Lue keskustelun säännöt.
Pystyttekö rakastamaan ihmisiä/perheenjäseniä, jotka eivät ilmaise empatiaa teitä kohtaan?
07.11.2022 |
Tai eivät ilmaise empatiaa teidän pahojen ongelmienne suhteen? Pystyttekö silti kokemaan rakkautta tällaisia, esim. lähipiirinne ihmisiä, kohtaan? Vaikka ette huomaa oikein mistään, että he tuntisivat teitä kohtaan aidosti empatiaa.
Ymmärtääkö tästä, mitä mietintää/kokemusta ajan takaa?
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi semmoisia pitäisi rakastaa?
Jos ette rakasta, niin miten suhtaudutte sitten tällaisiin esim. perheenjäseniinne..?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi semmoisia pitäisi rakastaa?
Jos ette rakasta, niin miten suhtaudutte sitten tällaisiin esim. perheenjäseniinne..?
No en vietä aikaa heidän kanssa. Toki asun muutenkin yksin.
Pystyn. Nuorempana en pystynyt. Äitini on tällainen empatiaton ihminen. Aina vaan vaatimuksia, häpeää, halveksuntaa, ei koskaan ymmärrystä tai hellyyttä. Mutta aloin jossain vaiheessa aikuisena ymmärtää, ettei hän voi sille mitään eikä hän ole sellainen tahallaan. Hänen menneisyytensä on erittäin rankka ja hän on jo lapsena ja nuorena pahasti haavoittunut. Hänen on ollut pakko muuttua kovaksi ja kylmäksi selvitäkseen, ja sellainen hän sitten on. Säälin jos jotain, mutta rakastan.
Rakastan vain lapsiani tilanteesta riippumatta, muita en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystyn. Nuorempana en pystynyt. Äitini on tällainen empatiaton ihminen. Aina vaan vaatimuksia, häpeää, halveksuntaa, ei koskaan ymmärrystä tai hellyyttä. Mutta aloin jossain vaiheessa aikuisena ymmärtää, ettei hän voi sille mitään eikä hän ole sellainen tahallaan. Hänen menneisyytensä on erittäin rankka ja hän on jo lapsena ja nuorena pahasti haavoittunut. Hänen on ollut pakko muuttua kovaksi ja kylmäksi selvitäkseen, ja sellainen hän sitten on. Säälin jos jotain, mutta rakastan.
Kuulostaa, että olet aikuistunut. Hyvin tehty.
En oikeastaan suoraan sanottuna tiedä. Olen mietiskellyt viime vuosina sitä päivää, kun kyseinen henkilö kuolee. En osaa ollenkaan ennustaa miten tulen reagoimaan. Uskon, että jonkin sortin helpotus ainakin tulee, ennemmin tai myöhemmin. Kaipa minä viimeistään sen uutisen tullessa ymmärrän että rakastinko vai en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitten se peruskysymys, että mitä on rakkaus?
Onko se tunne vai päätös vai jotain muuta?
Ap, onko sulla vastaus?
Vierailija kirjoitti:
Väittävät, että lapsiaan ihminen rakastaa. Ja lapset harvoin on mitään kovin herttaisia vanhempiaan kohtaan.
Yhdyn lainattuun tekstiin täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten se peruskysymys, että mitä on rakkaus?
Onko se tunne vai päätös vai jotain muuta?
Ap, onko sulla vastaus?
Ainakin voin verrata tilannetta sellaisiin ihmisiin, joista voin heti sanoa, että rakastan heitä, tunnen selvästi rakkautta heitä kohtaan. Eli ainakin joihinkin ihmisiin koen selvää rakkauden tunnetta, emootiota.
-ap
Hmm, lisää näkemyksiä ja kokemuksia olisi kiva lukea?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlainen historia ja kehityskaari täälläkin äitini suhteen. Sanoisin, että kasvua ihmisenä ja nyt on tärkeää tukea äitiä hellästi ja aikuisena ihmisenä.
Helposti vieraantuu, varsinkin jos kyseessä päihdeongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso on ollut minua kohtaa todella ilkeä nyt 1,5 vuotta. Mielrstäni hän kaataa oman pahan olon ja ongelmansa minun päälleni ja vielä syyttää minua ongelmistaan. Rakkautta on jonkin verran jäljellä, mutta aikaa en tahtoisi hänen kanssaan enää viettää.
En rakasta , olen laittanut välit poikki. Aikani rakastin ja tunsin sääliä näitä ihmisiä kohtaan mutta kun näitä tunteitani vain käytettiin hyväksi lopetin. Ymmärrän että vaikeat olosuhteet kyynistävät mutta ihmisella on AINA mahdollisuus miettiä omia sanomisiaan ja tekemisiään. Poikkeuksena ei-normaalit. Itsekin tulen vaikeista oloista muttei tule mieleenkään kaataa lapsuuden paskaa muiden niskaan. Ihmisellä on vastuu itsestään , ei voi aina piiloutua huonojen kasvuolosuhteiden taakse. Ymmärrän näitä ihmisiä , mutta he eivät tee itse mitään tilanteensa parantamiseksi.
Lapset ovat juuri tuollaisia, itsekkäitä ja vanhempia halveksivia. Silti heitä rakastaa.
Eikä kyse ole nyt omista lapsistani, vaan lapsista yleensä. Uusi sukupolvi haluaa aina nujertaa seuraavan.
Vähän riippuu. Ehkä se voi tuntua kylmältä jollekkin mutta ei empatiakaan mikään välttämättömyys ole.
En itsekkään ole mikään huolen jakamisen kulmakivi ja parhaat ihmissuhteeni ovat oikeastaan kylmän varmoja ennemmin kun empatiaa pulppuavia ryppäitä.
Sen sijaan piiriä ympäröi toisen arvostus, ammattimaisuus ja valmius auttamaan jos on sille tarve ilmestyy. Se on tosi selkeää kanssakäymistä ilman arvailua.
Itkua ja voivottelua lähiyhteisö ei kuuntele mutta jos ongelman ratkatkaisu tarvitsee enemmän käsiä toteutuakseen, tiedän että 2-4 ihmistä tulee heti avukseni ilman mitään velvoitteita tulevaisuudessa.
Ratkaisu tosin pitää itse keksiä ja todeta toimivaksi.
Sitä ei kukaan toiselle valmiiksi tee.
Toimii ja olen tyytyväinen kuten piirin muutkin henkilöt.
Mun äiti on niin tahditon hahmo jonka elämä pyörii vain oman navan ympärillä että olisi todella outoa vaatia hänen lapseltaan pyyteetöntä rakkautta. Eihän se lapsi ole sellaista välittämistä ikinä edes oppinut kun ei ole itsekään saanut kokea kun kaikki huomio mennyt vain toiseen suuntaan. Enää aikuisena en jaksa esittää olevani kiinnostunut hänestä, niin kuin on pitänyt kaikki nämä vuodet. Eletään omaa elämäämme molemmat, välimatkaakin onneksi on.
Väittävät, että lapsiaan ihminen rakastaa. Ja lapset harvoin on mitään kovin herttaisia vanhempiaan kohtaan.