Lue keskustelun säännöt.
Kykenetkö rakastamaan kumppania täydestä sydämestä?
23.06.2022 |
Minä en, enkä ole koskaan voinut.
Kadehdin serkkuani, joka ei koskaan sano pahaa sanaa puolisostaan ja on kuin vastarakastunut joka päivä vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.
Sitä en tiedä mitä hänen miehensä tuntee ja tiedän, että kaikkien suhteissa on omat ongelmansa, mutta olen kateellinen juurikin siitä kuinka syvästi serkkuni puolisoaan rakastaa. Koskaan hän ei riidoissa sano pahaa sanaa puolisostaan. Kertoo vain, että riitaa ollut ja on huono mieli siitä.
En niinkään heidän suhdettaan kadehdi, koska siitä en oikeasti tietenkään mitään tiedä. Haluaisin itsekin rakastaa yhtä syvästi niin myötä, kuin vasta mäessä.
Hän ei ole lainkaan kyllästynyt puolisoonsa ja odottaa aina innolla yhteisiä hetkiä.
Minä kyllästyn ja tympäännyn kaikkiin. Mikä minussa on vikana?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kyllästyn aina ja alan lopulta vihaamaan toista. Luulen että patoan negatiivisia tunteita ja ne pikkuhiljaa kasvaa kunnes ne kasvaa niin isoksi että niitä ei enää voi käsitellä.
Kyllä toisesta saa olla eri mieltä ja sanoakin joskus jotain ei niin mairittelevaa ystävälleen. Sehän olisi ihan outoa, his pariskunnalla olisi vaikka ollut jonkunlainen pieni riita ja nainen vain myhäilisi, että on se tuo minun Kalle ihana ja rakas. Se olisi tekopyhyyttä.
Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta ja en todellakaan olisi ollut näin kauan, jos emme rakastaisi toisiamme ihan täysillä. Saatan sanoa vaikka ystävälleni, että en voi sietää miehen jotain tapaa tai että miehellä on joku juttu, joka ärsyttää ihan hirveästi. Ehkä puhun siinä pahaa, mutta ei se rakkautta pois vie. Vanhempani ovat olleet yhdessä 55 vuotta ja heillä sama juttu. Ihmisiä tässä ollaan, ei mitään pyhimyksiä.
Rakastan toki. Ei sillä ettemme koskaan riitelisi, sattuuhan sitä, ja jos olemme molemmat väsyneitä/ stressaantuneita niin voi sattua useinkin. Mutta riideltyämme pyydämme anteeksi ja sovimme. Pidän huolen siitä, etten koskaan sano sellaista, mitä ei voisi "perua" (opin edellisessä suhteessani, että jos toisen tuntee todella hyvin, ja on hyvä suustaan, on mahdollista syytää loukkauksia, jotka todella sattuvat, ja niitä voi pyytää anteeksi minkä haluaa, mutta eivät ne unohdu. Sellaiseen "parisuhteen ydinsotaan" katson etten syyllisty, vaikka olisin miten ärtynyt).
Olemme käytännössä aina yhdessä, viimeisen parin vuoden aikana etätöissä työpöytämmekin ovat vierekkäin. 99% ajasta se on tosi kivaa, pidän kuitenkin mieheni seurasta enemmän kuin kenenkään muun, eihän hän muuten olisi mieheni. Vessassa käymme erikseen, mutta siinä se about onkin. Joidenkin mielestä tällainen on outoa, mutta jos se meistä on molemmista kivaa, niin kai kaikki on kuten pitääkin?
En koskaan puhu miehestäni pahaa; jos on jotain sanomista, sanon hänelle. Mielestäni kuulostaa tosi käsittämättömältä kun ihmiset valittavat puolisostaan: tämä on vapaa maa, ei kai ole pakko olla naimisissa ellei toinen ole se paras mahdollinen? Taidan puhua miehestäni vähän liikaa hyvää, se saattaa kuulostaa lässytykseltä muille...
14 vuotta yhdessä joista 11 naimisissa, lapsi on 2. Miehen tarmokas osallistuminen teki muka vaikeasta vauvavuodesta ihan leikintekoa, sain nukkuakin tarpeeksi. Ei kaikki suinkaan ole täydellistä, mutta aviomieheni on niin lähellä kuin ihmisolio voi.
JSS