Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka tärkeänä pidätte isovanhemmuutta lasten elämässä?
Lilomania
13.12.2021 |
En oikein osannut oikein kysymystä muotoilla, mutta selitän tässä tarkemmin, ainakin yritän ja toivon myös ihan asiallisia vastauksia ja näkemyksiä.
Itsestä tuntuu, että isovanhemmuus on vastakkain aseteltu vanhemmuuden kanssa. Ainakin mitä lukee eri artikkeleja isovanhemmuudesta. Pitäisi elää tyylin kuten ennen, että tehdään lapset, isovanhemmat vahtii ja elä uutta vanhemmuutta ja itse ollaan parisuhdeajan, oman ajan ja työn kanssa kiireisiä.
Ihan kuin vanhempi ei saisi panostaa omiin lapsiinsa ja kuin sillä vanhemmuudella ei olisi merkitystä ja vain isovanhemmat kykenevät tarjoamaan jotain eksoottista lapsen elämään mitä vanhemmat eivät voi tarjota.
Toki siis isovanhempia on eri-ikäisiä ja vain he voivat kertoa paremmin esimerkiksi oman aikansa lapsuudesta.
Itse siis olen se vanhempi, joka haluaa mahdollisimman paljon viettää aikaa omien lasten kanssa ja koko perheen kanssa. Kaipaan kyllä omaakin aikaa ja parisuhdeaikaa, mutta omaa aikaa saa kyllä niinkin, että mies vahtii lapsia ja on lapsilla muitakin aikuisia kuten tädit ja sedät, jotka mielellään lapsia ottavat.
Meidän lasten isovanhemmat ovat aivan ääripäissä keskenään. Omat vanhempani elävät omaa elämää, mutta välillä auttavat, mielestäni sopivasti ja näemme usein joko kyläilyn merkeissä tai mennään muualle kahvittelemaan tai mennään yhdessä johonkin tapahtumaan.
Miehen äiti taasen on liiankin innokas ottamaan lapsia yökylään ja on koko elämänsä valmistautunut isovanhemmaksi tulemiseen. Haluaa selvästi olla se paras mummu, joka leipoo, askartelee, antaa karkkia ja antaa tehdä mitä haluaa. Eikä tämä sinänsä haittaa silloin, kun lapset siellä ovat hoidossa, mutta itseäni häiritsee juurikin tämä isovanhemmuudessa, jos yrittämällä yritetään olla ihana aikuinen lapsen elämässä ja kalastellaan tykkäämistä herkuilla, lahjoilla ja rahalla.
Näen itse siis, että isovanhempi auttaa oman jaksamisensa mukaan ja ymmärtää sen, että joku vanhempi haluaa olla lapsensa elämässä mukana enemmän kuin isovanhempi. Ja että isovanhempi myös pitää säännöt ja rajat. Ei isovanhemmuus ole mielestäni oikeutus tehdä lapsen kanssa mitä haluaa eikä lapsia tehtailla sitä varten, että isovanhemmat saa sisältöä elämäänsä tai eläkepäiviinsä.
Eikä tämä mielipide mielestäni sulje isovanhemmuuden merkitystä ja tärkeänä pitämistä pois itseltäni.
Miten te asian näette? Olenko tämän kanssa ainut :D
Kommentit (34)
Riippuu niin monista seikoista, ettei yksiselitteistä vastausta ole. Vallan moni on pärjännyt hyvin täysin ilman isovanhempia, sekin todistaa jotain. Osalla isovanhemmat ovat kaukana, joten kovin läheistä yhteydenpitoa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä tärkeänä. Lapsi oli alle 10 kun mummot kuolivat. Hyvin menee kokonaan ilman isovanhempia.
