Mies päättää kaikesta - muillakin?

Jos niin surkeasti on, niin mitä ihmettä voisi tehdä muuta kuin erota? Miten saada mis taipumaan joskus minunkin tahtoon?



ap

Että sen puoleen en osaa sinua lohduttaa.

Jos pärjäät taloudellisesti, lapset ovat jo isoja etkä ole miehestäsi henkisesti riippuvainen, niin mikä estää ottamasta eroa? Niin minä tekisin, mutta en kylläkään ole samanlaisessa tilanteessa enkä luultavasti omalla luonteellani myöskään joutuisi tilanteeseesi.

Oletko miehen kanssa asiasta koskaan keskustellut?

asiat päätetään kompromissi ratkaisuina. Vaikka tuntuu, että mies paljon päättää asioita niin hän väittää samaa minusta. Viimeistään lasten kasvettua katsoisin, ettei miehellä ole valtaa määrätä asioita. Mutta mikä estää jo aiemmin? No lasten takia kai nainen usein taipuu.

Taloudellisesti pärjään, lapset isoja, mutta rakastan miestäni kaikesta huolimatta, enkä haluaisi edes ajatella eroa.

Muakin pidetään vahvatahtoisena, mutta vastassa on vielä vahvempi niin tässä sitä ollaan :( Oon usein sanonut asiasta miehelle, mutta hänen mielestään on tehty kompromisseja eikä hänkään muka ole saanut haluamaansa. Se kyllä puppua, kun juuri esim. hankki sellaisen auton kuin itse halusi. Mun oli ihan turha mussuttaa mistään :( Ja kaikki muu on mennyt samalla tavalla. Ensimmäisestä yhteisestä vuokra-asunnosta alkaen.

Mies ei siis todellakaan ymmärrä. Ymmärtää että olen onneton, mutta on ihan haloona kun sanon että haluaisin muuttaa kaiken. Uhkaa jopa itsemurhalla.

Tää on älyttömän raskasta.

ap

Että sen puoleen en osaa sinua lohduttaa.

Jos pärjäät taloudellisesti, lapset ovat jo isoja etkä ole miehestäsi henkisesti riippuvainen, niin mikä estää ottamasta eroa? Niin minä tekisin, mutta en kylläkään ole samanlaisessa tilanteessa enkä luultavasti omalla luonteellani myöskään joutuisi tilanteeseesi.

Oletko miehen kanssa asiasta koskaan keskustellut?

ja epäkäytännöllisiä- hän ei pysty myöskään kompromisseihin. Aikani yritin sovitella ja tehdä hänen mukaansa, sitten pikkuhiljaa alkoi korpeemaan elämän hölmöys, ja se että kaikki käytännön asiat on niin mutkalla että vievät hirveästi voimavaroja- ja kun ei suostu edelleenkään mihinkään yhteiseen ja kompromissiin, olen alkanut tehdä juuri niinkuin itse haluan. Joo ei kovin fiksua lasten kannalta, koska ristiriitoja riittää, mut en myöskään jaksa tyhmyyttä määräänsä enempää. Teen mulla ja lapsille tärkeitä asioita tasan sen verran kun jaksan ja lopun annan olla. Yhteistyö voisi olla voimaa, mut sitä ei oo.

En tiedä- meillä ei tosiaan ole mikään tasapainoinen suhde sen jälkeen kun olen alkanut elää kuten haluan- mutta mä voin kyllä paljon paremmin kuin ennen- eikä musta tule katkeraa vanhaa ämmää joksi olin tulossa. Lapset kärsii ristiriidoista, ja mies ei anna piiruakaan periksi, hänelle oikeassa oleminen on elinehto. Alkaa näyttää siltä että erohan tässä varmaan häämöttää. Ja se "alistumihvaihetoehto" tarkoitti mun kohdalla myös masennusta. et ei kovin hyvä.

mies vahvempi osapuoli. Monesta asiasta olemme toki samaa mieltä. Mutta jos olemme eri mieltä, miehen mielipide voittaa ja hän päättää. Hän ilmaisee myös erittäin selkeästi etteivät minun mielipiteeni ole mistään kotoisin. Kompromisseja hän ei tee.



