Onko muita jotka eivät surun aikaan jaksa miten jaksat"kyselyjä

Minusta olisi ollut kiva, jos joku olisi kysynyt, miten jaksan. Kukaan ei sanonut oikeastaan yhtään mitään, vaikka yritin jutella asiasta. Olin pettynyt, koska luulin että saisin tukea edes hyviltä ystäviltä.

Tässä sen näkee, aina jonkun mielestä menee väärin. Kysyt tai olet kyselemättä toisen vointia.

Vierailija kirjoitti:

Tässä sen näkee, aina jonkun mielestä menee väärin. Kysyt tai olet kyselemättä toisen vointia.

Juuri näin. Tai sitten valitset väärät sanat.

Voi olla että osa onkin ihan hyeenoita, sellaisia jotka tykkäävät mässäillä toisten murheilla. Fiksut ymmärtävät jos ei kiinnosta avautua tai ei edes esim. jaksa vastata viesteihin. Itse sanoisin vaan että voimia ja jos ikinä tarvitset jotain niin älä epäröi ottaa yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi ollut kiva, jos joku olisi kysynyt, miten jaksan. Kukaan ei sanonut oikeastaan yhtään mitään, vaikka yritin jutella asiasta. Olin pettynyt, koska luulin että saisin tukea edes hyviltä ystäviltä.

Tämä. Ne, joilta kysytään, eivät edes ymmärrä miten onnekkaita ovat, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät kysyä. Sitten valite5aan jopa siitä, kadehdittavaa.

Mulla ei ole sellaisia läheisiä, jotka vain uteliaisuuttaan kyselisivät. Aina en ole jaksanut heti vastata, minkä jokainen ymmärtää. Vastaan kyllä lopulta. Ei se läheisillekään ole välttämättä helppoa tietää, mitä sanoa tai tehdä. Pääasia, että haluavat auttaa. Itsekin voi sanoa, mitä tarvitsee.

Minusta tuntuu hyvältä, kun läheiset kysyvät vointia. Tulee olo, että minusta välitetään ja heidän kanssaan voi puhua avoimesti asioista. Mutta joidenkin työkavereiden yms. kanssa ei oikein jaksaisi käydä tällaisia asioita läpi. Suuren surun kanssa painiminen on ihan tarpeeksi rankkaa ilman, että töissäkin tarvitsee siitä keskustella. Vaikka ymmärrän kyllä, että osa työkavereistakin haluaa olla ihan aidosti tukena vaikeassa tilanteessa, eivätkä kaikki halua vain udella yksityiskohtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi ollut kiva, jos joku olisi kysynyt, miten jaksan. Kukaan ei sanonut oikeastaan yhtään mitään, vaikka yritin jutella asiasta. Olin pettynyt, koska luulin että saisin tukea edes hyviltä ystäviltä.

Tämä. Ne, joilta kysytään, eivät edes ymmärrä miten onnekkaita ovat, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät kysyä. Sitten valite5aan jopa siitä, kadehdittavaa.

Mutta se, että ei olla vuosikausiin tekemisissä niin ihmiset soittelevat, kyselet miten jaksat ja samalla utelevat lisää asioista jotka johtivat surulliseen tilanteeseen. Osa vielä voivottelee et "tää on niin kamalaa, tosi surullista. Mun sydän itkee". Samalla pitää ikään kuin lohduttaa tätä utelijaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sellaisia läheisiä, jotka vain uteliaisuuttaan kyselisivät. Aina en ole jaksanut heti vastata, minkä jokainen ymmärtää. Vastaan kyllä lopulta. Ei se läheisillekään ole välttämättä helppoa tietää, mitä sanoa tai tehdä. Pääasia, että haluavat auttaa. Itsekin voi sanoa, mitä tarvitsee.

Hyvä niin. Mulla yksi soitti kolme kertaa vartin sisään. Vastaan kyllä jos ja kun jaksan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi ollut kiva, jos joku olisi kysynyt, miten jaksan. Kukaan ei sanonut oikeastaan yhtään mitään, vaikka yritin jutella asiasta. Olin pettynyt, koska luulin että saisin tukea edes hyviltä ystäviltä.

Tämä. Ne, joilta kysytään, eivät edes ymmärrä miten onnekkaita ovat, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät kysyä. Sitten valite5aan jopa siitä, kadehdittavaa.

Mutta se, että ei olla vuosikausiin tekemisissä niin ihmiset soittelevat, kyselet miten jaksat ja samalla utelevat lisää asioista jotka johtivat surulliseen tilanteeseen. Osa vielä voivottelee et "tää on niin kamalaa, tosi surullista. Mun sydän itkee". Samalla pitää ikään kuin lohduttaa tätä utelijaa. Ap

Meillä on niin erilainen ajattelutapa, että minun on ehkä vaikea ymmärtää sinun tapaasi.

Minun vauvani kuoli kohtuuni raskauden lopussa ja koin niin, että pienikin myötätunnon ele oli parempi kuin ei mitään. Muistelen edelleen 20 vuoden jälkeen hyvällä heitä, minulle aiemmin etäisiä ihmisiä, jotka jollakin tavalla ottivat osaa suruumme. Vaikka usein tuntui, että jouduin kannattelemaan toista, kun kävimme menetystäni läpi, niin siltikin ihmisten osaaottaminen ja myötätunto antoi itselle voimia selvitä eteenpäin.  Ei se ole sille toiselle osapuolellekaan helppoa,  kun hänkin on epävarma siitä ettei tulisi väärinymmärretyksi halustaan osoittaa myötätuntoa menetyksen kokeneelle. 

Itse en ole kertonut kenellekään muulle kuin pomolleni läheisen menehtymisestä. Tällä hetkellä haluan vain eristäytyä kaikesta. En pysty olemaan kontaktissa muuhun maailmaan, vaikka ystävät varmasti tukisivat minua tässä surussa. Minä vain en tällä hetkellä kykene ottamaan edes sitä tukea vastaan. Ymmärrän aloittajaa.

Minä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä. 

Lisään vielä, että en koe kyselyitä uteluina vaan suunnilleen sellaisena, että mua pyydettäisiin 41 asteen kuumeessa kuntosalille. En jaksa surun keskellä alkaa selittelemään kenellekään yhtään mitään vaan haluan vain olla rauhassa.