Itselleni suhde isovanhempiin ja varsinkin mummiin on elämäni parhaita ja tärkeimpiä ihmissuhteita. Koko elämäni ajan ollaan nähty melkein joka viikko, olen nyt 26v. Syyskuussa mentiin kahdestaan mummin kanssa junalla Helsinkiin museoihin ja shoppailemaan ja muutenkin puuhataan paljon yhdessä. Lapsena saatoin mennä oma-aloitteisesti koulun jälkeen mummolaan kun talo oli koulun lähellä ja minulla oli sinne avainkin. (Edelleen on avain mummin kerrostaloasuntoon). Paljon riippuu persoonasta, minulla ja mummilla synkkaa hyvin ja mummi on ehkä sydämellisin tuntemani ihminen. Sitten taas isänpuolen isovanhempiin en ole ollut juurikaan aikuisiällä yhteydessä vaikka hekin ovat elossa. Eivät ole mitenkään inhottavia mutta jääneet etäisiksi.
Kyllä se läheisyys isovanhempiin ja muihin sukulaisiin rakentuu ihan sillä miten he kohtelevat lapsen vanhempia. Ei voi olla ohi vanhemman "turva-aikuinen" tms paskaa, jos vanhemman ylikävelee mennen tullen, kuten mielii.
Minulla on tällainen äiti, eikä me olla missään tekemisissä. Sen sijaan naapurin pariskunta on kuin isovanhemmat meidän lapsille. Lämpimiä, ihania, huolehtivaisia ihmisiä, joita me mielellämme autamme sitten myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tästä asiasta vatvotaan ihan turhan paljon. Ihmiset ja ihmissuhteet on erilaisia, mennään sen mukaan, mikä kaikille osapuolille sopii.
Joskus jotain saattaa harmittaa, kun suhteen toinen osapuoli ei ole samalla aaltopituudella, mutta sekin pitää hyväksyä, ja ehkä sitten hakea sitä kaipaamaansa sisältöä jostain muusta ihmissuhteesta?
Minun lasteni isovanhemmat eivät ole kovin aktiivisesti lasten elämässä, muistavat kuitenkin syntymäpäivinä ja jouluna ja tämä on ihan ok, ei meidän lapset tiedä paremmasta eivätkä ole enempää isovanhempia kaivanneet. Minä taas rakastan lapsia ylipäänsä ja heidän kanssa touhuamista, nykyään olen aktiivinen vanhempi ja kummi, ja toivon jonain päivänä saavani olla myös aktiivinen isovanhempi, mutta jos lapseni puolisoineen kokevat tämän liian tungettelevana niin sekin on ihan ok ja suuntaan sitten tätä intoani osaltaan vaikkapa johonkin lastensuojelun asiakkaiden tukitoimintaan. Tai ehkä naapurista löytyy joku lapsi, jolla ei isovanhempia ole ja sellaista kaipaisi?
Tai sitten hankin kahdeksan kissaa. En minä tiedä, mutta turha sitä isovanhemman roolia on liikaa määritellä ja miettiä, jokainen suhde muodostuu omalla painollaan omansa näköiseksi.
Itselleni mummi oli tärkeä osa elämää ja mukana vaikkei tavattu kauhean usein. Silloin kun tavattiin, oli aktiivisesti meidän kanssamme. Samoin miehen vanhemmat ja isovanhemmat ovat lapselle tärkeitä ja pidetään yhteyttä vaikkei välimatkan takia nähdä kovin usein. Nähdessä kyllä ovat hoitaneet ja nykyäänkin tuo teini touhuaa apuna ja pelaavat yms. Anoppi ei tuppaa mutta on aina valmis auttamaan ja näkemään. Oma äitini taas on aika passiivinen ja vaikka pyytelee yökylään, ei juuri tee mitään lasten kanssa, kunhan on. En ole halunnut omaa Viikaria antaa yökylään/hoitoon kun kerran koska lapsi oli hyvin vilkas ja tarvitsi aktiivista Seuraa ja ulkoilua. Ei lapsella oikein ole mummi sidettä. Isääni oli lämpimät välit ja vaari luki satuja yms. Anopille se on aina valmis lähtemään, äidilleni se pitää käskeä mukaan. Eli siis näen isovanhempien merkityksen lisäaikuisina vaikka toki pääelämä ja vastuu vanhemmilla onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lapsi 1960-luvulla ja mulle oli isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut tärkeitä. Omat lapseni olivat lapsia 1980- ja 1990-luvuilla. Halusin, että heilläkin on läheiset välit isovanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja siskoni lapset haluavat, että heidänkin lapsillaan on läheiset välit isovanhempiin, setiin, täteihin, serkkuihin, isoisovanhempiin, isotätiin ja vanhempiensa serkkuihin.
