Lapsuuden vaikutus aikuisuuteen

Oon miettiny paljon sitä mitä olen nyt ja miksi. Olen lapsuudessani joutunut paljon oleen yksin. Koska vanhemmat oli aina töissä, olin isoveljeni kanssa mutta meillä oli niin eri leikit ikäerosta johtuen ja muistan että veljeni paljon kiusasi ja piti minua tyhmänä mm, osasi sen kyllä aina ilmaista. Ja huomaan että nyt aikuisena yritän olla jotain ihan muuta kuin olen veljeni edessä, koska en ole ollut hänelle koskaan riittävä.

Jos halusin tavata koulukavereitani, sitä tapahtui aika harvoin. Asuttiin sen verran kaukana että olisi tarvinnut autolla viedä. Jossain vaiheessa vanhempani osti minulle hevosen (olin siis ratsastusta harrastanut jonkun aikaa) ja nyt jälkeen päin olen ymmärtänyt sen niin että sillä yritettiin vähentää minun yksinäisyyttä.

Olin herkkä lapsi. Itkemisestä sain huutoa, ettei saisi joka asiasta pillittää. Meillä ei voinut keskustella luontevasti esim terveyshuolista ja jos olin kipeäkin, jouduin silti menee kouluun ja pyöräileen tallille. Koska kyllähän hekin joutui töitä tekemään kipeänä. Empatiaa oli turha kuvitellakaan, kosketusta... halausta, tai edes sitä että olisin koskaan kuullut että olen rakas.

Nyt sitten aikuisena en tunne olevani koskaan riittävä, vähättelen terveyttäni, en halua valittaa turhasta, en näytä tunteita, en osaa luoda pysyviä ihmissuhteita. Ja jos menenkin lääkäriin jonkun vaivan kanssa, melkein pääsee poru siitä ilosta että joku on oikeesti kiinnostunut mun asiasta.

Haluaisin päästä puhumaan terapiaan. Mutta en tiedä miten tästä lähtisi liikkeelle. Pääseekö esim pihlajalinnassa tai terveystalossa terapiaan ?