Lue keskustelun säännöt.
Oletko koskaan joutunut metsänpeittoon? Tai kokenut jotain hyvin eriskummallista metsässä?
19.02.2022 |
Itse en, mutta kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksista.
Kommentit (76)
Kerran eksyttiin puolison kanssa Kemihaaran ja Vongoivan välille eikä löydetty yhtä tupaa. No, oli kesä ja valoisaa. Kummallisen tunnun asiaan toi pöllö, joka äänteli kuin ivatakseen "hehehehehehehehehehehe" sellaisella matalalla hähättävällä sävyllä. Aikamme pyörittyämme oli pakko avata gps ja katsoa minne suuntaan oikeasti kuuluu mennä. Mitään tämän kummallisempaa ei ole vastaan tullut. Metsään eksyy helpommin kuin avotuntureille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen, mutta olen kova eksymään muutenkin kuin metsässä. Kerran kyllä kävi niin, että eksyin ihan tutussa paikassa. Yhtäkkiä en vaan yhtään tiennyt missä olin, vaikka olin melkein tutun kotitien vieressä. Muistan näin monta vuotta jälkeenpäin, miten oudolta koko metsä ja tuo tilanne vaikutti. Onneksi naapurin koira kävi pihallaan haukkumaan. Se jotenkin laukaisi tilanteen, ja metsä olikin ihan tuttu taas.
Täällä on vaikka kuinka paljon metsänpeitosta yms. samanlaisista kokemuksista-
Oltiin kaverin kanssa metsässä leikkimässä, aika syvällä metsässä missä kasvoi s-kirjaimen mallinen mänty. Kallioista harvaa mäntykangasmetsää, ja äkkiä alkoi kuulua möreä, kovaääninen naurun hohotus jostakin läheltä. Ketään ei näkynyt, ja sellaisella mäntykankaalla kyllä olisi nähnyt jos siellä muita olisi ollut. Lähdettiin aika vilkkaasti paikalta, eikä koskaan selvinnyt mikä siellä bassoäänellä naureskeli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän metsässä oli kivipeikko.
Aivan peikon näköinen kivi, jonka päällä ei kasvanut sammalta, vaikka kaikki muut kivet alueella oli sammaloituneita.
Se oli myös kädenlämpöinen, vaikka lähikivet olivat kylmiä, niistäkin kohdista joissa oli vähän paljasta kiveä näkyvissä.
Sitten puut kaadettii metsästä. Menin seuraavana päivänä katsomaan hakkualuetta ja kivipeikko oli kadonnut.
Ilmeisesti se oli välillä elävä ja lähtenyt pois tuhotusta metsästä.
Vietin lapsena paljon aikaa metsässä ja rannalla ihan yksin. Äänet kaikuvat hienosti kesäisinä ja keväisinä aamuöinä ja jossain vaiheessa, kun tarpeeksi kauan istuu paikoillaan, voi melkein tuntea olevansa puu tai kivi tai pieni oksalle levähtämään istahtanut lintu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän metsässä oli kivipeikko.
Aivan peikon näköinen kivi, jonka päällä ei kasvanut sammalta, vaikka kaikki muut kivet alueella oli sammaloituneita.
Se oli myös kädenlämpöinen, vaikka lähikivet olivat kylmiä, niistäkin kohdista joissa oli vähän paljasta kiveä näkyvissä.
Sitten puut kaadettii metsästä. Menin seuraavana päivänä katsomaan hakkualuetta ja kivipeikko oli kadonnut.
Ilmeisesti se oli välillä elävä ja lähtenyt pois tuhotusta metsästä.
Aivan kertakaikkisen ihana tarina, oli se sitten totta tai ei! Tuli ihan sellainen tunne, että olisin itsekin halunnut koskettaa tuota kivipeikkoa.
Vierailija kirjoitti:
Kerran eksyttiin puolison kanssa Kemihaaran ja Vongoivan välille eikä löydetty yhtä tupaa. No, oli kesä ja valoisaa. Kummallisen tunnun asiaan toi pöllö, joka äänteli kuin ivatakseen "hehehehehehehehehehehe" sellaisella matalalla hähättävällä sävyllä. Aikamme pyörittyämme oli pakko avata gps ja katsoa minne suuntaan oikeasti kuuluu mennä. Mitään tämän kummallisempaa ei ole vastaan tullut. Metsään eksyy helpommin kuin avotuntureille.
