Lue keskustelun säännöt.
Pääseekö sinkkutavoista irti?
27.05.2022 |
Olen huomannut, että sinkkuna eläminen tarkoittaa sitä, että koko ajan vahvistuu yksinelämisen arki ja siihen liittyvät tavat. Käykö tässä niin, että jossain vaiheessa niistä tulee niin pysyviä, että vaikka tapaisi ihmisen, jonka kanssa haluaisi yhteiselämään, ei vaan enää itse sopeudu. Oletko tähän asiaan törmännyt? Onko ketään, joka olisi vielä vuosikymmenien sinkkuna elämisen jälkeen pystynyt tällaisen itse rakentamansa kynnyksen ylittämään?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Onko esimerkiä "sinkkutavasta"?
Kaikki mikä liittyy siihen muutokseen, että yhtäkkiä onkin kaksi jakamassa tunteita, aikaa, ystäviä, tilaa jne. kun sinkkuna ne oli vain oma asia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi parisuhde, kun ei päästäkään irti kaikista sinkkutavoistaan.
On nimittäin aika rasittavaa, jos ajattelee että parisuhteessa pitää tehdä asioita yhdessä ja itse haluaa lähteä heti aamusta metsäretkelle ja toinen haluaa juoda aamukahvia kaksi tuntia rauhassa.
Onnellisempaa on, jos ihan ilman syyllisyyttä ja syyllistämistä molemmat tekee välillä omia juttujaan ja välillä taipuvat kompromisseihin.
Tämän takia moni kypsempi pari ei edes muuta yhteen.
Itse erosin pitkästä avioliitosta noin 6 vuotta sitten ja olin nelisen vuotta sinkkuna. Sitten rakastuin palavasti. Luulin, että kyllähän sitä pitkällä parisuhdekokemuksella toisen kanssa oppisi nopeasti elämään ja muutin kuukauden jälkeen yhteiseen asuntoon. Järkytys olisikin sitten melkoinen, kun tajusin kuinka olin muutaman sinkkuvuoden aikana oppinut itsekkään elämisen mallin. Vaati aivan valtavasti työtä päästä sille tasolle, että arki alkoi luistaa sujuvasti. Valitettavasti koronan tuomat lisäpaineet vei siihen, että uusi liittoni ei kestänyt. Nyt sellainen tunne itsellä, että kovin nopeasti en olisi valmis päivittäisen elämisen yhdistämiseen vaikka olisi muuten hyvä kumppani tiedossa. M58
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla alkoi eka pitkä parisuhde vasta 34 vuotiaana. Hyvä avioliitto siitä tuli. En muista, että tapojen muuttaminen olisi ollut iso ongelma. Yhteinen koti, lapset, työ.... Kaikki oli yhtä muutosta.
Yleensä naiset mukautuu mieheen elämänrytmiin ihan hyvin, kuten kuuluu. Nämä "itsenäiset" naiset on sitten asia erikseen, mutta he harvoin saavat miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen tässä avioeroni jälkeen elellyt kuutisen vuotta yksin. Ihan heppoisin perustein en tähän ketään ottaisi saman katon alle, sen verran tottunut olen jo elämään yksin. Ikää tällä hetkellä 40 vuotta, introvertti erakkoluonne, eli oman tilan tarve on valtava. Saisi olla aika iso asunto, jotta suostuisin kenenkään kanssa yhteen muuttamaan, paitsi jos olisi pakko jostain syystä.
Helpompi muuttaa yhdessä uuteen kämppään kuin raahata toisen kamat toisen luo. Silloin kummallakaan ei ole kotikenttäetua eikä tule tunnetta että joutuu joustamaan valmiista rutiineistaan yksipuolisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä naiset mukautuu mieheen elämänrytmiin ihan hyvin, kuten kuuluu. Nämä "itsenäiset" naiset on sitten asia erikseen, mutta he harvoin saavat miestä.