Avioeroakin olen miettinyt. Meilläkin pitkä yhteinen taival takana, aviossa 20 vuotta. Vaikea tästä on lähteä, koko aikuisiän olemme olleet yhdessä. Lapset meilläkin jo isoja.

Oon ollut hyvin masentunut ja alkanut muuttua katkeraksi ämmäksi, näkyy jo naamastakin.



Toisen lapsen syntymän jälkeen oon alkanut myös tekemään omia valintoja, jotka auttaneet mua henkisesti. Mutta koko perhe-elämä on jatkuvaa känää, ihan kaikesta.



Ja nyt sitten mies on heittänyt kehiiin oman masennuksensa ja itsemurhalla uhkailun. Välillä tuntuu että on kovin tosissaan, vaikka minä se masentuneempi tässä perheessä olen ollut.



En ymmärrä miksi jaksan, miksi oon riippuvainen miehestä.



Onko tuo miehen käytös normaalia vai joku psyykkinen häiriö?



Mistä ihmeestä saisi apua omaan jaksamiseen?



Pariterapiaan tms. mies ei ikinä lähde. Ja eihän hänessä mitään vikaa olekaan omasta mielestään :(



ap



i]ja epäkäytännöllisiä- hän ei pysty myöskään kompromisseihin. Aikani yritin sovitella ja tehdä hänen mukaansa, sitten pikkuhiljaa alkoi korpeemaan elämän hölmöys, ja se että kaikki käytännön asiat on niin mutkalla että vievät hirveästi voimavaroja- ja kun ei suostu edelleenkään mihinkään yhteiseen ja kompromissiin, olen alkanut tehdä juuri niinkuin itse haluan. Joo ei kovin fiksua lasten kannalta, koska ristiriitoja riittää, mut en myöskään jaksa tyhmyyttä määräänsä enempää. Teen mulla ja lapsille tärkeitä asioita tasan sen verran kun jaksan ja lopun annan olla. Yhteistyö voisi olla voimaa, mut sitä ei oo.

En tiedä- meillä ei tosiaan ole mikään tasapainoinen suhde sen jälkeen kun olen alkanut elää kuten haluan- mutta mä voin kyllä paljon paremmin kuin ennen- eikä musta tule katkeraa vanhaa ämmää joksi olin tulossa. Lapset kärsii ristiriidoista, ja mies ei anna piiruakaan periksi, hänelle oikeassa oleminen on elinehto. Alkaa näyttää siltä että erohan tässä varmaan häämöttää. Ja se "alistumihvaihetoehto" tarkoitti mun kohdalla myös masennusta. et ei kovin hyvä.

[/quote]

päätetään yhdessä asiat, eli sikäli en voi sinua auttaa.



Mutta jäin vaan miettimään, mikä sinua oikeastaan harmittaa. Sanoit, että rakastat miestäsi, lapset ovat jo isompia, taloudellisesti pärjäätte. Harmittaako sinua todella se, millainen miehesi on, vai kenties kuitenkin joku asia itsessäsi. Nyt kun lapset eivät enää tarvitse sinua samalla tavoin kuin pienempänä, voisitko kehitellä itsellesi jotain ihan omaa. Joku uusi harrastus tms. Helpottaisiko se asiaa? Tuli vaan sellainen tunne, että onneton olosi kumpuaa sinusta itsestäsi enemmänkin kuin miehestäsi. No, itse tiedät sen parhaiten.



Jotenkin vaan välillä elämässä tuntuu, että on niin helppo syyttä toista sellaisesta asiasta, joka onkin omassa itsessään. Miksi esimerkiksi teillä on mennyt niin, että mies on päättänyt kaikesta, miksi sinä olet sen "sallinut"? Ja miksi se harmittaa sinua juuri nyt?

