kuunnella muita mutta puhuminen ei yksinään yleensä riitä jos kumpikaan tai jompikumpi ei tule kuulluksi.

"Mies on perinteinen vapaamatkustaja, hän on tyytyväinen niin kauan kuin minä olen hiljaa. Usein hän havahtuu ongelmiimme vasta kun otan ne esiin, eli on lopulta kuitenkin niistä samaa mieltä. "

Tämä lienee ongelmistanne suurin. Vapaamatkustaja-mies pitää sinua itsestäänselvyytenä, eikä tajua että sellainen rikkoo teidän keskinäistä luottamusta. En jaksanut lukea koko ketjua, mutta sinun pitäisi nyt alkaa miettiä mitä itse elämältäsi haluat ja tarvitset, ja saatko niitä nykyisessä suhteessasi. Vapaamatkustaja on todella raskas kumppani, jos itse haluaa oikeasti sitoutua, asua yhdessä ja hankkia perheen.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä osasiko Runeberg kuunnella muita mutta puhuminen ei yksinään yleensä riitä jos kumpikaan tai jompikumpi ei tule kuulluksi.

ap puhuu ja mies vastailee joo joo. Ei jaksa kuunella sen juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että tuo kehuminen on jopa kynnyskysymyksesti muodostunut asia. Koska se on minulle se, mikä hitsaa minua kumppaniin kiinni, ja saa tuntemaan muutakin kuin kaverillisuutta. Ja koska toivon että hän edes joskus ajattelee esim että olen kaunis tai että rakastaa, voisi hän edes joskus sen siinä ääneenkin sanoa. En usko että kukaan on syntymästä saakka täysin kykenemätön kehumaan ja imartelemaan toisia. Tämä myös vaikuttaa seksuaalisuuteeni, minulle kehut ovat iso osa haluttavuuden tunnetta, joka on lähes kuollut suhteen aikana, vaikka seksiä silti onkin, koska itse koen miehen edelleen haluttavana. Itseäni en ole vuosiin sellaiseksi kokenut. Rakastan sinua kuuluu hänen aloitteestaan max kerran vuodessa. En koe että vaadin tässä liikojaa, mutta ymmärrän että se miehelle ei ole niin helppoa. Silti koen että tässä voi kehittyä, jos vain haluaa. Koen että kynnys moisiin sanallisiin huomionosoitusten ulossaamiseen laskee, kun sitä edes joskus tekee ja vastaavasti se kasvaa, jos sitä ei koskaan tee.

Puhumme kuin mitkäkin Runebergit ajoittain, mutta käytäntöön asioiden saaminen onkin sitten toista. Tuntuu rehellisesti, ettei mies edes muista mitä kaikkea lupailee ja usein hän lupailee jopa menettämisen pelosta, eli myös uskoo itse valheisiinsa koska on siinä menettämisen pelossa. Sitten taas rauha laskeutuu ja arki jatkuu, pelko perseestä katoaa ja vaivannäkö siirtyy, kun ei ole ketään huohottamassa niskaan. Itse taas en ole persoonaltani mikään Justiina ja koen äärimmäisen epämukavana jatkuvan muistuttelun, itsestäni numeron tekemisen, jankuttamisen ja tarpeideni korostamiseni. Välillä tuntuu että tämä suhde täyttää hänen tarpeensa, joten se riittää hänelle. Silti mietin miten sellainen suhde voi täyttää toisen tarpeet, jossa ei toimita nimenomaan vastavuoroisesti ja tietoisesti tehdä asioita sen rakkaimman (hyvinvoinnin) eteen...

Kehutko ja imarteletko itse miestä vähän väliä vai toimiiko tuo vain yhteen suuntaan. Puhuminen on naisten ratkaisu joka asiaan miehet tekee asiat että ei ole tarvetta jutella ja puhua asiasta montaa päivää

Luottamus ansaitaan.

Jos puhut yhtä paljon kuin kirjoitat, en ihmettele yhtään, ettei mies muista, mitä on luvannut. Eli puhu vähemmän.

Sano selkeästi mitä tahdot. Lyhyesti! Uskon, että suora toiminta (lue:kiihkeä seksi) voisi toimia paremmin suhteenne pelastajana kuin pitkät jaarittelut.

