"Lasten on tultava toimeen vanhempiensa kanssa" Totta vai tarua?

Kyllä se on silloin nuoremman velvollisuus olla se joustavampi osapuoli.



Mielestäni ikä on myös ratkaiseva tekijä. Puhummeko siis lapsi-vanhempi suhteesta, jossa molemmat osapuolet aikuisia? Onko vanhemmat ikäluokkaa + 65 v vai lapset alle 18 v?



E ymmärätnyt myöskään, että kuka on kenen ja minkä välissä?

Ihan elävästä elämästä esimerkki:



Isä ja 17v poika asuvat yhdessä. Isä putsaa pojan tililtä oikealla työllä ansaitut palkkarahat ja ostaa itselleen bootseihin kannukset. Seuraus: pojalla ei ole melkein kuukauteen rahaa ostaa ruokaa itselleen. Isä ei osta, koska ei silläkään ole rahaa kun on omat rahansa ryypännyt.



Sitten isä päättää muuttaa pois kun elämä pojan kanssa on yhtä riitelyä. No on kai siinä tullut vähän sanomista kun isä hävitti kaikki rahat, omat ja pojan. Muuttotouhuissa isä vie mennessään pojan uuden, pojan itse maksaman taulu-tv:n ja pojan ostaman pyykkikoneen, plus KAIKKI pojan vaatteet. Ne mitä oli pojan päällä jäi.



Että pitäisikö ihan oikeasti tämän pojan vielä kunnioittaa isäänsä? Ihan vain siksi että isä on isä?

30-vee lapsista ja 50+-vee vanhemmista. Kaikki terveydeltään hyviä, ei iän tuomia rasitteita. Tarkoitin että onko vanhemmilla velvollisuutta edistää hyvissä väleissä lastensa kanssa olemista.



Kuinka pitkälle Sinusta lapsen pitää joustaa ihan vain siksi että on lapsi ja toinen on lapsen vanhempi?



ap

Siis vanhempiaan ei voi vaihtaa. Ei niitä tarvitse ylistää, jos eivät ole sen arvoisia, mutta itse voi nousta tilanteen yläpuolelle ja jättää ääneen arvostelemisen sikseen.

Itseään tai lapsiaan ei tarvitse uhrata.



Mutta välien viilentämisenkin voi tehdä asiallisesti. Ei tarvitse "laittaa välejä poikki". Huutaa ja kertoa miten kamalia vanhemmat on. Harventaa vaan tapaamisia ja kontrolloi itse puhelujen määrää, niin, että se ei häiritse omaa elämää.

jossa vanhemmat eivät juuri koskaan osoita välittämistä tai hyväksyntäänsä lapsiaan kohtaan, enemmänkin vähättelyä ja moitetta. Lapset ovat kuitenkin velvollisia kertomaan ensimmäisenä elämänsä asioista, jotta vanhemmat voivat ne moittia ja asian etenemisen aikana arvostella valintaa. Vanhemmat eivät koskaan soita, kyläile, ota yhteyttä, mutta moittivat lapsiaan (myös muille), että nämä eivät halua olla heidän kanssaan tekemisissä.



Ja tämä kaikki perustellaan vain sillä, että "lasten velvollisuus on olla väleissä vanhempiensa kanssa" ja että "lasten on kunnioitettava vanhempiaan".



Minusta kyse on tunnevaurioisista läheisriippuvaisista, jotka haluavat näytellä välinpitämättömiä niitä ihmisiä kohtaan, joiden poissaolo saa heidän suunniltaan hylkäämisen ja hallinnan menettämisen pelossa.



Mitä voisin sanoa yhdelle näistä lapsista, joka näkee painajaisisa, on ahdistunut, kärsii murskatusta minäkuvasta ja käy psykologilla jokaisen kerran jälkeen, kun on ollut vanhempiensa kanssa tekemisissä?

mutta kyllä se on lasten velvollisuus nieleskellä enemmän kuin vanhempien.



Monta kertaa on minunkin mieleni tehnyt sanoa pari valittua sanaa, varsinkin äidilleni, mutta olen sitten päättänyt nielaista ja asettanut näin riidattomuuden ja loukkaamattomuuden kaiken muun edelle.



En vieläkään päässyt tilanteeseen kiinni mutta totta kai kaikella on myös rajansa. Sanotaan näin, että itse olen valmis taipumaan todella paljon vanhempieni ja appivanhempieni sekä meidän isovanhempien edessä.