Ja sinä olet näköjään varsin huonossa kunnossa itsekin, kun edes mietit, että se olisi normaalia ja sinun tulisi sellaista sietää. Kannattaisi ottaa psykologiin yhteyttä jo oman tilanteesikin vuoksi.

kaikki hyvät vaimot olivat hellan ja nyrkin välissä, miehen koristeita tarvittaessa ja puhuivat kun kysyttiin. Yhä monessa miesporukassa oman tahdon omaava nainen vähätellään tytötellen tai pidetään "huonona naisena". MOnet miehet on kasvatettu tähän todellisuuteen- ja mä olen ruvennut miettimään, että eipä heillä ole rohkeutta eikä taitoa kasvaa siihen mitä nykyään pitäisi olla jotta parisuhde itseään arvostavan naisen kanssa onnistuisi. Mullakin oli huono itsetunto kun tavattiin, vuosien varrella olen kasvanut ja "löytänyt itseni"- mies taas ei- tai sitten on menossa johonkin eri suuntaan.

Voipi olla että loppujenlopuksi valintatilanne- toista ei voi muuttaa- ja nää miehet ei näköjään muutu- joko kestää tuon- masentuen tai ilman tai sitten muuttaa selkeämmille vesille. En todellakaan tiedä mikä on ratkaisu- katkeruus on varmasti huonoin.

Meilläkin alkaa aina kilpalaulualanta kaikesta- myös siitä kumpi voi huonommin ja ongelmanratkaisuja miehellä on kaksi; hän ei varmasti ole syyllinen mihinkään ja jos joku ongelma on se johtuu siitä ja tästä jonka mä olen tehnyt väärin. Ja kun tähän ei enää jaksa osallistua- parisuhde alkaa olla ohi:( Koska jäljellä on enää vaihtoehto jossa teet sen mitä parhaaksi katsot ja yrität välttää tekemistä miehen kanssa.

Meillä taidan minä olla se, joka päättää. Jos en minä olisi tehnyt päätöksiä esim. asuntojen suhteen, asuttaisiin varmaan vieläkin mieheni poikamiesboxissa :). No joka tapauksessa lapsia 4, mies haluaisi lisää, minä ehdottomasti en. Minä suunnittelen ja varaan kaikki lomamatkat ja hoidan raha-asiat. En ole koskaan pitänyt tätä epänormaalina. Minusta vaan tuntuu, että jossen minä päätä ja hoida asioita, niin kukaan ei niitä hoida. Uskon, että miehenikin tykkää tilanteesta. Ainoastaan tuo lapsihaave...mutta kyllä se minä olen joka ne vauvatkin on aina hoitanut ja laittanut sen arjen pyörimään.

En tiedä, mutta vuosi vuodelta on alkanut enemmän harmittamaan etten saanut elää sellaista elämää kuin olisin halunnut. Olisimme voineet valita erilaisen asunnon, asua eri paikkakunnalla, rakentaa erilaisen talon, hankkia kolmannen lapsen, elää aivan erilaista elämää ylipäätään.. Näitä "isoja" asioita on loputtomasti ja tuntuu jopa naurettavalta kirjoittaa näitä kun voisi olla suurempiakin ongelmia, mutta oikeasti olen elänyt ihan erilaista elämää kuin olisin halunnut. Toisenlaisen miehen kanssa olisin ollut ehkä samanlaisempi / tehnyt oikeasti kompromisseja tai sitten minä olisin ollut se jonka pillin mukaan olisi tanssittu (ja sehän minulle olisi sopinut :) ).

Kyllä tässä on nyt muitakin ja ihan omiakin ongelmia, mutta nuo asiat jäytävät päässä. Jos nyt saisin seuraavat 20 vuotta päättää meidän perheen asiat, se lämmittäisi hieman. Mutta elämästä meni parhaat vuodet miehen pillin mukaan :((

En halua olla vanha katkera ämmä, mutta miten pääse yli?

Ja ennenkaikkea, jos tuon miehen kanssa elän loppuelämäni, niin mitä voin tehdä? Mies uhkaa itsemurhalla kun alan itkemään omaa pahaa oloa.

En tiedä miten olen tämän sallinut, olin joskus vahvakin (?) ihminen. Nyt siitä on enää rippeet.

ap

päätetään yhdessä asiat, eli sikäli en voi sinua auttaa.

