Muistatko oman teini-ikäsi ihanana vai kauheana aikana?

Hirveää pskaahan se oli.

Oli kauheaa monesti. Se ei johtunut itsestä aina, vaan aikuisten ja yhteiskunnan suhtautumisesta, painostus yms. Olisi kiva jos teinejä olisi ymmärretty enemmän, vaikka on se ikä.

Yläasteaika oli lähinnä ihanaa. Tapahtui silloin ikäviäkin asioita, mutta myös elämän parhaat ajat elettiin silloin. Lukioaika oli sitten ankeampaa kokonaisuutena. Olin menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen ja asiat menivät muutenkin huonosti.

Mä muistelen lämmöllä. Meillä oli iso tiivis ystäväporukka jossa kaikki piti toistensa puolia eikä ikinä ollut mitään riitoja tai draamaa. Taidettiin jopa kutsua toisiamme perheeksi. Sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta en olekaan niiden aikojen jälkeen tuntenut.

Olen monesti miettinyt, miten kohtuutonta on, että juuri siinä elämänvaiheessa ja niillä puutteellisesti kehittyneillä aivoilla pitää jo tehdä koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä mm. opiskelujen suhteen. Siinä on todella paljon kyse pelkästä tuurista, kuinka paljon vanhemmat esimerkiksi tukee ja ohjaa, ja siitä että sattuuko juuri kriittisellä hetkellä välttymään joltain valtavilta sydänsuruilta ja masennukselta. 

Oli inhottavaa aikaa. Olin ulkopuolinen.

En kumpanakaan. En muista, että olisi ollut erityisen kivaa, mutta ei nyt mitään kamalaakaan. Kävin koulussa, tulin koulubussilla kotiin, hoidin läksyt ja kotitöitä. Myös aikaa kuunnella musiikkia ja pelata (alkeellisia) tietokonepelejä, esim worms. Asuin maaseudulla. Tavallista tasaista arkea.

Vierailija kirjoitti:

Olen monesti miettinyt, miten kohtuutonta on, että juuri siinä elämänvaiheessa ja niillä puutteellisesti kehittyneillä aivoilla pitää jo tehdä koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä mm. opiskelujen suhteen. Siinä on todella paljon kyse pelkästä tuurista, kuinka paljon vanhemmat esimerkiksi tukee ja ohjaa, ja siitä että sattuuko juuri kriittisellä hetkellä välttymään joltain valtavilta sydänsuruilta ja masennukselta. 

Saatikka että pitää noilla aivoilla käsitellä opiskelujen lisäksi esim vanhempien alkoholismia, itsen sex uaalista hyväksikäyttöä, koulukiusaamista...

Elämän paskinta aikaa toistaiseksi ( ehkä sitten vankina vanhainkodissa voi jo muistella hyvänä aikana). Oli tietysti kivojakin päiviä, mutta pääasiassa vain toivoin ja odotin aikuisuutta.

En tykännyt yhtään. Ahdistavaa aikaa. Elämä alkoi 20 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Olen monesti miettinyt, miten kohtuutonta on, että juuri siinä elämänvaiheessa ja niillä puutteellisesti kehittyneillä aivoilla pitää jo tehdä koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä mm. opiskelujen suhteen. Siinä on todella paljon kyse pelkästä tuurista, kuinka paljon vanhemmat esimerkiksi tukee ja ohjaa, ja siitä että sattuuko juuri kriittisellä hetkellä välttymään joltain valtavilta sydänsuruilta ja masennukselta. 

Hah, erittäin totta. Itse otin 20v detourin juurikin tällaisen (onneksi lyhyen) kierteen inspiroimana.

Jäi siitäkin toki taskuun kaikenlaista. Teini-ikä oli oikein jees.

Yhtä helvettiä. Ei todellakaan ole ikävä.

Sekä että. Ehkä nyt vanhempana, kun aika on alkanut kullata muistoja, enemmän ihanana.

Oli jonkin verran koulukiusaamista. Lisäksi koulunkäyntiä varjostivat silloin tällöin esitelmät (kärsin esiintymispelosta). Olin liian ujo ja arka. Suurelta osalta koulussa oli kuitenkin kivaa, koska minulla oli kavereita joiden kanssa oli paljon hauskoja juttuja ja naurua.

Muistan myös lämmöllä sitä millaista meillä oli kotona ihan arkena oman perheen kesken. Myös juhlat kuten joulut olivat aina ihania.

Mun teini-ikä meni mielenterveysongelmaista mutsia hoitaessa. Koskaan ei koulusta tullessa tiennyt, onko se enää elossa. Lopulta vetikin lääkeyliannostuksen mutta ei ollut kuollut kun tulin kotiin, kuoli myöhemmin sairaalassa. Se oli helpotus, sori vaan. Mulla ei ollut teini-ikää.

En ainakaan kovin onnellisena aikana. Kyllä niitä hyviäkin hetkiä oli muutamia, mutta en pystynyt keskittymään koulunkäyntiin, en löytänyt poikaystävää ja diagnosoimattomat mt-ongelmat raivosivat. Mihinkään ei ollut rahaa ja asioihin piti pyytää vanhemmilta lupa.

Elämäni on ollut nousujohteisesti parempaa sen jälkeen kun täytin 18. 

Hirveää. Koulukiusaamista, itsetunto-ongelmia, yksinäisyyttä ja toisen vanhemman sairaus ja kuolema. Eipä juuri tule mieleen positiivista muisteltavaa.

Ikävää, että noin monella on teini-iästä huonot fiilikset. Mulla on voittopuolisesti hyvät, kun ajattelen sitä kaveripiiriä ja kaikkea kivaa, mitä tehtiin. Muistelen lämmöllä.

Ainut negatiivinen oli ne hirveät riidat kotiintuloajoista.

olen aika introvertti ja autismispektrillä on piirteitä. Lapsena oli kivaa kun sai olla rauhassa. Teiniiässä vanhemmista tuli vainoharhaisia ja koulu ja muut niin aika paskaa.

Kun omat oli teinejä niin huokaisin syvään miten vähällä äitinä pääsin, omani ei päässyt mutta itsellä oli mukavaa.

Muistelen aikaa lämmöllä.