Siis minkä takia ette heti avanneet GPS:ää jos sellainen oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä on metsänpeitto?
Se kun metsässä katoaa ajan- ja paikantaju, vaikka olisi tuttukin paikka. Tulee outo tunne, kaikki äänet saattavat hiljentyä ympäriltä, tulee epätodellinen ja hämmentynyt olo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran meinasin pienessä metsässä että oikaisempa tästä ryteikön läpi tuolle toiselle polulle. Virhe.
Toista polkua ei tullutkaan vastaan ja olin eksyksissä. Hetkeksi tuli paniikki, en kuullut mitään ja tuijotin vain ympärilleni eikä yhtäkään polkua tai taloa näkynyt vaikka on oikeesti pieni metsäpläntti jossa polkuja sikin sokin ja asutusta ja isot tiet lähellä. Piti olla nopea koirien pissatuslenkki eikä puhelinta ollut mukana.
Lopulta hoksasin miettiä mistä päin ilta-aurinko paistaa pihallemme ja auringon avulla lähdin suunnistamaan.
Tulin ulos metsästä aivan eri paikasta kuin luulin tulevani. Aikaa siellä meni joku tunti ja koirista olin jo vähän huolissani kun oli kuuma eikä vettä ollut mukana.
Olin todella hämmentynyt. Mihin se aika meni ja kuinka pitkän matkan muka kävelin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on metsänpeitto?
Se kun metsässä katoaa ajan- ja paikantaju, vaikka olisi tuttukin paikka. Tulee outo tunne, kaikki äänet saattavat hiljentyä ympäriltä, tulee epätodellinen ja hämmentynyt olo...
Ja vanha kansa uskoi, että ihminen joutui tuolloin metsänväen (maahisten, haltioiden, peikkojen ym.) maailmaan, vähän kuin eri ulottuvuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta muistoa tuosta ”metsänpeitosta”. Minä tahdoin pienenä lapsena eksyä metsään, se oli varmaan maagisin tunne mitä tiesin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän metsässä oli kivipeikko.
Aivan peikon näköinen kivi, jonka päällä ei kasvanut sammalta, vaikka kaikki muut kivet alueella oli sammaloituneita.
Se oli myös kädenlämpöinen, vaikka lähikivet olivat kylmiä, niistäkin kohdista joissa oli vähän paljasta kiveä näkyvissä.
Sitten puut kaadettii metsästä. Menin seuraavana päivänä katsomaan hakkualuetta ja kivipeikko oli kadonnut.
Ilmeisesti se oli välillä elävä ja lähtenyt pois tuhotusta metsästä.Aivan kertakaikkisen ihana tarina, oli se sitten totta tai ei! Tuli ihan sellainen tunne, että olisin itsekin halunnut koskettaa tuota kivipeikkoa.
Tähän asti tarina on totta, mutta siitä kehittyi joukko peikkoon liityviä tarinoita, joita kerroin iltasatuna lastenlapsille, jotka välillä itkivät ja nauroivat peikon seikkailuille.🤫
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on metsänpeitto?
Se kun metsässä katoaa ajan- ja paikantaju, vaikka olisi tuttukin paikka. Tulee outo tunne, kaikki äänet saattavat hiljentyä ympäriltä, tulee epätodellinen ja hämmentynyt olo...
Ja vanha kansa uskoi, että ihminen joutui tuolloin metsänväen (maahisten, haltioiden, peikkojen ym.) maailmaan, vähän kuin eri ulottuvuuteen.
Tätähän se varmaan onkin, se täydellinen rauha joka ikisessä solussa, joka oikeassa metsässä tulee.
Hui, lisää näitä. Itse meinasin teininä eksyä (metsää tiedoksi oli alueella kymmeniä kilometrejä, eli olisi ollut armeijan pojat etsimässä) kun päätin fiksuna tyttönä oikaista.
Olin siis töissä kesätöissä hautausmaalla, päätin kotimatkalla oikoa muutaman kilometrin menemällä metsän läpi hautumaan portista suunnilleen kotimatkan puoliväliin. Ja ajatuksena, että jos "lähden tästä metsään, niin silloin vaan oikaisen tuosta, käännyn kohta sinne ja olen siellä missä meinasin."
