Onko muita murehtijoita?

Mä sanoisin, että se on perusluonteessasi. Ja varmasti myös kasvatuksen tulosta, joten olehan varovainen, ettet siirrä tuota reagointitapaa omalle lapsellesi!



Itse olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kaikkea pitää murehtia ja ennakoida ja odottaa pahinta. Äitini peruselämänfilosofia on, että kun odottaa pahinta, ei ylläty ikävästi! Oikeasti se on ENEGRIAN HUKKAKÄYTTÖÄ aina pelätä ja varautua niin maan järjettömästi. Hyvistäkään asioista ei osaa nauttia, jos aina miettii, mikä voi mennä pieleen.



Yritän tietoisesti olla siirtämättä tuota omalle tyttärelleni. Poika onkin luonteeltaan happy-go-lucky, mutta tytöstä voi muuten kasvaa samanlainen murehtija.



Hiukan minua auttoi, kun vauva-aikana mietin, miten hurjan moni asia voi mennä lapsen elämässä mönkään. Voin yrittää suojella häntä kaikin tavoin ja käyttää kaiken aikani siihen - ja silti voi käydä niin, että hän 20-vuotiaana osuu bileisiin ja saa jotain juomansa seassa ja kuolee.



KUN asia on niin, että elämä on yhtä kaaosta ja riskejä on tsiljoonittain, kannattaako käyttää koko elämä niitä ennakoiden ja murehtien? Mieti sitä oikein tarkkaan.



Ja hei: pakkoko kaikista huolista on miehelle puhua? Miehet eivät sellaisia mieti, yksikään tuntemani ei ainakaan. Stressaat häntä turhaan huolillasi, tukea sieltä ei kuitenkaan tule. Kannattaa hankkia joku hyvä äiti-kaveri, jonka kanssa tuulettaa ajatuksiaan.

Jopa siinä määrin, että on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö, johon lääkitys.



Mua auttaa vaihtelevasti eri ajatusmallit, mutta ehkä parhaiten sen muistaminen, että murehtiminen ei *estä* yhtäkään pahaa asiaa tapahtumasta. Nykyään osaan hiukan paremmin elää hetkessä ja jaksan usein ajatella, että surraan vasta sitten, JOS jotain surtavaa ihan oikeasti ilmaantuu.



Nämä on vaan aina miljoona kertaa helpommin sanottuja kuin tehtyjä asioita.

muuttaa omaa elämänasennettaan, johon on kasvanut pienestä pitäen.

Mutta ainakin minulla se auttoi. Kyllä minä edelleenkin olen pessimisti, mutta ainakin lasteni suhteen pystyn pitämään osan mölyistä mahassani, etten opeta samaa heille.

Mielen sairaudet toki ovat hiukan asia erikseen.

-3-

Omasta puolestani voin sanoa että meillä ei lapsuudenperheessä kyllä kukaan ollut tällainen murehtija. Isä on optimisti ja jaksaa kannustaa ja kehua. Äiti taas oikein jalat maassa realisti,eikä kyllä ole murehtinut meidän pärjäämistämme. Ainakaan ääneen,enhän tiedä mitä ajattelee ite. Nytkin sanoo aina että kyllä ne pärjää,jos jotain asiaa mietin.

Ite en tietenkään puhu näistä lapsilleni. Pääasiassa vatvon omassa mielessäni ja silloin tällöin puran ajatuksiani miehelleni. Ja mies taas on samanlainen kuin äitini:) Ja osaa aina palauttaa mulle järjen päähän.

Ite oon aika positiivinen ihminen enkä koskaan ole ollut masentunut. Siksi välillä ihmetyttää syvästi kuinka mä jaksan jauhaa tällaista päivästä toiseen. Olen vain niin iloinen kun eskarilainen on viihtynyt ja saanut kavereita,että se toinen vaihtoehto tuntuu hirveän pahalta. Kun se kuitenkin on monella ihan arkipäivää.

Kai tää on jossain määrin normaaliakin äitiyteen kuuluvaa ja muutettavissa olevaa asennetta. Siihen mä koitan pyrkiä,kun kai se pitäis murehtia sit kun on aihetta. Kiitos teille,"kiva" kun en ole yksin ajatuksineni:)ap