Poistaako lapset yksinäisyydentunteen?
Kertokaa mulle rehellisesti vanhemmat, poistaako lapset/perhe yksinäisyyden tunteen?
Olen ihan tavallinen 36-v nainen, ja vaikka olen sosiaalinen, mulla on ystäviä, harrastuksia ja seurustelukumppani niin olen aina kokenut yksinäisyydentunnetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ahdistaa aina kun olen yksin etenkin viikonloppuisin. En ole ikinä oikein halunnut lapsia, äitiys vaikuttaa niin raskaalta, mutta olen kateellinen katsellessani jossain sisäpihoilla monien perheiden yhteisöllisyyttä. Vanhemmat grillaa ja jutustelee keskenään ja lapset kirmailee ympärillä. Lasten kautta tutustuu niin helposti muihin. Mulla ei siis ole vaikeutta tutustua muihin, oon tosi sosiaalinen, mutta silti.
Vai onko se yhteisöllinen näky pihalla harhaa joka haihtuu kun perhe astuu omasta ovesta sisään, muksut tekee omiaan ja puoliso istuu läppärillä?
Mun mielestä ei ole olemassa pyhää syytä miksi lapsia pitäisi tehdä, moni varmaan tekee niitä ihan vaan yksinäisyyttään. Eli en siis haluaisi kuulla mitään "toi ei ole oikea syy tehdä lapsia senkin itsekäs pönö"- kommentteja, vaan omia kokemuksianne.
Kommentit (65)
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.
Ei tietenkään, lapsi ei ole ystävä, hän on ihminen joka tarvitsee sun apua ja tukea hyvin pitkään lähes kaikessa. Lapsen myötä elämään yleensä vaan tulee lisää uusia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.
Sä oot sosiaalinen luonne, oot löytänyt ystäviä lapsen kautta helposti. Ei todellakaan kaikki löydä, ei kaikki äidit viihdy perhekerhoissa, halua osallistua lapsen harrastustoimintaan ym. Ne sosiaaliset taidot ois hyvä ensin itse oppia ennen kuin tekee lapsia, koska lapsen kehityksen kannalta ois erittäin hyvä, että hän saa osallistua toimintaan muiden lasten ja perheiden kanssa.
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.Sä oot sosiaalinen luonne, oot löytänyt ystäviä lapsen kautta helposti. Ei todellakaan kaikki löydä, ei kaikki äidit viihdy perhekerhoissa, halua osallistua lapsen harrastustoimintaan ym. Ne sosiaaliset taidot ois hyvä ensin itse oppia ennen kuin tekee lapsia, koska lapsen kehityksen kannalta ois erittäin hyvä, että hän saa osallistua toimintaan muiden lasten ja perheiden kanssa.
Lapsen saadakseen on oltava superihminen koska muuten lapsi kasvaa kieroon. Yhä useampi tiedostaa tämän ja jättää siksi lapset tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.Sä oot sosiaalinen luonne, oot löytänyt ystäviä lapsen kautta helposti. Ei todellakaan kaikki löydä, ei kaikki äidit viihdy perhekerhoissa, halua osallistua lapsen harrastustoimintaan ym. Ne sosiaaliset taidot ois hyvä ensin itse oppia ennen kuin tekee lapsia, koska lapsen kehityksen kannalta ois erittäin hyvä, että hän saa osallistua toimintaan muiden lasten ja perheiden kanssa.
Lapsen saadakseen on oltava superihminen koska muuten lapsi kasvaa kieroon. Yhä useampi tiedostaa tämän ja jättää siksi lapset tekemättä.
Toi nyt on ihan bullshit tekosyy : D
Minulta lapset poistivat merkityksettömyyden, tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota usein ennen lapsia koin, vaikka kaikki oli teoriassa hyvin ja elin vilkasta, kivaa elämää. Minulle elämä on näyttänyt lasten kautta parhaat puolensa, suurimman rakkauden ja yhteenkuuluvuuden mitä ihminen voi tuntea.
