Nyt lopeta toi itku.

Mietin myös, että eikö riittäisi vaikka vapaaehtoistyöntekijöitä tuonne ladulle opettamaan ihan perusasioita. Aika kovilla ovat nuo päiväkodin tädit ja sedät, kun ei heillä ole rahkeet aika resursseja tähän hiihdon opettamiseen. Onhan joillakin, mutta lapsia on paljon. Ja hiihto kun on oikeasti kivaa.

Eikö kotona ole opetettu lasta hiihtämään. Osa lapsista on tottunut saamaan sillä itkulla kaikki mitä haluaa. Minusta on aivan oikein kasvatuksellisesti, että itkulla ei saada erikoiskohtelua.

Se saattoi olla itkijälapsi. Yksi mun lapsista keksi neljän vanhana, että kaikesta voi itkeä. Se itki, kun maitolasi tyhjeni, vaikka ihan pyytämällä olisi saanut lisää. Se itki, kun sukat oli rutussa. Se itki, kun tuli vessahätä ja piti jättää leikki hetkeksi kesken. Se itki, kun lastenohjelma päättyi. Se itki, jos sukset/luistimet/polkupyörä ei totellut sen tahtoa. Se itki, kun sillä oli tylsää. Ja sitten se vasta itkikin, jos piti tehdä jotain mitä se ei olisi halunnut tehdä.

Tätä joka asiasta itkemistä kesti vajaan vuoden, sitten se loppui ja lapsi oli taas oma iloinen itsensä. Ihan joka itkuun ei me vanhemmat eikä päiväkodin henkilökuntakaan jaksettu lähteä mukaan. Kyllä sen oppi erottamaan, milloin lapsella oli oikea hätä ja milloin vain v*tutti tai oli muu epämukava fiilis.

Tiedän tunteen.

Aika avuton siinä on seuratessa.

Vierailija kirjoitti:

Mietin myös, että eikö riittäisi vaikka vapaaehtoistyöntekijöitä tuonne ladulle opettamaan ihan perusasioita. Aika kovilla ovat nuo päiväkodin tädit ja sedät, kun ei heillä ole rahkeet aika resursseja tähän hiihdon opettamiseen. Onhan joillakin, mutta lapsia on paljon. Ja hiihto kun on oikeasti kivaa.

Samaa mieltä. Eläkeläiset voisivat auttaa siinä tasaisella. Heitä on paljon hiihtämässä ja ovat pienestä pitäen hiihtäneet. Apuja voisi olla tarjolla.