Ihmiset ovat erilaisia ja jotkut kaipaavat enemmän sukuyhteisöä kuin toiset.
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsi 1960-luvulla ja mulle oli isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut tärkeitä. Omat lapseni olivat lapsia 1980- ja 1990-luvuilla. Halusin, että heilläkin on läheiset välit isovanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja siskoni lapset haluavat, että heidänkin lapsillaan on läheiset välit isovanhempiin, setiin, täteihin, serkkuihin, isoisovanhempiin, isotätiin ja vanhempiensa serkkuihin.
Ihmiset ovat erilaisia ja jotkut kaipaavat enemmän sukuyhteisöä kuin toiset.
Sukulaisiakin on erilaisia. Ei kaikista ole tarjoamaan mitään lämmintä sukuyhteisöä, vaan pelkkää pahaa mieltä, työtä ja vitutusta.
t. häirikkönarsistin tytär
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mä HALUAISIN lapsille välittävät isovanhemmat ja mulla itselläni oli ihanat isovanhemmat (jotka paikkasi valtavasti mun huonoja vamhempia)
Mutta, meillä yksikään isovanhemmista ei ole kiinnostunut olemaan millään lailla lastemme elämässä mukana. Eivät halua nähdä tai pitää yhteyttä ja heillä on asenne ”elämme itseämme varten”. Noinhan se varmaan on mutta tää on aivan totaalista piittaamattomuutta, eivät siis pidä ollenkaan yhteyttä. Kerta vuoteen soittavat nuivan puhelun ja siinä kaikki.
Mua tää asia satuttaa, mutta toisaalta ei kai tämä yllätys ollut ainakaan omien (huonojen) vanhempien osalta. Mutta miehen puolelta vähän yllätti että sielläkin tunnevammaista menoa ja välinpitämättömät vanhemmat miehellä.
Kaikkea ei aina saa vaikka haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsi 1960-luvulla ja mulle oli isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut tärkeitä. Omat lapseni olivat lapsia 1980- ja 1990-luvuilla. Halusin, että heilläkin on läheiset välit isovanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja siskoni lapset haluavat, että heidänkin lapsillaan on läheiset välit isovanhempiin, setiin, täteihin, serkkuihin, isoisovanhempiin, isotätiin ja vanhempiensa serkkuihin.
Ihmiset ovat erilaisia ja jotkut kaipaavat enemmän sukuyhteisöä kuin toiset.
Sukulaisiakin on erilaisia. Ei kaikista ole tarjoamaan mitään lämmintä sukuyhteisöä, vaan pelkkää pahaa mieltä, työtä ja vitutusta.
t. häirikkönarsistin tytär
Aivan, sanoinkin, että ihmiset ovat erilaisia. Koska mulla on syntymästäni lähtien ollut hyviä, ihania, luotettavia ja rakastavia ihmisiä lähelläni, olen halunnut tarjota saman omille lapsillenikin. Ja nyt olen ihan mielelläniosa tukiverkostoa ja yhteisöä siskoni lapsenlapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsille läheinen suhde isovanhempiin on mielestäni rikkaus jota ei voi muut ihmissuhteet korvata. Kilpailua vanhemmuuden välillä en näe. Vanhemmilla on myös ihan oma ainutlaatuinen suhde lapseen eikä sitäkään kukaan pysty korvaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsille läheinen suhde isovanhempiin on mielestäni rikkaus jota ei voi muut ihmissuhteet korvata. Kilpailua vanhemmuuden välillä en näe. Vanhemmilla on myös ihan oma ainutlaatuinen suhde lapseen eikä sitäkään kukaan pysty korvaamaan.
