Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako hakea masennuslääkkeitä,
03.03.2010 |
jos ihan oikeat asiat masentaa.
_Paljon epäonnistumisia, menetyksiä ja kaltoinkohtelua elämässä? Eihän noi mihinkään lääkkeillä kuitenkaan katoa?
Vai syödäänkö noita vaan johonkin selittämättömään sisäsyntyiseen masennukseen.
t. masentunut.
Kommentit (20)
muakin jatkuvasti vaan itkettää jopa töissä(mutta ihan syystä) sekä saan hirveitä raivareita(jotka myöhemmin hävettää)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä noi terveyspalvelut voi auttaa, ei ne tuo meneteetyjä takaisin, eikä koettuja kymmenien vuosien vääryyksiä mitätöidyiksi?
Ja ihan rehellisesti mua nyt kiinnostaa, että kannattaako avun hakeminen. En haluaisi miksikään lääkkeiden popsijaksikaan.
lääkkeet ei yksinään auta, ainakaan niin tehokkaasti. Mutta ilmeisesti harmillisen usein niitä määrätään noin vaan, potilaat joutuvat vaan suotta lääkekierteeseen.
Kukaan ei sulle tuo apua kotiin, se on itse haettava.
Masislääkkeet ei oo mitään kolmiokamaa eikä ne aiheuta riippuvuutta. Ja auttavat todella.
no ei todellakaan tuo menetettyä takaisin, mutta autaa käsittelemään asiaa siten, että siitä joskus pääsee ylikin ja oppii hyväksymään että se on osa elämää, vaikkei sitä ikinä unohdakkaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kannattaako syödä buranaa, kun on pää kipeä. Masennuslääke loiventaa mielialan vaihtelua niin että selviää arjesta helpommin. Mä aloin syödä niitä, jotta ei olisi niin hirvee olo, että pystyisin hoitamaan itkeskelemättä pieniä lapsiani, enkä raivoilis niille.
Mutta masennuslääkkeeseen pelkästään ei kannata tyytyä, vaan hakea samalla keskusteluapua. Jo mielenterveystoimistossa käyminen sairaanhoitajan juttusilla auttaa, kun saa säännöllisesti taakkojaan purettua. Hän voi suositella sua psykiatrin tutkittavaksi ja muutenkin kertoa hoitovaihtoehdoista, tukea lääkitykseen liittyvissä asioissa, auttaa järjestämään apua (jos sulla on lapsia) esim perhetyöntekijän muodossa jos tarpeen.
Jos sun on vaikea selviytyä työstä masennuksen takia, kannatttaa harkita lääkitystä. Sen voi lopettaa, jos ei tunnu toimivan, riippuvuutta se ei aiheuta.
Ihan oikeita asioitahan nuo on, mutta niin kuin itsekin totesit, ei ne niillä lääkkeillä mihinkään katoa. Oletko ihan vain jutellut jonkun ammattilaisen kanssa?
Itselläni puhuminen auttoi suunnattomasti. Olen aina ollut pillereitä vastaan ja ollut ottamatta reseptiä vastaan ja hyvin olen lopulta pärjännyt. Olen käynyt terapiassa ja minullekin niitä on yritetty työntää. Surut pitää surra ja elämä järjestää uudestaan epäonnistumisten jälkeen, ei näistä soista muuten nousta.
Muutamaa tapausta olen sivusta seurannut, jotka lääkkeillä masennustaan parantelevat. Kummatkin muuttuivat lääkityksen aloittamisen jälkeen, eikä mitenkään hyvään suuntaan. Ovat nyt vähän höpsöjä hupakoita, eivätkä aina oikein mielestäni tässä hetkessä. Kummallakin kummallisia ex-tempore ratkaisuja nykyään vähän joka välissä, enkä oikein enää jaksa pysyä kummankaan mukana. Toinen oli lähinnä hyvä tuttu, toinen vähän parempi ystävä, mutta nyt ovat välit viilenneet, kun en jaksa heidän mukanaan pysyä. Ovat lääkkeet aikas hyvin sekoittaneet kummankin pään, okei, eivät ole enää masentuneita, mutta muuten vaan kummallisia.