Mutta jäin vaan miettimään, mikä sinua oikeastaan harmittaa. Sanoit, että rakastat miestäsi, lapset ovat jo isompia, taloudellisesti pärjäätte. Harmittaako sinua todella se, millainen miehesi on, vai kenties kuitenkin joku asia itsessäsi. Nyt kun lapset eivät enää tarvitse sinua samalla tavoin kuin pienempänä, voisitko kehitellä itsellesi jotain ihan omaa. Joku uusi harrastus tms. Helpottaisiko se asiaa? Tuli vaan sellainen tunne, että onneton olosi kumpuaa sinusta itsestäsi enemmänkin kuin miehestäsi. No, itse tiedät sen parhaiten.

Jotenkin vaan välillä elämässä tuntuu, että on niin helppo syyttä toista sellaisesta asiasta, joka onkin omassa itsessään. Miksi esimerkiksi teillä on mennyt niin, että mies on päättänyt kaikesta, miksi sinä olet sen "sallinut"? Ja miksi se harmittaa sinua juuri nyt?

Minä olen jääräpää-vaimo, jonka pillin mukaan tanssitaan suurin piirtein jokainen valssi ja humppa. Olen joutunut jopa "pakottamaan" miestäni tekemään edes joskus jotain päätöksiä perheessämme, tyyliin "Mitä syödään huomenna?" "Emmä tiiä, mitä sä haluut." "No, sitten ei syödä mitään." Miehen on ollut pakko päättää, mitä syödään, koska olen yksinkertaisesti kieltäytynyt tekemästä päätöstä. Mieheni on hyvin sopeutuvainen ja joustava, ja vaikka periaatteessa näin pikkulapsiperheessä se on hyvä ominaisuus, se on joskus myös äärettömän ärsyttävää ja väsyttävää. Kun itse haluaisi vain nukkua, toinen vinkuu korvan juuressa, että "mitä sä tahot tehä, tehään ihan mitä sä vaan tahot", ja kun toivoisi, että joskus toinen ottaisi ohjat ja hoitaisi kaiken, eikä itse tarvitsisi olla koko ajan vastuussa ja tekemässä päätöstä, ja toinen vaan vonkuu sitä sun mielipidettä. Lastenkin kanssa tämä näkyy - kun esikoiselle on luvattu kaupasta karkkipussi, sen valitsemisen aikana minä teen kaikki muut ostokset, ja olen jo menossa kassalle, kun mies ja 4-vuotias edelleen arpovat, minkähän pussin se lapsonen tällä kertaa ottaisi. Virsi on sama: "Sä saat ihan minkä pussin sä haluut." Jos miehen jättää lasten kanssa kotiin, voi olla, etteivät ole syöneet mitään koko päivänä, koska mies kysyy esikoiselta mielipidettä, mitä hän haluaa syödä. Mies ei pääse ruokaa edes aloittamaan, kun esikoinen haluaa ensin nakkeja ja ranskalaisia, eikun sittenkin hampurilaista, eipäs kun kalakeittoa, eieieiei mä haluun kasvissosekeittoa, tai sittenkin niitä ranskalaisia, mutta ei kalapuikkoja vaan lihapullia...



Se on turhauttavaa, kun toinen ei osaa itse edes päättää minkä väriset kalsarit laittaisi jalkaan tänä aamuna. En tosiaan väitä, että ap olisi samanlainen, koska tiedän kyllä, että jotkut ihmiset ovat oikeasti hallitsevia ja dominoivia (minäkin, ja sitä mieheni väittää syyksi käytökseensä, olen kuulemma dominoinut hänet tahdottomaksi, vaikka hän on ollut sellainen aina).

Voin olla väärässä, mutta onko ehkä niin, että on paljon helpompi tehdä niin kuin toinen sanoo ja jättää myös vastuu toiselle.



Kun alkaa ottamaan valinnat aivoon, niin syyn voi sitten kaataa toisen niskaan.



Onko sinulla joskus ollut selkeä ja perusteltu mielipide johonkin asiaan? Tämä ei ole missään nimessä kritiikiksi tarkoitettu, vaikka ehkä kärkevästi kirjoitankin.