Eli ihan uskomattoman tyhmä ajatus, metsää oikeasti niin paljon, ettei mitään rajaa. En osannut erätaitoja, en mitään. En edes sanonut kenellekään oikovani (aikuiset duunikaverittoisaalta varmasti olisivat sanoneet jotain järkevää, että ei kannata) vaan lähdin metsään.
Siis varmaan 2 tuntia pyörin, olin jo paniikissa. Järki kielsi menemästä syvemmälle. Pitkän miettimisen jälkeen tajusin kivuta jonnekin ylös, katsomaan missä olen. Ei kännykkää tietenkään ollut mukana.
No, näin eräät kalliot, josta alkoi rivitaloalue. Eri suunnassa mihin meinasi mennä alunperin omalla suuntavaistollani. No, rivitaloille pääsin, sieltä teitä pitkin kotiin. Tajusin olleeni onnekas, etten oikeasti eksynyt/lähtenyt samoilemaan sinne syvään metsään.
Äiti kyseli, kun pääsin reippaasti myöhässä kotii missä olin ollut. Oli meinannut jo lähteä autolla etsimään minua. Olin kotona aikapahasti myöhässä. Mutisin jotain töistä ja kaverilla käymisestä sen jälkeen, ajantaju unohtui. Kai tajusin itsekin ettei kuningasideani kertominen äidillekannata, siitähän se huuto olisi alkanut.
Joskus olen miettinyt, että oli onni matkassa. Sinne jos olisin jäänyt, niin huhhuh. Rivitalo alueelle ja ihmisten luo pääsy oli onnenpotku. Vieläkään en ymmärrä, miksi ihmeessä päätin lähteä oikomaan metsän läpi? Karmivaa, että silloin idea oli hyvä eikä sitä tullut kyseenalaistettua hetkeksikään:(
Vierailija kirjoitti:
Hui, lisää näitä. Itse meinasin teininä eksyä (metsää tiedoksi oli alueella kymmeniä kilometrejä, eli olisi ollut armeijan pojat etsimässä) kun päätin fiksuna tyttönä oikaista.
Olin siis töissä kesätöissä hautausmaalla, päätin kotimatkalla oikoa muutaman kilometrin menemällä metsän läpi hautumaan portista suunnilleen kotimatkan puoliväliin. Ja ajatuksena, että jos "lähden tästä metsään, niin silloin vaan oikaisen tuosta, käännyn kohta sinne ja olen siellä missä meinasin."
Eli ihan uskomattoman tyhmä ajatus, metsää oikeasti niin paljon, ettei mitään rajaa. En osannut erätaitoja, en mitään. En edes sanonut kenellekään oikovani (aikuiset duunikaverittoisaalta varmasti olisivat sanoneet jotain järkevää, että ei kannata) vaan lähdin metsään.
Siis varmaan 2 tuntia pyörin, olin jo paniikissa. Järki kielsi menemästä syvemmälle. Pitkän miettimisen jälkeen tajusin kivuta jonnekin ylös, katsomaan missä olen. Ei kännykkää tietenkään ollut mukana.
No, näin eräät kalliot, josta alkoi rivitaloalue. Eri suunnassa mihin meinasi mennä alunperin omalla suuntavaistollani. No, rivitaloille pääsin, sieltä teitä pitkin kotiin. Tajusin olleeni onnekas, etten oikeasti eksynyt/lähtenyt samoilemaan sinne syvään metsään.
Äiti kyseli, kun pääsin reippaasti myöhässä kotii missä olin ollut. Oli meinannut jo lähteä autolla etsimään minua. Olin kotona aikapahasti myöhässä. Mutisin jotain töistä ja kaverilla käymisestä sen jälkeen, ajantaju unohtui. Kai tajusin itsekin ettei kuningasideani kertominen äidillekannata, siitähän se huuto olisi alkanut.
Joskus olen miettinyt, että oli onni matkassa. Sinne jos olisin jäänyt, niin huhhuh. Rivitalo alueelle ja ihmisten luo pääsy oli onnenpotku. Vieläkään en ymmärrä, miksi ihmeessä päätin lähteä oikomaan metsän läpi? Karmivaa, että silloin idea oli hyvä eikä sitä tullut kyseenalaistettua hetkeksikään:(
Hyvä muistutus ihmisille, että kun eksyy, niin menee mahd. korkealle paikalle katselemaan ympäristöä.
Tämän olen lapsille lastenlapsilleneuvonut.
Aika usein, mutta minä nimittäisin sitä eksymiseksi.