Ei lapsen saanti välttämättä yksinäisyyden tunnetta kokonaan poista, mutta lapsen kanssa on koko ajan tekemistä. Nuorempana, kun ei ollut lapsia niin tuntui aina yksin ollessa, että on aina tylsää ja piti aina jotain tekemistä kehittää. Nyt kun on 2 lasta niin on koko ajan liian paljonkin tekemistä nii nyt kaipaa jo välillä sitä omaakin aikaa 😅😆
Mutta mun lapset on maailman paras asia tässä maailmassa ja tiedänpähän, että kun ne kasvaa aikuisiksi niin niistä on silloinkin seuraa, iloa ja apua, kun olen itse vanha kurppa, joskus tulevaisuudessa
No jonkin aikaa sitä yksinäisyyttä ei yh:na ehtinyt niin paljon ajatella kun lapsi oli pieni ja vaati paljon huomiota. Mutta ei se lapsi mikään seuraneiti ole vaan siitä on aika varhain jo osattava alkaa päästää irti. Kumppanuus pitää löytää siitä parisuhteesta ja ystävyys muista aikuisista. Lapsen pitää saada lähteä maailmalle vapaana kun on sen aika. Ilman huolta takertuvasta äidistä.
Kyllä, sitten kun osaa puhua. Aikuisen seuraakin tarvitsee silti, ja lapsellekin ovat oman ikäiset kaverit tärkeitä. Puhumattoman vauvan kanssa taas on yksinäistä yksin, jos ei näe muita ihmisiä. Vauvan kanssa jossain korvessa asuminen ilman että on lähistöllä tuttavia ei ainakaan minua houkuttelisi. Mutta päivät vauvan kanssa ovat myös mahdollisuus tavata eläkeläissukulaisia ja muita ihmisiä kuin työpaikan väki.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.
Kun olit lapseton opiskelija ja muutkin olivat samassa tilanteessa, niin et ollut yksin. Sitten perustit perheen ja elit sen ja muiden perheellisten kanssa. Jos olisit ollut yksin äitiyslomalla muiden opiskellessa tai perheettömänä sinkkuna muiden perheenperustusvaiheessa, niin olisit saattanut olla yksinäinen.
Poistaa. Lapsi on ollut viikonlopun pois ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Heti menin baariin ja join kovat kännit ja käyttäydyin huonosti. Lapsi näköjään saa minut pitämään huolta itsestäni.
Olen myös todella tehokas lapsen myötä.
Luen vain otsikon. Siinäpä vasta syy hankkia lapsia. Lapsiparat.
Vierailija kirjoitti:
Luen vain otsikon. Siinäpä vasta syy hankkia lapsia. Lapsiparat.
=D Ehkä tosiaan olisi kannattanut lukea myös teksti, etenkin sen loppu...
Kyllä. Kun on lapsia, sitä miettii, että saispa joskus olla yksin. :D
En osaa sanoa, poistaako vai eikö, koska en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. En ennen lapsia enkä lasten aikuistuttua. Mutta jos ihmisellä on seurustelukumppani, ystäviä sekä harrastuksia ja silti tuntee itsensä yksinäiseksi, niin todennäköisesti lapsetkaan eivät poistaisi yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunne johtu silloin jostain ihan muusta kuin siitä, onko elämässä läheisiä ihmisiä vai ei.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, poistaako vai eikö, koska en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. En ennen lapsia enkä lasten aikuistuttua. Mutta jos ihmisellä on seurustelukumppani, ystäviä sekä harrastuksia ja silti tuntee itsensä yksinäiseksi, niin todennäköisesti lapsetkaan eivät poistaisi yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunne johtu silloin jostain ihan muusta kuin siitä, onko elämässä läheisiä ihmisiä vai ei.
Olen miettinyt tuota paljon että johtuuko tämä tosiaan vaan "sisäisestä yksinäisyyden tunteesta" joka on sekoitus lapsuuden traumoja, huonoa itsetuntoa ja sitä että on mennyt merkityksellisiä ihmissuhteita poikki muutamia aikuisena. Menetin myös poikaystäväni itsemurhalle 10 v sitten, siitä tuli sellainen epäluottamus ihmisten pysyvyyteen ja luotettavuuteen (ei kertonut huonosta olostaan kenellekään). Vaikka ystäviä on, en ole ihan varma että ovatko ne kovin syviä suhteita sitten kuitenkaan.