Olen melkein kateellinen ihmisille, jotka tuolla tavalla kykenevät heittäytymään elämän vietäväksi.



Itse pidän aina kaikki langat käsissä. Kontrolloin ja suunnittelen etukäteen. Mies ei todellakaan päätä, hyvä jos tajuaa, että valinnan hetki oli olemassa, niin sileäksi petaan kaiken valmiiksi.

Olen kyllä tavannut pariskunnan joissa kaikki tehdään miehen pillin mukaan esim. automatkan aikana ei pissalle pääse jos se ei miehelle sovi tai huoltamolta lähdetään silloin kun mies sanoo vaikka olisi vielä vaimolla kahvit kupissa.

Jos kyse on vallasta ja dominoinnista niin paha asia. Jos taas ns. "järjen äänestä" niin ehkä hyväkin asia...



On eri asia jyrätä toisen fiksut mielipiteet vert. oikeasto tietää asioista enemmän .

Ja tällä tarkoitan sitä, että EHKÄ se mies:



*käyttää enemmän autoa/ tietää enemmän teknisiä asioita/ osaa hahmottaa paremmin sopiiko lasten jääkiekkokamppeet takaluukkuun jne. mitä nainen.



*ajattelee että hän ei jaksa enempää tehdä töitä vaan haluaa ottaa vähän rennommin, mihin ei ole mahdollisuutta jos kolmas lapsi perheessä (nainenhan yleensä on kotona ja mies tuo useamman vuoden rahat kotiin --> monelle tietää esim. oman ajan supistumista, stressiä raha-asioista, harrastusten lykkäämistä kaukaiseen tulevaisuuteen, esim. matkustelu jne.)



Toista ei siis jyrätä saa, mutta monelle naiselle lapsi on mukava lepohetki työelämästä, kun taas miehelle se tietää lisää työtä jotta saadaa lainat maksettua ja ruoka pöytään tulojen laskiessakin. Ja kyllä: on myös koti-isiä mutta enemmän ne äidit lapset hoitavat.

Minä elin aivan samalla tavalla myös yli 20 vuotta. Ajatellen aina, että kumppania kohdellaan niin kuin toivotaan itseäänkin kohdeltavan.



Hah. Niinhän sitä passaa toivoa.



Mies olikin tyytyväinen, meitä pidettiin ihanneparina, enhän koskaan valittanut ja tasoitin miehen tietä ulkomaailmaan ottamalla huolekseni siloittaa ja piilottaa kaikki hänen oikkunsa, mitkä liittyivät niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin ruokavalintoihin-seurusteluihin suvun/ystävien/tuttavien kanssa.



Olin onneton. Niinkuin sinäkin. Mutta jotenkin "hävetti" olla onneton, kun kerran kaikki ulospäin näytti hyvältä.



Muutama vuosi sitten päätin, että on aika lopettaa suhde, jossa toimin vain katalysaattorina ja toisen tarpeiden tyydyttäjänä. Puhe, esimerkki, pyynnöt ja anelut kun eivät olleet tuoneet tulosta. Ilkeäksi en aikonut ryhtyä, joten muuta mahdollisuutta kuin erota ei ollut.



Miehelle tilanne tuli "täysin yllättäen" - hänellähän oli kaikki hyvin.



Jäin, sillä näin hän toivoi ja lupasi alkaa ottaa myös minun toiveitani huomioon.



Tässä nyt kuljetaan yhdessä, tie ei ole helppo eikä toimintamalleja ole helppo muuttaa, sillä empatian puute juontaa usein hyvinkin varhaiseen lapsuuteen - takapakkia tulee aina välillä, mutta kumpikin toivomme, että kykenisimme elämään toinen toistamme kunnioittaen, minä joskus (?) taas hitaasti tapetun rakkauteni takaisin saaden.



Elämä on silti hatkuvaa varpaillaan oloa, on hirveän vaikea pysyä johdonmukaisena, kun ei sitä ole ollut vuosikymmeniin vaan on aina haistellut, mistä päin tänään tuulee.