Tämä just, kun siihen miehen elämään pitäisi mukautua. Miehen kaverit, vanhemmat, suku, miehen menot, miehen elämä jonka koskemattomuus ja muuttumattomuus on pyhä ja mies, mies, mies. Kun sen muistaa miten joutui kustistamaan itsensä pelkäksi miehen varjoksi ja käsilaukuksi mitä kuljetettiin mukana halusin tai ei, niin eipä kiinnosta. Haluan olla yksin silloin kun tarvitsen rauhaa, nukkua kun tarvitsen unta, syödä silloin kun haluan ja mitä haluan ja koska olen erakkoluonne niin en halua olla osallinen yhteenkään kissanristiäiseen, enkä anopin hyysäämiseen, en pakko sosialisointiin enkä alkaa meikata klo 5 joka aamu olin sairas tai terve, koska mies ei halua katsoa epäsiistiä vaimoa Enkä varsinkaan jaksa olla miehen takia masentunut ja käydä terapiassa ja olla jatkuvassa hälytyksessä sen takia että miten herraa täytyy taas kohta palvella tai miten nyt olen siivonnut huonosti, tiskannut väärin tms.
Mä en edes koe tarpeelliseksi päästä. Menin juuri viime kuussa naimisiin 47-vuotiaana, tätä suhdetta ennen 12 vuotta sinkkuutta takana. Miehellä on lisäksi 2 kouluikäistä lasta joka toinen viikonloppu, kun itse olen lapseton. Itsestäänselvä ratkaisu oli, että tulemma asumaan erillään jatkossakin.,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun jätin opiskelijasolun taakseni, oli selvää, että asuisin yksin, jollei joku tosi poikkeuksellinen kumppani tulisi vastaan. Ei tullut, joten asun edelleen yksin nyt 35 vuotta myöhemmin.
Muutama vuosi sitten uskoin löytäneeni sen oikean ihmisen, mutta ei häntä sitten kiinnostanutkaan. Järjestely olisi kyllä ollut täydellinen: kaksi omassa omistusasunnossaan asuvaa naapurusta. Yhdessä asuminen ei houkutellut edes kuumassa huumassa. Kaksi on liikaa.
Koska olen aina asunut yksin, en tiedä, millaisia "sinkkutapoja" minulla on. Kaikki tapani taitavat olla sinkkutapoja. :)
Eiköhän se vaikein asia sinkusta parisuhteeseen siirryttäessä ole toisen huomioonottaminen. Pitää antaa aikaa. Kuunnella eikä vain "kuulla". Tehdä asioita yhdessäkin. Ne ovat kaikki tapoja.
Onhan sinkkuja toki monenlaisia. Joku voi olla ollut nimellisesti sinkku ja yksineläjä vuosikymmeniä, mutta käytännössä elää hyvinkin tiiviissä yhteisössä. Silloin se haaste varmaan on se intiimein kanssakäyminen. Toisaalta, olen ymmärtänyt, että monessa parisuhteessa ei itselle herkkiä asioita jaeta vuosikymmentenkään jälkeen.
Kaikki on mahdollista, jos on tahtoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes koe tarpeelliseksi päästä. Menin juuri viime kuussa naimisiin 47-vuotiaana, tätä suhdetta ennen 12 vuotta sinkkuutta takana. Miehellä on lisäksi 2 kouluikäistä lasta joka toinen viikonloppu, kun itse olen lapseton. Itsestäänselvä ratkaisu oli, että tulemma asumaan erillään jatkossakin.,
Hienoa, kun nykyään avioliitto ei tarkoita välttämättä saman katon alle siirtymää.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se vaikein asia sinkusta parisuhteeseen siirryttäessä ole toisen huomioonottaminen. Pitää antaa aikaa. Kuunnella eikä vain "kuulla". Tehdä asioita yhdessäkin. Ne ovat kaikki tapoja.
