Neuvoja: PMS ja hormonit pilaavat elämäni

Ennen esikoiseni syntymää en kokenut minkäänlaisia PMS-oireita. Minulla oli todella kivuliaat kuukautiset, mutta totuin niihin osana elämää ja kipeitä päiviä kertyi vain 2-3/kk. Kipuihin sentään pystyy ottamaan lääkettä, sekä ibuprofeeni että parasetamolia, kuumavesipulloo, suihkua - ja niiden kanssa pystyy elämään. Suoraan sanottuna ajattelin, että PMS oli suurimmaksi osaksi vain naisten itselleen antama oikeutus kiukutella ja olla vaativia muutaman päivän ennen menkkoja ja sitten vielä mököttää muutama päivä lisää, kun on tyhmät menkat. Anteeksi sisaret, en todella tiennyt paremmin.

Kaikki muuttui synnytyksen jälkeen, kun kuukautiskierto palasi. Ennen en liiemmin huomannut kun ovuloin - nyt tiedän sen olostani paremmin kuin hyvin ja laskiessani päivät kalenterista, olen joka kerta osunut oikeaan. Maha pömpöttää kuin kuukautisissa, on menkkakipumaista tunnetta, ahdistaa, itkettää, vituttaa. No mutta se kestää vain kaksi päivää, tämän vielä kestän. Sitten alkaakin PMS viikko ennen kuukautisia ja tämä on osuus, jota en enää kestä! Vitutus on jotain ihan käsittämätöntä - raivoa, jota on oikeasti vaikea hillitä (ja ei tämä ei ole luonteelleni mitenkään ominaista), ahdistaa lähes paniikkikohtauksiin asti, tunnen suunnatonta epätoivoa, koen itseni vakavasti masentuneeksi, himoitsen hiilareita huonoissa muodoissa ja minulle terveellinen ruokavalio on tärkeä juttu (olen myös nuorempana sairastanut syömishäiriötä joitakin vuosia ja tämä teiggeröi tätä osaani pahoin, kun en tunne pystyväni säilyttämään kontrollia) olen todella uupunut ja väsynyt, mikään ei huvita... viikko kuukaudesta on jo iso osa elämää. Päälle turvottavat kuukautiset, jotka edelleen kivuliaat ja PMS oireet jatkuvat lievenevinä vielä kuukautisten ajankin - kun tähän laskee ovulaation vaikutukset voidaan siis puhua yhteensä lähes kahdesta viikosta kuukaudessa! Herran jestas, ei näin voi elää! Minulla on 1 vuosi 6kk vanha todella haastava taapero, jolle minun pitäisi pystyä olemaan hyvä äiti. Tämä hormonipaska tekee siitä äärimmäisen vaikeaa! Mikä lisää syyllisyyttä entisestään. Lapselle ei ole hoitopaikkaa, hän on ollut kerran elämässään hoidossa ja saimme viettää yhden päivän mieheni kanssa kahden. Olen varmasti myös kroonisesti väsynyt, mutta sehän kuuluu vanhemmuuteen.

Onko vinkkejä, jotka voisivat auttaa? Ruokavaliota, luonnonlääkintää?