Tässä vain minun mielipiteeni ja sivusta katsojan kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja en todellakaan haluaisi mennä kellekään ammattilaiselle näitä juttujani puhumaan. Ovat mulle senverran arkoja asioita, etten haluaisi niitä mihinkään ylöskirjattaviksi. Liikaa negatiivisia juttuja vaan ollut tässä elämässä ja tuntuvat vaan kumuloituvan...
-ap
no ei todellakaan tuo menetettyä takaisin, mutta autaa käsittelemään asiaa siten, että siitä joskus pääsee ylikin ja oppii hyväksymään että se on osa elämää, vaikkei sitä ikinä unohdakkaan...
Itse olen räpiköinyt melko "normaaliksi" persoonallisuushäiriöstä ja ihan oleellista siinä ole se että lakkasin turruttamasta psykkistä kipua lääkkeilä ja rupesin kuuntelemaan mitä asiaa sillä oli. Eli omasta näkökulmastani lääkkeet nimenomaan estivät käsittelemästä asioita. Raaka psyykkinen kipu osoitti paikan, missä tunteet jumitti. Se oli pitkä prosessi eikä siihen pysty ilman apua. Itse sain avun lopulta täältä:
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html
Minusta lääkkeitä kannattaa kokeilla koska moni kokee saavansa niistä avun ja muuttuvansa takaisin omaksi itsekseen tms. Minä en koskaan saanut niistä pitempiaikaista apua. Tunsin itseni aina turraksi, zombieksi, vesittyneeksi, kaikki oli laimeaa, mikään ei tuntunut miltään. Silloin lääkeistä oli apua jos olin ihan todella pahasti masentunut tai ahdistunut, eli pääsin yli pahimmasta tapan itseni -tilanteesta. Eli sikäli allekirjoitan käsittelyn että masennuslääkkeet auttaa käsittelemään asiaa. Mutta pitkäaikaisena ratkaisuna, ei. Ja olen suunnattoman onnellinen, että jaksoin uskoa paranemiseeni, ottaa loputtomasti selvää asioista. Jossain sisimmässä tiesin että on toisenlainen elämä, parempi kuin lääkkeillä aikaansaatu, ja löysin sinne lopulta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos masennus alkaa estämään normaalia elämää, saattaa lääkitys olla tarpeen. Älä nyt usko tuota ysiä, ei ne lääkkeet sinusta mitään hupsua tee! Ainoa, mitä tapahtuu on se, että masennus hellittää - ainakin jonkin verran.
Kun kerran lääkkeitä on kehitelty meidän avuksemme, kyllä niitä voi käyttää! Ihan turhaa hysteerisesti "vältellä" pillereitä.
Minä koin taas lääkkeet ihan toisella lailla! Aluksi kieltäydyin lääkkeistä, koska enhän halunnut olla mikään ''hullu''. Kävin viikottain juttelemassa ja loppujen lopuksi kuitenkin otin lääkkeet. Uskon että ne ja sairasloma nopeuttivat toipumistani ja luulen että pelastivat myös parisuhteeni, koska mieheni alkoi olla todella loppu jatkuvan itkuisuuteni ja ailahtelevaisuuteni kanssa. Kuten aiemmin kirjoitinkin, en enää syö niitä ja omani olivat kaikkein miedoimpia, koska ne olivat turvallisia syödä myös raskausaikana. Ja ettei nyt tätä kukaan ala viilaamaan, niin nämä lääkkeet todellakin oli tutkittuja ja niiden hyöty sikiön hyvinvoinnille oli suurempi kuin haitta... tiedän toki että eihän mitään lääkettä, edes panadolia kannata raskausaikana syödä ellei ole pakko!
En osaa sanoa tuohon esimerkkiisi ystävistäsi mitään, kuulostaa kyllä kamalalta.. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
taitaa olla sinulla ollut käytössä vähän jytkymmät lääkkeet, jos zombiksi tunsit muuttuvasi... ei tavallisilla masislääkkeillä kyllä tuollaiseksi tule!
no ei todellakaan tuo menetettyä takaisin, mutta autaa käsittelemään asiaa siten, että siitä joskus pääsee ylikin ja oppii hyväksymään että se on osa elämää, vaikkei sitä ikinä unohdakkaan...