Siis pitääkö ap:tä olla jatkuvasti kehumassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä osasiko Runeberg kuunnella muita mutta puhuminen ei yksinään yleensä riitä jos kumpikaan tai jompikumpi ei tule kuulluksi.

ap puhuu ja mies vastailee joo joo. Ei jaksa kuunella sen juttuja.

Eli aloittaja ei ainakaan tule kuulluksi. Ihan kokonaan en jaksanut minäkään kaikkea lukea mutta jotenkin vaikuttaa sille että ei myöskään puoliso tule kuulluksi, ilmeisesti hänkin kuitenkin puhuu muutakin kuin vastaa kaikkeen vain joo, joo.

Minusta aloittaja odottaa parisuhteelta liikoja. Mielestäni ei kannata analysoida noin paljon. Jos koko ajan pöyhii, moska nousee pintaan, niin sanoakseni. Iso osa miehistä on itsekkäistä, ei sosiaalisesti kovinkaan hienovaraisia. Naisen kannattaa panostaa omiin naisystäviin, harrastuksiin, kivaan ammattiin. Sanalla sanoen, hankkia elämä. Siinä sivussa on kiva, kun on könsikäs, joka kolaa lumet, vaihtaa renkaat ja kiinnittää lamput. Ja johon joskus voi nojata telkkaa katsoessa. 

Eiköhän tässä tullut jo aika selvästi esiin mikä teidän suhteessa on vikana: SINÄ.

Rauhoitu tai vaihtoehtoisesti hanki itsellesi apua. Kumpikin taitaa olla tarpeen.

Saako joku oikeasti hyvän mielen siitä, että kommentoi aikuisena ihmisenä kirjosanojen saattelemana toisen kirjoitusta? Sillä ei ole kenelekkään mitään arvoa. Ei täällä mielestäni ole rajoituksia tekstien pituuksista tai lukupakkoa otsikostani huolimatta, mutta räpäyttäkää ihmeessä silmiänne kaksi kertaa, jos olette lukitussa huoneessa pakotettuna lukemaan vauva.fi keskustelua, niin toivottavasti joku pelastaa.

Ymmärrän että erilaisuuden hyväksyminen on joillekin ihmisille vielä isommin tunteita herättävää kuin minulle, mutta onneksi se ei ole muilta pois, enkä kumppanini valinnat ole sinun valintojasi.

Sitten oikeisiin ongelmiin..

Koen että olemme molemmat tehneet myös paljon kompromisseja ja olemme lopulta olleet niihin tyytyväisiä, eivätkä ne hierrä mitenkään suhdetta. Silti aina nousee uusi asia pohdittavaksi, joka on ollut jo pidempään, mutta täysin uusia ei ole onneksi viime vuosina syntynyt. Sekin on yksi syy miksi olen jaksanut, olen kärsivällisesti ajatellut ja yrittänyt luottaa, että hiljalleen korjaamme loputkin isoimmista ongelmista ja sitä kautta oppisin hyväksymään ne loput, mitä ei voi muuttaa. Silti koen ajoittain epätoivoa siitä, ettei sellaista seesteistä kautta oikein ole viikkoja pidempään, ettei joku asia vaivaisi minua. Mutta onko se kaikilla muutenkaan niin? Vertailu on varmasti tyhmää, mutta joskus tarpeellista asioiden mittasuhteisiin saamiseksi.

Vaikka asioita ratkeaa, tahdin ollessa hidas alkaa motivaation löytäminen aina vaikeutua. En tiedä onko parisuhteen eteen tehtävä työ tässä mittakaavassa enää normaalia. Joskus vielä ajattelin, että olisimme entistä vahvempia kun näin paljon olemme jo tulleet eteenpäin ja tulemme vielä. Usein silti tuntuu, että yksi askel eteen ja kaksi taakse. Joskus kuitenkin jopa 3 askelta eteen, mutta aina jokunen taaksepäin.

Haluaisin joko mennä eteenpäin tai sitten vaikka junnata paikallani ongelmissamme, ei jatkuvasti ottaa takapakkia pääosin miehen välttelevän asenteen vuoksi.

Anteeksi vielä kerran niiltä, joita pitkä kirjoittamiseni loukkaa.