Minulle on silti selvä, että en ikinä, koskaan, ollenkaan enää suostu elämään kenenkään kynnysmattona. Älä sinäkään.

Joo, kyllä myönnnän, kun ajattelen, niin olen se hitaampi puolisko. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö mulla olisi omaa tahtoa. Tosiaan voin jäädä karkkipussia valitsemaan vaikka 10 minuutiksi, kun mies hoitaa ruokaostokset. Ja kyllä, hän hoitaa paljon muutakin. On nopeampi kaikessa. Ehkä se on tosiaan meidän perusongelma.

Mä olin kuitenkin se, joka rakastuneena miehen mieliksi muutti sinnepäin mihin mies halusi. Sen sijaan siinä vaiheessa kun mies halusi rakentaa talon, minä kapinoin ja kävin yksi maha pystyssä etsimässä rivaria / valmista taloa. Mies oli sitä mieltä että asiasta ei olisi tullut ikinä mitään ja puoliksi pakotti minut talonrakentamiseen. Se oli elämäni rankimpia vaiheita, masennuin rakennusaikana todella pahasti. Itse olisin edennyt mm. sen asian kanssa toisin.

Nyt kun on oikein ruvennut vituttamaan miehen itsekkyys, niin sanoin millaisen auton haluaisin meille. No sellaistahan ei todellakaan koskaan tullut, kun ei ollut miehen mieleen.

Oon hieman saamaton ja hidas liikkeissäni, mutta sen sijaan suunnittelen asioita hyvinkin pitkällä tähtäimellä niin kotona kuin töissä. Töissä vaan saan valtaa, kotona en. Töissä olen nopea ja tehokas, kotona hyydyn täysin kun tuntuu että elämme miehen mieleistä elämää.

Kaipa olen ensin rakastuneena ja sitten masentuneena antanut liikaa periksi. Mies ei ymmärrä mun tahtoa tai kuittaa mun haaveet typeriksi.

En kyllä ole mikään elämään heittäytyjä vaan päinvastoin ja se tästä elämästä tuon miehen kanssa tekeekin raskasta. Olisi toinen samanlainen saamaton väty joka jäisi sunnuntaiaaamuisin lötköttelemään eikä lähtisi lenkille.

Menee jo farssiksi, mutta oikeasti tämä elämä masentaa, kun elää jonkun toisen elämää.

ap

Voin olla väärässä, mutta onko ehkä niin, että on paljon helpompi tehdä niin kuin toinen sanoo ja jättää myös vastuu toiselle.

Kun alkaa ottamaan valinnat aivoon, niin syyn voi sitten kaataa toisen niskaan.

Onko sinulla joskus ollut selkeä ja perusteltu mielipide johonkin asiaan? Tämä ei ole missään nimessä kritiikiksi tarkoitettu, vaikka ehkä kärkevästi kirjoitankin.

Olen melkein kateellinen ihmisille, jotka tuolla tavalla kykenevät heittäytymään elämän vietäväksi.

Itse pidän aina kaikki langat käsissä. Kontrolloin ja suunnittelen etukäteen. Mies ei todellakaan päätä, hyvä jos tajuaa, että valinnan hetki oli olemassa, niin sileäksi petaan kaiken valmiiksi.

sängyssä? Onko seksinne pelkkää miehen tyydyttymistä vai osaako hän ottaa sinunkin seksuaaliset ja hellyyden tarpeet huomioon?



Nuo ovat mielestäni seikat, jotka kuvaavat sitä, onko mies edes kiinnostunut olemaan kumppani vai onko kyse vain itsekkäästä tunteettomasta miehestä, jolle sinä olet hänen jakamatonta omaisuuttaan ja jonka elämästä vain hän päättää.

ymmartanyt etta olisko se elama siella rivarissa sitten ollu paljon onnellisempaa ?

tai siis jos talonrakennus on niinkun pilannu sun elamasta 20 vuotta niin on se varmaan ollu aika kauheeta.

en ma oikeen osaa sanoa mitaan jarkevaa, 20 vuotta ap on tehny niinkun mies haluaa ja nyt on mitta taynna. ero ? muutatte rivariin tai kerrostaloon ?