Ihan on korvattavissa, kuka tahansa vanhus käy. Meilläkin naapurin täti on juuri se vanhemman polven ihmienn joka antaa lämpöä, turvaa ja historiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla itselläni ei koskaan ole ollut isovanhempia. Äidin vanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni, samoin isänisä. Isänäiti puolestaan oli sota-aikana antanut isäni toiselle kasvatettavaksi, joten heidän välillään ei ollut enää lapsi-vanhempi -sidettä (ja se kasvatusvanhempi oli kuollut).
Oma lapseni ei aio hankkia lapsia ja koska ovat molemmat puolisonsa kanssa jo yli kolmekymppisiä niin on ihan luultavaa, että päätös pitää. Jos se lapsia kuitenkin hankkisivat, niin jo ihan puhtaasti etäisyydenkin takia minä jäisin isovanhemmaksi, jota tavataan vain lomilla. Ja se sopisi minulle, koska en koe ollenkaan kaipausta tulla isovanhemmaksi.
Riippuu tietenkin isovanhemmista. Meillä ei ole sattunut helmiä, joten meillä ei ole tärkeässä asemassa. Haluaisin että olisi mutta minkäs teet.
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsi 1960-luvulla ja mulle oli isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut tärkeitä. Omat lapseni olivat lapsia 1980- ja 1990-luvuilla. Halusin, että heilläkin on läheiset välit isovanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja siskoni lapset haluavat, että heidänkin lapsillaan on läheiset välit isovanhempiin, setiin, täteihin, serkkuihin, isoisovanhempiin, isotätiin ja vanhempiensa serkkuihin.
Ihmiset ovat erilaisia ja jotkut kaipaavat enemmän sukuyhteisöä kuin toiset.
Minäkin olin lapsi samaan aikaan, mutta isovanhempia ei ollut ja sedät, tädit ja serkut olivat melko vieraita ihmisiä. Sen jälkeen, kun 1980-luvun alussa muutin pois kotipaikkakunnaltani, en ole ollut yhteydessä yhteenkään serkkuun muuten kuin esittämällä yhdelle surunvalitteluni kuultuani hänen äitinsä kuolemasta välikäden kautta. Olen joskus miettinyt, että en oikeasti edes tiedä, montako serkkua minulla on, saati missä he nykyisin asuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille läheinen suhde isovanhempiin on mielestäni rikkaus jota ei voi muut ihmissuhteet korvata. Kilpailua vanhemmuuden välillä en näe. Vanhemmilla on myös ihan oma ainutlaatuinen suhde lapseen eikä sitäkään kukaan pysty korvaamaan.
Ihan on korvattavissa, kuka tahansa vanhus käy. Meilläkin naapurin täti on juuri se vanhemman polven ihmienn joka antaa lämpöä, turvaa ja historiaa.
Riippuu toki mitä isovanhemmuudesta odottaa. Itse toki ajattelen että ei sitä suhdetta naapurin tätiinkään voi kukaan korvata, ei vanhemmat, ei isovanhemmat.
Ymmärrän sinua Ap. Meillä vasta vauva, mutta miehen äiti haluaisi olla koko ajan tekemisissä (ennen vauvaa oli kohtuullisempi). Nyt nähdään kerran kuussa ja se on anopista aivan liian vähän. Omia vanhempiani ei nähdä sen useammin. En ymmärrä, miksi isovanhempien pitäisi olla koko ajan läsnä. En itse jaksa sosiaalistella jatkuvasti eikä meillä käy kukaan ystäväkään noin usein kylässä. En ymmärrä, miksi elämämme pitäisi yhtäkkiä pyöriä anopin ympärillä.
Itselläni oli isovanhemmat tosi isossa roolissa kun asuivat lähellä ja viihdyin heidän seurassa.
Omilla lapsilla asiat eivät menneet samalla tavalla.
Alue: Aihe vapaa
Kaikki ei vaan asu samassa talossa niin jää väkisinkin vähemmälle. Ja parempi onkin, säilyy välit parempina.