Mitä kadut lapsesi/lastesi vauvavuosista?

En mitään, lapsen vauvavuosi oli kaikin puolin täydellinen.

Sitä etten pyytänyt apua neuvolasta, kun lapsen synnyttyä kävi selväksi, että tukiverkkoja ei ennakkolupauksista huolimatta ollutkaan. Sairastuin itse ja lapsi oli sairas, joten oltiin tosi lujilla.

Annoin raskaudestani/lapsestani ilkeilevän ihmisen sanojen mennä ihon alle. Hän oli tahattomasti lapseton ja purki omaa pahaa oloaan minuun ja lapseeni. Vauvavuodesta meni iso osa kuunnellen piikittelyä ja ivaamista, kuinka väärin oli, että olin saanut lapsen ja hän toivoi meille tapahtuvan jotain pahaa. Kuuntelin useammatkin raivoamiset. Kesti ihmeen pitkään tajuta, että minun ei tarvitse kuunnella keneltäkään tuollaisia kommentteja eikä tahatonkaan lapsettomuus oikeuta tuollaiseen käytökseen. Lopetin yhteydenpidon ja vaikka se oli kipeä ratkaisu, uskon sen olleen meidän molempien osapuolten kannalta oikea.

Ois voinu ottaa vähän rennommin, juostiin kaikissa kerhoissa yms. , annettiin vieraille lupa tulla usein, vaikka ei ois yhtään jaksanut passata muita, koiria oli kolme hoidettavaksi (ois voinut viedä hoitolaan välillä), vauvalla oli koliikki, no lopulta tää kaikki kostaantui sen verran pahasti että olin vauvan kanssa hetken ensikodilla...

Minulla oli muutama ystävyyssuhde, jotka olivat olleet hyvin yksipuolisia. Olin se, joka aina jousti, matkusti tapaamaan toista kauas päiväseltään ja takaisin yöksi kotiin jne. Lapsen synnyttyä en enää jaksanut tuota. Tämä oli noille ihmisille ongelma ja syyllistivät minua, kun en lähtenyt vauvan kanssa matkustamaan päiväseltään tai järjestänyt heille vauvavapaita tapaamisia, jos he eivät pitäneet lapsista. Kannoin tuosta syyllisyyttä ja mietin, olinko liian kiinni vauvassa ja äitiydessä, kun en jaksanut enää joustaa. Ei olisi pitänyt potea syyllisyyttä.

Kadun että päästin anopin liian usein käymään. Oli aina stressi siivota edes vähän kun joku tulee meille. Anoppi halusi vain pitää vauvaa, mutta mitään apua hänestä ei ollut, ei edes kahvikuppiaan viitsinyt laittaa tiskikoneeseen.

Olis pitänyt syöttää lasta enemmän (vastoin suosituksia) vastikkeilla ja hedelmämössöillä. Yritin vaan kauheasti imettää ja sen jälkeen syöttää kaikkea tylsää mikä ei kuitenkaan kelvannut. Muutenkin noudatin kaikkia suosituksia liian orjallisesti ja stressaannuin.

Harmittaa, että järjestin usein molempien puolien isovanhemmille mahdollisuuden tavata ensimmäistä (ja luultavasti ainoaa) lastenlasta, vaikka en olisi itse tapaamisia jaksanut. Isovanhemmat eivät auttaneet vauvan kanssa, vaan tulivat kestittäviksi. Toisilla isovanhemmilla oli meille todella pitkä matka, joten tulivat useammaksi päiväksi. Jos nyt olisin uudestaan tuossa tilanteessa, niin en järjestäisi tapaamisia noin usein ja kuormittaisi itseäni. 

Yrtin suorittaa arkea, siivosin neuroottisesti, pidin pakonomaista rytmiä arjessa, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Se kaduttaa että vedin itseni niin loppuun ja sen vuoksi uuvuin ja väsymys purkaantui myös lapsiin.

Enää en kuuntelisi kenenkään kommentointia raskauskiloistani.

Nimimerkillä reilu kuukausi synnytyksestä tuli ensimmäiset kommentit, että raskauskiloista pitää päästä eroon. Olin väsynyt koliikkivauvan äiti, jolla imetys ei karistanut kiloakaan. Painosta räkytettiin muutaman sukulaisen toimesta moneen kertaan. Vauvavuoden loppuessa olin kevyempi kuin raskauden alkaessa. 

Mietin aivan liikaa sitä, mitä muut ajattelivat tai miten muiden mielestä vauvaan/vanhemmuuteen liittyvät asiat piti hoitaa. Onneksi vauvavuoden edetessä opin paremmin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan omaan tapaani olla äiti. 

Olisi pitänyt ajatella enemmän itseä ja omaa jaksamista/parasta. Turhan usein asetin isovanhempien toiveet oman jaksamisen edelle.

Olisin jättänyt imetystuputtajat omaan arvoonsa ja ruokkinut esikoisen korvikkeilla. Sairastuin masennukseen kaikesta siitä syyllisyydestä. Koitin imettää vaikka rinnoista vuosi veri ja vauva huusi kivuissaan. Senkin 11 tuntia mitä makasin kyljelläni imettämässä päivän aikana olisi voinut käyttää paremmin.

Vertailu muihin äiteihin ja vauvoihin.

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Sitä että kovaäänisesti pornoulisin paritellessa kun lapsen sänky oli samassa huoneessa.

Esikoisen kanssa imetys sujui ihan omalla painollaan, mutta kun kuopuksen kanssa se ei lähtenyt sujumaan, kehitin siitä aivan pakkomielteen. Kun suora imetys ei onnistunut eikä pumppauskaan, lopulta lypsin hullunkiilto silmissä yli vuoden, koska äidinmaito on lapselle se paras maito! Olin aivan euforiassa, kun vauvan ollessa neljän kuukauden vanha tajusin lopultakin pystyväni tarjoamaan hänelle kaiken hänen tarvitsemansa maidon eikä korvikelisiä tarvittu. Lämpimänä kesänä kynteni rikkoi lypsäessä toisen rinnan ja se kohta tulehtui, ja siihen jäi ikuinen arpi. Aivan tolkutonta - miksi ihmeessä en voinut huolia korviketta kehiin ja olla armollisempi itselleni?? Vauvavuosi oli aika stressaava, ja se stressi oli kyllä vähintään 98-prosenttisesti itse aiheutettua.

Hyviä kommentteja, kiitos! En ole ap mutta ehkä vielä joskus äiti, pidän nämä mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Jos mies ei auta, miksi annoit hänen lypsääntyä lettuusi? Ihmettelen todella. Ja nyt siis lisää tietoista elämää syntynyt kärsimykseen.

Olisi pitänyt viedä lasteni isä oikeuteen ja vaatia elatustukia, kuten muutkin. Jäipä tekemättä, niin en ole mitään elatustukia koskaan saanut. Toisaalta, mies ei sitten katkeroitunut, vaan tahtoo nykyään hoitaa vuorotellen lapsia. Ehkä vaihdoin rahan vapaa-aikaan ja hommasin lapsilleni vahvemman isäsuhteen. Ken tietää?