AP
Ärsyttää kaikki artikkelit aiheesta joissa aina sanotaan että hankkiudu terapiaan. Mulla kävi huono tuuri terapeutin kanssa joka oli ihan pihalla, sanoi että "käyt läpi sielun pimeää yötä ja ihmissuhteiden kuuluukin katketa" sen sijaan että olisi objektiivisesti käynyt läpi ristiriitatilanteita mun kanssa ja sanonut myös mitä itse voisin parantaa ihmissuhdetaidoissani. Terapia ei aina ole ratkaisu.
Minun kohdalla poisti, koska muut ihmissuhteeni eivät olleet yhtä syvällisiä. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta tunne tasolla olemme silti etäisiä. En tiedä mistä se johtuu. Samoin on käynyt ystävien ja puolisoiden kanssa, suhteet ovat jääneet pinnallisiksi. Voihan vika olla minussakin. Lasten kanssa suhde on syvällisempi ja aidompi niin hyvässä kuin pahassa. He näyttävät tunteensa sellaisena kun ne on, varsinkin äidille näkyy koko kirjo.. Toisaalta sitten sanovat, että olen heille se kaikista tärkein. Lasten kautta on myös tullut uusia ihmissuhteita. Mutta jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan, joten minun kokemus ei välttämättä päde sinuun.
Käyttäjä42222 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, poistaako vai eikö, koska en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. En ennen lapsia enkä lasten aikuistuttua. Mutta jos ihmisellä on seurustelukumppani, ystäviä sekä harrastuksia ja silti tuntee itsensä yksinäiseksi, niin todennäköisesti lapsetkaan eivät poistaisi yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunne johtu silloin jostain ihan muusta kuin siitä, onko elämässä läheisiä ihmisiä vai ei.
Olen miettinyt tuota paljon että johtuuko tämä tosiaan vaan "sisäisestä yksinäisyyden tunteesta" joka on sekoitus lapsuuden traumoja, huonoa itsetuntoa ja sitä että on mennyt merkityksellisiä ihmissuhteita poikki muutamia aikuisena. Menetin myös poikaystäväni itsemurhalle 10 v sitten, siitä tuli sellainen epäluottamus ihmisten pysyvyyteen ja luotettavuuteen (ei kertonut huonosta olostaan kenellekään). Vaikka ystäviä on, en ole ihan varma että ovatko ne kovin syviä suhteita sitten kuitenkaan.
AP
Ärsyttää kaikki artikkelit aiheesta joissa aina sanotaan että hankkiudu terapiaan. Mulla kävi huono tuuri terapeutin kanssa joka oli ihan pihalla, sanoi että "käyt läpi sielun pimeää yötä ja ihmissuhteiden kuuluukin katketa" sen sijaan että olisi objektiivisesti käynyt läpi ristiriitatilanteita mun kanssa ja sanonut myös mitä itse voisin parantaa ihmissuhdetaidoissani. Terapia ei aina ole ratkaisu.
En yhtään ihmettelisi, jos kuvaamasi kaltaiset asiat vaikuttaisivat. Olen seurannut jo vuosia tällä palstalla olevia keskusteluja yksinäisyydestä ja joidenkin - ei siis läheskään kaikkien - kohdalla mulle on tullut mieleen, että heidän kohdallaan yksinäisyys ei poistu, elleivät he löydä yhtä ihmistä, joka olisi heille sekä vanhempi, sisarus, rakastettu että ystävä. Kaivataan siis yhtä ihmistä, joka täyttäisi kaikkien erilaisten ihmissuhteiden tarpeen. Johtuneeko sitten siitä, että suhteet omiin vanhempiin ja sisaruksiin on olleet etäiset...en tiedä. Lisäksi mulla on erikoinen ajatus, että kenties näiden "ikuisesti yksinäisten" kohdalla kyse olisikin siitä, että he ovat toinen identtisistä kaksosista, mutta toinen kaksosista meni jo varhain sikiöaikana kesken. Ja sen vuoksi he eivät koskaan löydä sitä, mitä kaipaavat. Olen itse toinen kaksosista ja mulla on kaksossiskoni kanssa aivan erityinen suhde. Erilainen kuin toisen siskoni kanssa.
Ei. Sitä on vaan eri tavalla yksinäinen sen jälkeen.