Jaksanko minä, uraihminen, olla kotona lapsen kanssa kunnes täyttää kaksi?

Onhan se nyt melko lyhyt aika.

Ihan hyvin tulet jaksamaan, aika menee tuon ikäisen kanssa tosi nopeasti. Ja luultavasti katuisit myöhemmin, jos palaat töihin aiemmin kuin olisi tarvis, työvuosia kun on edessä vielä monta vuosikymmentä.

ja 38 v, kun lapsi syntyi.



En lopulta oikein olisi halunnut palata edes silloin töihin, kun lapsi oli muutaman kuukauden yli 2v.



Hoitovapaatahan voi jatkaa eli itse ilmoitin ensin palaavani, kun lapsi 1,5 vuotta. Mutta jatkoin lopulta vielä reilulla puolellavuodella!

Ja sitten voithan mieltäsikin muuttaa kahden kuukauden varoajalla.

Ja viihdyt vain töissä niin tulet hulluksi.

kun nuorin oli neljän.



Eikä muutenkaan ura enää kiinnostanut lapset saatuani...

edes uraihminen mutta kyllä hulluksi tuleminen oli lähellä kun olin kuopuksen kanssa kotona kunnes hän täytti 2.



Riippuu minun mielestäni paljolti siitä, millainen äiti olet. Jos jaksat äitiytesi ohella panostaa itseesi, harrastaa ja liikkua muutenkin kuin lapsen kanssa ja ehdoilla niin voit jaksaakin. Itse olen muutenkin kotihiiri ja kun minulla ei ollut edes työn tarjoamaa henkireikää aikuisten maailmaan, pää oli hajoamaisillaan. Samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä minulla ei tuolloin ollut joten yhteydenpito heihinkin näivettyi.

Koska kuitenkin loppupelissä nainen ottaa nemmän vastuuta lapsista ja kotitöistä. Sitä minä mietin kun töihin lähtö lähenee.

Minulla on kavereita, joille jopa 6 kk äitiysloma tekee tiukkaa, heidän persoonansa on niin työsidonnainen (sanottakoon, että asuvat ulkomailla, jossa äitiyslomat lyhyempiä). Itsekin olen suht. kunnianhimoinen ja vaativassa työssä, mutta olen aina viihtynyt kotona vauvojen kanssa paremmin kuin hyvin, ja olisin kevyesti ollut kotona 2 vuotta jos se olisi ollut mahdollista. Eli riippuu aivan sinusta ihmisenä. Mutta muista että LAPSELLE se aika on tosi tärkeää, vaikka sinulle tekisikin tiukkaa, ja lisäksi LAPSESI ovat ne, jotka ovat (toivottavasti) sinusta tulevaisuudessakin kiinnostuneita, vaikket olisikaan enää työkykyinen. Työpaikalta tuskin tulevat sinua morjestamaan kun olet vanha ja sairas...

Noi ekat 2 vuotta on ne rankimmat, sitten 2-3v. on ne antoisimmat, eikä enää niin rankat.

Parempi tunnustaa itselleen ihan avoimesti, jos alkaa näyttää siltä että pää hajoaa kotona. Minä sinnittelin kaikkien kolmen lapsen kanssa kotona 1,5 v/lapsi ja aina noin vuoden jälkeen alkoi savu nousta päästä. En ole ollenkaan kotiäiti-tyyppiä. Ja kun pitkä hoitovapaa vielä syö perheen taloudellisia voimavaroja todella merkittävästi, niin ei ollut ollenkaan vaikea päätös palata töihin ja laittaa lapset hoitoon 1,5 v ikäisinä.

Eihän sun tarvii aloittaa täydellä työviikolla. Teet vaikka 4 päivää viikossa tai 6 tuntia päivässä.



Tyytyväinen äiti= tyytyväinen lapsi

No kysymys on, että miksi sä pelkäät tulevasi hulluksi? Eihän oma koti nyt niin karmea paikka pitäis olla että mielenterveys pettää. ;)



Jos koet olevasi yksinäinen, niin äitikavereita on helppo löytää, koska kaikilla on enemmän tai vähemmän kaverintarve. Jos taas identiteetti on koetuksella, niin silloin kannattaa miettiä, onko oma minäkäsitys vähän hakoteillä - kyllä ihmisen pitäis sen verran itsestään tykätä ilman työminän tuomaa lisäarvoakin, että pärjää oman päänsä kanssa.



Äitinä olo on kaikkein tärkeintä, mitä sä tässä elämässä teet - ei ne kotona vietetyt vuodet mene hukkaan. Kaikki on investointia lapsen hyvinvointiin.

Et voi tietää etukäteen, onko ihanaa vai tuletko hulluksi (tai vähintään masennut). Molemmat ovat ihan mahdollisia ja tärkeintä on, että hyväksyt omat tunteesi ja toimit niiden mukaan. Marttyyrinä et kruunua saa ja lapsikin vaistoaa jossain vaiheessa, ettet ole onnellinen.

Ja lykkäsin hoitovapaapäätöstä ihan viimetippaan ja olin uneton ja ahdistunut kun ilmoitin jääväni kotiin. Maailman paras päätös oli - muuten en olisi nähnyt lapseni ekojs askelia tai ensimmistä sanaa... Töitä ehtii tehdä vielä vuosikymmeniä, mutta vauva pieni vain hetken.

No, minä en jaksanut, painelin töihin kun tyttö oli 8 kk. Nyt, kun muksu on 3 vee, olisin ilosta kirkuen kotona;) Ymmärsin sitten asioiden tärkeysjärjestyksen melko myöhään. Yllättäen työ ei ollutkaan yhtään niin hohdokasta kuin olin muistanut eikä asemalla/etenemisellä/millään ollut enää samaa merkitystä. Siperia opettaa=)

toisen puolesta, mutta minä olen jaksanut hyvin, vaikka etukäteen olin varma, että edes äitiysloman mittainen aika tekee tiukkaa. Toki välillä on päiviä, jolloin meinaa tulla hulluksi, mutta niin oli töissä ollessakin...



Minulle tosin on ollut tärkeää, että olen tehnyt lapsen kanssa aktiivisesti kaikkea (eli emme ole jääneet kotiin kököttämään) ja että olen saanut riittävästi aikaa tehdä myös ihan itselleni tärkeitä asioita.

hoitokausi sopivasti vaihtuu - eli elokuulle. Jos haluat myöhemmin pitää vapaata, voit pitää sapattivapaata, vuorotteluvapaata tai tehdä uuden vauvan, vaihtoehtoja on.

Minä olen molempien kohdalla mennyt töihin kun ovat 1v2kk ja minusta just se sopiva ikä lapselle mennä hoitoon. Tulisin tosiaan hulluksi jos pitäis olla kotona siihen saakka kun nuorin on kolme. Joskus mietin, että millaisia ne naiset ovat, jotka ihan tyytyväisinä jäävät lasten kanssa vuosikausiksi kotiin.

Varmaankin sellaisia, jotka käyvät töissä vain siksi, että saavat rahaa. Mutta itsellä kun on kutsumusammatti, ei pelkkä työ, niin ihan mielellään sinne töihin menee.

Ihan hyvin tulet jaksamaan, aika menee tuon ikäisen kanssa tosi nopeasti. Ja luultavasti katuisit myöhemmin, jos palaat töihin aiemmin kuin olisi tarvis, työvuosia kun on edessä vielä monta vuosikymmentä.

Sain lapset vähän alta nelikymppisenä, joten ei niitä työvuosia ole kuin 2 x 10v, kun jo voi jäädä varhaiseläkkeelle, äkkiä se menee!