Onhan sinkkuja toki monenlaisia. Joku voi olla ollut nimellisesti sinkku ja yksineläjä vuosikymmeniä, mutta käytännössä elää hyvinkin tiiviissä yhteisössä. Silloin se haaste varmaan on se intiimein kanssakäyminen. Toisaalta, olen ymmärtänyt, että monessa parisuhteessa ei itselle herkkiä asioita jaeta vuosikymmentenkään jälkeen.
Kaikki on mahdollista, jos on tahtoa!
Mun mieheni on juuri tällainen "ikisinkku". Tunteiden jakaminen ei vaan onnistu. Taitaa itsessäni olla samoja piirteitä, kun tämä ei kuitenkaan häiritse.
En tunne kyllä ketään, joka olisi vasta vanhemmiten (>50v) muuttanut ekaa kertaa toisen kaa samaan huusholliin.
Ennenvanhaan naimattomien eli vanhanpiian ja -pojan raja oli 24v, jonka jälkeen he joutuivat maksamaan kovempia veroja. Tiedä sitten miten paljon verokeppi vaikutti tapoihin. Nykypäivänä tällaista ei voisi ajatellakaan.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä naiset mukautuu mieheen elämänrytmiin ihan hyvin, kuten kuuluu. Nämä "itsenäiset" naiset on sitten asia erikseen, mutta he harvoin saavat miestä.
Mielestäni asialliseen keslusteluun ei kannata kirjoittaa provoja. Sitäpaitsi jäät yksin tuolla asenteella.
Meillä molemmat mukautuivat. Mies siisteyteen (mikä ei tarkoita etteikö kirjoja tai lehtiä tai kitara esimerkiksi saisi olla missä hyvänsä tai että sohvatyynyillä olisi joku järjestys, vaan tarkoittaa että jokainen vie likaiset astiansa ja vaatteensa pois, ja että keittiö ja kylppärit ovat aina puhtaat). Minä mukauduin siihen, että miehen kanssa on turha haluta yhteistä aamupalaa koska lähtee lenkille herättyään, ja siihen että hänen urheiluharrastuksensa vie lähes koko lauantain ja soittoharrastuksensa keskiviikkoillan ja joskus enemmänkin.
Olemme kummatkin töissä, koko päivän. Kotityöt jaetaan tasan, myös ruuanlaitto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä naiset mukautuu mieheen elämänrytmiin ihan hyvin, kuten kuuluu. Nämä "itsenäiset" naiset on sitten asia erikseen, mutta he harvoin saavat miestä.
Mielestäni asialliseen keslusteluun ei kannata kirjoittaa provoja. Sitäpaitsi jäät yksin tuolla asenteella.
Meillä molemmat mukautuivat. Mies siisteyteen (mikä ei tarkoita etteikö kirjoja tai lehtiä tai kitara esimerkiksi saisi olla missä hyvänsä tai että sohvatyynyillä olisi joku järjestys, vaan tarkoittaa että jokainen vie likaiset astiansa ja vaatteensa pois, ja että keittiö ja kylppärit ovat aina puhtaat). Minä mukauduin siihen, että miehen kanssa on turha haluta yhteistä aamupalaa koska lähtee lenkille herättyään, ja siihen että hänen urheiluharrastuksensa vie lähes koko lauantain ja soittoharrastuksensa keskiviikkoillan ja joskus enemmänkin.
Olemme kummatkin töissä, koko päivän. Kotityöt jaetaan tasan, myös ruuanlaitto.
Kokemuksesta voin sanoa, että näissäkin on hyvä reilusti lähteä keskustelemaan asioista etukäteen Varsinkin miehillä tuntuu olevan taktiikkana, että tehdään vaan jos toinen ei millään ensin suostu tekemään (esim. ruoanlaitto). Tällainen laiskan miehen hivuttautuminen johtaa helposti jossain vaiheessa esiin pulpahtaviin riitoihin, jos nainen ei pysty/halua asiaa heti nostaa esiin.
Onko esimerkiä "sinkkutavasta"?