Tietääkö täällä joku kiintymyssuhdeteorioista?

Jos vuorovaikutus vanhemman kanssa on vähemmän palkitsevaa kuin tavarat, niin kai lapsi kiinnostuu leluista enemmän. Kun asia nyt kuitenkin on niinkin, ettei kukaan lapsi koe koskaan tismalleen samanlaista vanhemmuutta, vaikka samassa perheessä eläis.

Minä aloittelin aikanaan kehityspsykan opintoja, ihan huvikseni, mutta tätä asiaa ei luennoilla niin huolellisesti käsitelty. Mainittiin vain, että Suomessa tyypillisesti ollaan (oltu) tällaisia normatiivisia vanhempia, hoidetaan lapset hyvin, mutta itkua ja muita tunneilmaisuja ei haluta kuulla.



Rupesin eilen äitienpäivälounaalla miettimään tätä asiaa taas pitkästä aikaa, kun oma äitini kertoi siitä miten itse aika pienenä tyttönä oli vahtinut parivuotiasta pikkuveljeään. Ja niitä vaaratilanteita oli tullut kun olivat kahdestaan olleet liikenteessä, veli oli tippunut järveen tai pyörä lastenistuimineen oli kaatunut. Ja äitini oli saanut veljensä kiskottua järvestä ja pyöränkin nostettua, mutta kun oli itsekin tapauksesta säikähtänyt ja vielä pelännyt että vanhemmat kuulee pojan itkun ja huomaa mitä on tapahtunut, oli hän itkevälle ja tietysti pahasti säikähtäneelle lapselle tiuskinut että älä siinä paru ja nyt olet hiljaa.



Tuskin äitini oli veljelleen se tärkein hoitaja, mutta tuosta nyt tuli vaan mieleen, että vastaavanlaista häivakäyttäytymistä Suomessa varmasti on. Ja rupesin edelleen miettimään omaa käytöstäni oman lapseni kanssa. Jos lasta oikeasti sattuu, otan tietysti syliin ja lohdutan, mutta jos itku välillä laantuu ja yltyy taas, alan kiinnittää lapsen huomiota muihin asioihin, jotta hän unohtaisi itkemisen. Onko se ollut hyvä vai huono tapa? Ja nyt kun päälle yksivuotias raivostuu välillä milloin mistäkin, kun ei saa hakata telkkaria tai repiä koiraa, ja valahtaa lattialle karjumaan, en yleensä silloin lohduta häntä. En tosin kielläkään huutamasta, mutta saatan suhtautua huvittuneesti ja antaa lapsen rauhoittua itse, tai jos kyse on jostain pukemisesta tai nukkumaan menemisestä, alan puhua korostuneen rauhallisena ja iloisena kuin en huomaisikaan lapsen kiukkua, tyyliin "Missäs meidän hanskat on, tuolla! No niin, pannaas tämä käteen, noin, HYVÄ! Ja sitten kengät, annapa jalka, noin, ai miten hienosti meni, no niin tulepas sitten syliin niin mennään" ja niin edelleen. Autanko minä siinä lasta rauhoittumaan ja hallitsemaan tunteitaan, vai ohitanko lapsen kiukun? Lapsi on rauhallinen, toimelias ja ns. helppo lapsi, joka ei ole ikinä vierastanut tai hoitopaikassa (mummola) ihmetellyt missä äiti on. Leikkii ja puuhailee pitkiäkin aikoja itsekseen.



Suomalaisittain ymmärtäisin sen, että temperamentti voi vaikuttaa juuri esimerkiksi vierastilannemenetelmässä, jos on rauhallinen ja leikeistä kiinnostunut lapsi, hän ehkä ei pidä sitä outoa ympäristöäkään niin pelottavana, että tarvitsisi vanhempaa tuekseen. Luulen että riippuu virkeysasteesta miten meidän lapsi testissä käyttäytyisi, saattaisi virkeänä jäädä ihan mieluusti jatkamaan leikkejään, väsyneenä taas ei. Lapsen isä (insinööri :D) on vahvasti sitä mieltä, että vierastilannemenetelmässä rauhallisesti leikkimään jäävä lapsi on vaan varhaiskypsä ja luottavainen, ja tietää että vanhemmat ei hylkää vaikka häviäisivätkin hetkeksi silmistä. Toisaalta tuntuu sekin järkevältä, että normaalisti kehittyvä lapsi tunnistaa jo vaaratilanteita ja reagoi niihin hakemalla äitiään.



Tällaisia pohdin tällä kertaa... Ei tämä mikään sellainen yöunet vievä asia minulle ole, mutta olisi kiva oppia lisää aiheesta.

edellinen oli AP.

Sellainen joka on "x-tavalla kiintynyt" on nykykäsityksen mukaan vain tiettyä temperamenttityyppiä? En muista tätä juttua tarkkaan, mutta muistelen lukeneeni että nämä kiintymyssuhdeteoriat ovat vanhentuneita. Tämän jälkeen oli tosi "mielekästä" vielä joutua opiskelemaan niitä, kun päätin suorittaa harrastuksenomaisesti psykan appron.



Toivottavasti tähän vastaisi joku asiaa oikeasti tunteva, minä en halua sellaisena esiintyä.

sen verran ne perustuu terveeseen järkeen. Mutta ehkä temperamenttikysymys on loiventanut tulkintoja asiasta.

Kirjassa sanotaan, että myös lapsen oma persoona vaikuttaa siihen, mihin tyyppiin lapsi kuuluu. Jos lapsi on kolmen kuukauden ikäisenä kiinnostuneempi leluista kuin ihmisistä, he ovat usein vuoden vanhoina karttelevasti kiintyneitä. Tai näin oli huomattu jossain tutkimuksessa -80-luvulla (Lewis & Feiring 1989).