Itse olen räpiköinyt melko "normaaliksi" persoonallisuushäiriöstä ja ihan oleellista siinä ole se että lakkasin turruttamasta psykkistä kipua lääkkeilä ja rupesin kuuntelemaan mitä asiaa sillä oli. Eli omasta näkökulmastani lääkkeet nimenomaan estivät käsittelemästä asioita. Raaka psyykkinen kipu osoitti paikan, missä tunteet jumitti. Se oli pitkä prosessi eikä siihen pysty ilman apua. Itse sain avun lopulta täältä:
<a href="http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html" alt="http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html">http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html</a>Minusta lääkkeitä kannattaa kokeilla koska moni kokee saavansa niistä avun ja muuttuvansa takaisin omaksi itsekseen tms. Minä en koskaan saanut niistä pitempiaikaista apua. Tunsin itseni aina turraksi, zombieksi, vesittyneeksi, kaikki oli laimeaa, mikään ei tuntunut miltään. Silloin lääkeistä oli apua jos olin ihan todella pahasti masentunut tai ahdistunut, eli pääsin yli pahimmasta tapan itseni -tilanteesta. Eli sikäli allekirjoitan käsittelyn että masennuslääkkeet auttaa käsittelemään asiaa. Mutta pitkäaikaisena ratkaisuna, ei. Ja olen suunnattoman onnellinen, että jaksoin uskoa paranemiseeni, ottaa loputtomasti selvää asioista. Jossain sisimmässä tiesin että on toisenlainen elämä, parempi kuin lääkkeillä aikaansaatu, ja löysin sinne lopulta!
mun on varmaankin laitettava elämäni isoon remonttiin, mutta kun sekin aiheuttaa isoja kipuja ei vaan itselleni vaan myös muille. Mutta kun lääkitys ei vaan näitä asioita MUUTA, uskoisin näin. Vaikeeta, teki niin tai näin : (
Sisältö jatkuu mainoksen alla
taitaa olla sinulla ollut käytössä vähän jytkymmät lääkkeet, jos zombiksi tunsit muuttuvasi... ei tavallisilla masislääkkeillä kyllä tuollaiseksi tule!
Cipramil, Xanor, Sertralin, Opamox... Mulla tuo Sertralin oli pahin. Masennus paheni alussa ihan tolkuttomasti ja kuukausitolkulla odotin milloin rupeaa helpottamaan. Lopetin vuosikausia harrastamani liikunnan, lakkasin pitämästä yhteyttä kavereihin, passivoiduin ihan täysin. Jotenkin mulle ei noi lääkkeet sovi.
Kai se sitten voi olla yksilöllistä.Itsellä ei kyllä mitään tuollaista ole ollut.
taitaa olla sinulla ollut käytössä vähän jytkymmät lääkkeet, jos zombiksi tunsit muuttuvasi... ei tavallisilla masislääkkeillä kyllä tuollaiseksi tule!
Cipramil, Xanor, Sertralin, Opamox... Mulla tuo Sertralin oli pahin. Masennus paheni alussa ihan tolkuttomasti ja kuukausitolkulla odotin milloin rupeaa helpottamaan. Lopetin vuosikausia harrastamani liikunnan, lakkasin pitämästä yhteyttä kavereihin, passivoiduin ihan täysin. Jotenkin mulle ei noi lääkkeet sovi.
mutta todella masentunut, ei siis vain allapäin oleva vaan sellainen joka hautoo itsemurha-ajatuksia, toimintakyky laskee, jaksaa heikosti pitää huolta arkivelvollisuuksista yms, hyötyy kyllä siitä että pahin tuska saadaan pois. Kun selkä on kipeä, on hyvä ottaa kunnon kipulääkekuuri jotta pystyy kunnolla liikkumaan eikä selkä jämähdä lisää. Samalla tavalla masislääkkeet auttavat jatkamaan elämää, tekemään muutoksia asioihin jotka pahentavat henkistä olotilaa.
Suru on eri asia kuin masennus. Lääkitystä vaativa masennus on mielestäni sitä, että reagoi liian voimakkkaasti ja invalidisoivasti sinänsä todellisiin loukkauksiin ja menetyksiin, ja poteminen kroonistuu, peittää kaiken alleen. On myös ajateltava perhettä. Syvästi masentuneen kanssa on raskasta elää ja lasten elämään se heittää erityisesti varjon. Itse ajattelen että lääkityksen aloittaminen tähän sairauteen jota olen potenut lapsesta saakka, on positiivinen ja hyvä asia. Saan elää elämää, jossa kyllä on tunteita, laskuja ja nousuja, mutta jossa ei jäädä kuilujen pohjille ja ahdistus ei estä elämistä täysillä.