-2-

lopettaa se yhteydenpito. Aluksi kokonaan ja vasta kun on niin paljon voimistunut, että jaksaa ottaa paskaa niskaansa, niin sitten tapaa seuraavan kerran.



Ne vanhemmat eivät tule koskaan muuttumaan.

Olen itsekin enemmän väistyvä kuin vahva hahmo sosiaalisessa kanssakäymisessä. Pohtimani tilanne tuon tuossa yllä, nro 7 muistaakseni.



ap

ihmissuhde siinä missä muutkin ihmissuhteet, toisin sanoen vaatii molemminpuolista "huoltoa" toimiakseen! Tottakai se valtava historia, joka lapsilla ja vanhemmilla on, vaikuttaa, mutta ei kahdella aikuisella voi olla mitään perusteettoman kunnioittamisen velvollisuutta!



Itseasiassa en vaatisi edes pieniltä lapsilta kunnioitusta sellaista vanhempaa kohtaan, joka ei sitä ansaitse, vaan kohtelee lasta kaltoin. Tietenkään lapset ei osaa itse aina määrittää, mitkä asiat vanhempien taholta on oikein ja väärin. Lapsi tuntee kokeneensa huutavan vääryyden, kun vanhempi kieltää häneltä karkit, mutta toinen kunnioittaa vanhempaa, joka hylkää ja ryyppää ja valehtelee. :/



Tähän omakohtainen kokemus: olen aina tapellut äitini kanssa tulisesti, emmekä läheskään aina ymmärrä toisiamme. Mutta rakkautta ja läheisyyttä on, ja kunnioitan häntä äitinäni juuri sen takia. Tiedän, että äitini haluaa parastani ja rakastaa. Hän on myös minulle tärkeä ihminen, yksi tärkeimmistä.

Vanhempi on koko aikuisikänsä ajan toiminut tavoilla, jotka toisissa olosuhteissa olisivat vieneet hänen vankilaan. Koska hänen rikkomuksensa ovat kohdistuneet pääasiassa omiin sukulaisiin, rikosilmoituksia ei ole tehty. Yhteiskuntaan kohdistuneista huijauksista häntä ei ole "poltettu". Vanhempi on tehnyt kaikkensa raunioittaakseen useiden läheistensä elämän sekä taloudellisella että henkisellä tasolla. Yksi pahiten vaurioituneista on lapsen toinen vanhempi.



Kun lapsi vielä oli lapsi, läheispiiri kannusti häntä pitämään läheiset suhteet myös tuhoavaan vanhempaan. Itse asiasssa hän asui valtaosan lapsuudestaan tämän luona ja oli tästä riippuvainen kuten lapsi vanhemmastaan on.



Aikuistuessaan lapsi ymmärsi vanhempansa todellisen luonteen ja moitti kovin sanoin meitä läheisiä siitä, että jätimme hänet pahantekijän armoille niin pitkäksi aikaa. Hän on oma-aloitteisesti katkaissut välinsä tuhoavaan vanhempaan, mutta kamppailee silti saman ongelman kanssa kuin ap: onko hänellä tähän lupa? Pitäisikö hänen antaa vanhemman tuhota myös oma elämänsä?



Me läheiset olemme nyt päätyneet siihen, etä vaikka itse annoimme aiemmin hyväyskoisuutemme takia tämän ihmisen tehdä paljon pahaa, ei hänellä ole oikeutta tuhota nuoren ihmisen tulevaisuutta. Jossakin on oltava raja. Siksi tuemme nuorta hänen päätöksessään sanoutua täysin irti äidistään toistaiseksi. Toimimme itse samoin.



Jos nuori myöhemmin kokee olevansa riittävän vahva kohtaamaan pahantekijänsä, hän toki voi sen tehdä. Mutta siihen on vielä aikaa.

Vanhempien ja lasten suhteet muotoutuvat pikkuhiljaa pikkuvauvaiästä saakka. Jos vaikka koko lapsuuden niistä on puuttunut kunnioitus ja luottamus, kyllä sitä enää aikuisiällä on hankala saavuttaa.

Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan pitää paikkansa kyllä tässäkin tapauksessa. Voihan sitä vanhemmista huolta pitää ilman sen kummmempia isoja tunnesiteitäkin. Eikä siinä kohtaa voi enempää vaatiakaan lapsilta.