Se jolle on kunnia-asia selvitä elämän tyrskyistä omin avuin, voi olla kiitollinen voimistaan. Kaikille meille ei ole suotu samanlaista sietokykyä. Lääkitys ei ole mikään häpeä.
taitaa olla sinulla ollut käytössä vähän jytkymmät lääkkeet, jos zombiksi tunsit muuttuvasi... ei tavallisilla masislääkkeillä kyllä tuollaiseksi tule!
Itse kokeilin Cipralexia ja Cymbaltaa todella pienillä annoksilla
ja muutuin todellakin mieleltäni turraksi, mikään ei kiinnostanut
ja väsymys oli kamala. Nukuin 18-20 h / vrk. Ihmiset ei ole koneita, vaan jokainen reagoi varsinkin psyykeläälleisiin eri tavoin.Ap:lle, hanki hyvä terapeutti.
Ap:lle, hanki hyvä terapeutti
rupea itse ottamaan asioista selvää. Kyllä minäkin kävin pitemmän jakson terapiassa mutta ei siitä mitään läpimurtoa seurannut. Epätoivon syövereissä rupesin lukemaan ja opiskelemaan. Kuvauksia mielenterveyden häiriöistä. Ihmisten kertomuksia. Oppikirjoja. Peilasin omaa mieltäni niihin. Ja sitten löysin tuon epävakaasta parantuneen sivut, joilla on kaiken sen vuolaan tekstin keskellä oikeasti toimiva ja äärimmäisen myötätuntoisesti esitetty tapa parantua.
Meilläkin ihan oikeita ongelmia (miehen työttömyys ja peliriippuvuus, omat fyysiset sairauteni, rahattomuus, suuret lainat ja yövalvova pikkunen kahden isomman lapsen lisäksi), mutta lääkkeet antoivat juuri sen verran selkeyttä ajatuksiin ja voimia, että arjesta selvisi helpommin. Masennuksenkehä katkeaa, kun huomaa selviävänsä arjesta ilman kauheita itkemisiä tai huutamisia. Sitä vaan kestää ja jaksaa paremmin. Minä iloitsin valtavasti, kun lääkityksen avulla jaksoin taas olla haluamani äiti siis olla lapsille läsnä oikeasti ja vähän leikkiäkin. Totta kai minäkin pelkäsin masennuslääkkeitä, kävin alkuun vain terapiassa, mutta psykologin suosituksesta aloin syödä aiemmin määrättyjä lääkkeitä terapian ohella. Ainoa sivuvaikutus on ollut orgasminsaannin vaikeus. Ihan turhaan pelkäsin.
Mieheltäkin diagnosoitiin masennus peliriippuvuuden taustalta ja hän on nyt aloittanut lääkityksen: Aivan kuin uusi ihminen! Siis sohvalla makaavasta ärisijästä on tullut aktiivinen! Sellainen kuin hän oli joskus nuorempana... Oma-aloitteisuus ja tavoitteellisuus on lisääntynyt samoin kuin lasten huomioiminen. Hänelle ei ole tullut mitään sivuvaikutuksia, hän on tosi tyytyväinen lääkitykseen. Hän käy myös terapiassa ja sieltä olivat lääkitystä hänellekin suositeltu.
Jos todella voisit muuttaa elämäntapaasi ja vaikka vetäytyä jonnekin ulkomaille lepäämään rauhassa pariksi vuodeksi, ehkä selviäisit hyvin ilman lääkitystä. Mutta. Lapsiperheessä äidin on jaksettava. Ja jotta elämä ei olisi vain kaoottista selviämistä vaan myös ilon pilkahduksia, suosittelen lääkitystä.
Kannattais mennä juttelemaan asioista ja sitten harkita lääkärin/hoitajan kanssa niitä lääkkeitä siihen rinnalle. Joka kunnassa on tietääkseni jonkinlaiset mielenterveyspalvelut. Täällä ne ainakin on ilmaiset, aluksi kävin kerran viikossa juttelemassa, sain lääkkeet, sitten kävin harvemmin ja nyt on loppunut lääkkeet ja käynnit kokonaan.. kesti n 0,5vuotta ja lapsen kuolema aiheutti ''romahdukseni''.