Mielestäni vanhemmillakin on velvollisuus hoitaa näitä suhteita, eiväthän ne mitenkään voi olla yksipuolisesti lasten vastuulla. Eihän mikään ihmissuhde toimi niin. Jos siis suhteelta halutaan muutakin kuin mekaanista käymistä&huoltamista.

vanhemmilleen. En voisi kuvitellakaan tilittäväni tekemisiäni vanhemmilleni. Mielestäni tässä kohtaa voi todeta vanhemmilleen kohteliaasti, että en halua puhua henkilökohtaisista asioista tai haluan pitää elämämme yksityiskohdat meidän perheen asioina.



Yhteydenottojen kanssa kannattaisi ottaa kanta, että soitta kerran viikossa j atapaa kerran kuukaudessa. Mielestäni aivan riittävä määrä. Kohteliaita syitä olla tapamatta ovat esim. halu viettää vapaa-aikaa oman perheen kanssa, on menoa ystävien kanssa jne.



Se, mitä vanhemmat puhuvat seläntakana kannattaa jättää omaan arvoonsa ja olla kuulematta koko juttuja.



Pahasti läheisriippuvaisuudelta tuo kyllä kuulostaa ja valtataistelua, ehkä mustasukkaisuutta lapsen puolisoita kohtaan.



Lapsia on ilmeisesti enemmän. Olisiko mahdollista, että he ottaisivat yhdessä esille vanhempiensa kanssa? Sanoisivat, että nyt ollaan väärillä urilla.



Tuolle yhdelle sanoisin, että ei kannata olla yksin yhteydessä vanhempiin. Voisiko hän esim. työkiireisiin tai johonkin muuhun suht kohteliaaseen asiaan vedoten ilmoittaa vanhemmilleen, että minusta ei nyt ehkä vähään aikaan kuulu paljoa enkä pysty käymään?



- 2 -

Enkä suoraan sanottuna edes kadu! Ei vain enää jaksanut sitä syyllistämistä ja haukkumista. Elämäni on paljon parempaa ilman sitä.

Kunnioitusta ei löydy sitä ihmistä kohtaan.

Vanhempien pitää olla viisaampia ja tajuta, mitä elämä eri vaiheissa edellyttää. Ei lapsilleen voi sälyttää sellaista vastuuta.

Jos (aikuisella) lapsella ja hänen vanhemmallaan on riitaa, niin ei ole pääasiassa lapsen asia tulla toimeen, vaan ihan yhtä lailla molemmat osapuolet ovat sopassa mukana.



Oletus on että vanhempi on kypsempi, ja se joka ei suostu edes yrittämään sovun hieromista, ei todellakaan ole kypsä - oli hän sitten vanhempi tai nuorempi.



Joillakin on muistissa hyvin yksi kymmenestä käskystä: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Mutta heidän pitäisi muistaa myös kirjoittamaton sääntö: Kunnioita lastasi.

Näyttää olevan aika vanha juttu, mutta jatkampa silti. 

Nämä vanhempien ja aikuisten lasten asiat ovat joka perheessä aivan yksilö asioita. Joissakin perheissä eletään täysin erillään ja toisissa hyvinkin synbioosissa, Joten yhtä kaavaa ei ole olemassa. 

Olisi kuitenkin hyvä jos molemmilla puolilla olisi hyvää tahtoa kertoa niin iloista kuin suruistaankin edes jotain, on varsin ikävää kuulla vieraiden ihmisten suusta lapsensa sortunesta elämästä ja varmasti päinvastoinkin. 

Eroasiat ovat sellainen yksi asia, olisi vanhempien hyvä tietä, miten asiat ovat, silloin sen avun tarjoaminen olisi helpompaa ja varmasti myös olisi paikka jonne tulla, eikä sitä kolmatta pyörää hankittaisi olkapääksi, kun se on se pahin asia, joka tuossa tilanteessa voi olla. Ja varsinkin silloin kun on pieniä lapsia mukana eron kriiseissä. 

Sama koskee myös vanhempia, jotain on syytä kertoa, jotta aikuiset lapset ovat ietoisia, eivätkä joudu juonittelun kohteeksi ja häpeämään vanhempiaaan. 

Kyllä minusta kunnioitus pitää olla molemmin puoleista ja sillätavoin, että ihmistä omaa lasta tai omaa vanhempaa kunnioitetaan ihmisenä. Mutta yksi asia on tärkeä, sillä ei vanhemman eikä aikä aikuisen lapsen tieto ole niin pohjatonta, että voitaisiin sanoa, että pitää kumpaankaan suuntaan olla samaa mieltä kaikesta. Jokaisella saa olla mielipide ja se pitää toisenkin puolen hyväksyä, että asiosita keskustellaan, eikä aleta jyrätä ja alistaa. Pienistä lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan pitää aina pitää huoli ja sentähden on tärkeää, että eronkin yhdeydessä isovanhempiin on suhteet kunnossa, he voivat kantaa huolta lapsista silloin ja näin olla tukena, kun eronneen ihmisen koko ajatusmaailma on sekaisin. Ei todellakaan yhtään uutta suhdetta tarvita siihen mukaan, niiden aika on vasta kun elämä sadaan jotenkin raiteilleen joka sian suhteen. 

Kuitenkin toivon, että jokainen lapsi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, niin että hänen vanhampansa pysytyvät hengittämään ja elämään luottaen lapsensa menestyvän, sanon menestyvän, sillä silloin vasta siihen kuuluu onni mukaan, pelkkä suhde ei riitä,ihmisen pitää elää elämää kokonaisvaltaisesti, ripaustautumatta kehenkään kiini, niin että kaikki menee jonkun uuden suhteen määräysvallan alla. Se ei ole onnea vaan kirousta. 

Jonkinlaiset keskusteluvälit pitää yrittää säilyttää. Omat vanhempani ovat 67-vuotiaita ja minä 40. Lapsuudessani ei saanut henkäistäkään ilman lupaa, koskaan ei ole kannustettu, kaikkea tekemisiämme isä aina vähätteli. Äiti taas on aina ehdoton mielipiteissään.

Lähestyessäni neljääkymppiä katsoin, että minulla on jo oikeus sanoa vanhemmille jos olen jostain erimieltä. Minulla on oikeus sanoa jos he puhuvat minulle loukkaavasti.

Minulla on oikeus käydä harvemmin jos joka käynnistä jää aina paha mieli.

Edelleenkään ei ole asiaankuuluvaa pultata ja huutaa vanhemmilleen, mutta mielipiteensä voi sanoa ja sitä saa puolustaa kunhan tekee sen rauhallisesti ja rakentavasti.

Pikku hiljaa olen saanut sanotttua asioita, jotka ovat painaneet minua vuosikymmenet. Itseensähän he ottavat ja herne muhiii nenässä, mutta ei voi mitään. Vanhemmat eivät ole mitään ylijumalia joita ei saa kritisoida, se ei ole tervettä.

[quote author="Vierailija" time="20.02.2010 klo 09:49"]

Mitä mieltä olet ohjeesta? Onko lapsella vielä aikuisenakin vanhempaansa suurempi velvollisuus edistää "hyviä" tai edes kulissiin istuvia yhteistyövälejä? Ovatko vanhemmat kaiken arvostelun yläpuolella vain siksi että "lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan"? Onko vanhemmilla mitään vastuuta tai aloitevelvollisuutta edistää tätä välissä olemista, joka heille itselleen on monesti ainakin muodollisesti tärkeämpää kuin lapsille?

Kamppailen erään murheellisen asian kanssa. Kiitos Sinulle, joka voit vähän avata näkemyksiäsi ja valottaa noita ikiaikaisia prinsiippejä.

[/quote]

Kenen neuvo (?) tuo on?

Tarua.

Ei tarvitse tulla toimeen vanhempien kanssa, jotka loukkaavat puolisoa.

Mikäli vanhemmat eivät hyväksy puolisoa, niin on parempi katkaista välit vanhempiin kuin satuttaa seka itseään että puolisoaan. Näin meillä on tehty. Perheemme voi paljon paremmin kun miehen vanhemmat eivät pääse sanomaan/tekemään mitä tahansa.

Esim meillä miehen vanhemmat kysyivät mieheltäni, kuka on lapsemme isä kun esikoisemme syntyi. (enkä todellakaan ollut antanut aihetta moiseen epäilyyn vaan heidän mielestään mieheni ei voinut olla isä kun emme olleet naimisissa.)