Terapia uuvuttaa

Olen viime aikoina ollut erittäin uupunut erinäisten asioiden vuoksi ja pitkään kestänyt psykoterapiani on alkanut tuntua uuvuttavalta ja jopa haitalliselta. Aiemmin kun voimia oli, pidin positiivisena asiana itseni kehittämistä ja muuta, mihin terapiassa tähdättiin. Nyt kuitenkin uupuneena tuntuu, että terapia vaan lannistaa enemmän. Pitäisikö terapia laittaa tauolle vai mitä? Olen niin uupunut etten jaksa edes olla rehellinen terapeutilleni ja pitää puoliani.

Jos esim kerron töissä kokemastani epäreilusta kohtelusta, terapeutin tehtävänähän on auttaa etsimään keinoja miten niin ei kävisi/tuntuisi jatkossa. Tällä hetkellä koen kaiken kuitenkin vain syyllistämisenä tahtomattani. Tai esim parisuhteen ristiriidat joissa terapeutti neuvoo miten jatkossa voisin tehdä/ajatella toisin jotta niin ei kävisi jne. Tuntuu että teen kaiken koko ajan väärin ja terapeutti vain ilmaisee vikojani. Järjellä ymmärrän että näin ei ole, mutta jokainen istunto saa minut tuntemaan itseni surkimukseksi, koska aina jotain pitäisi tehdä paremmin ja toisin. Saan myös toki hyvää palautetta terapiassa, mutta sekään ei tunnu oikein miltään.

Eihän terapeutti ole psykologi, mutta tuntuu että tarvitsisin nyt ennemmin psykologia. Kyllähän hekin ohjaavat kehittymään ja nostavat epäkohtani esiin jne mutta eri tavalla, tällä hetkellä koen terapeutin äärimmäisen raskaana ja syyllistävänä, joka kaivaa minusta jokaisen heikkouden pöydälle, kun en olisi niitä valmis kerralla nyt juuri käsittelemään.

Sain esim kuulla että kumppanini on pettänyt luottamukseni erittäin pahasti, koin erittäin tuskalliseksi että siinäkin ruodittiin vain minun roolia ja mitä voin jatkossa tehdä toisin. Joskus totuus vain on että mies on sika ja en ole tehnyt mitään väärää, ärsyttää että siinäkin kaivettiin esiin "miksi otan asian niin raskaasti" jne. Tai kun pohdin muuttoa toisaalle monien järki- ja tunnesyiden pohjalta (ei sama kuin ero, asumme erillämme kumppanin kanssa), oli se terapeutin mukaan pakenemista. Saattaahan se sitä hyvinkin olla, mutta tällä hetkellä kotini tuntuu vankilalta ja nyt mietin vaan että en voi muuttaa paetakseni ongelmia, vaikka tiedän että muutto helpottaisi elämääni paljon. Mitä se terapeutilleni kuuluu missä asun - tiedän. Mutta entä jos hän on oikeassa ja muutto lietsoo vain pakenemisongelmaani? Olen vain enemmän sekaisin koko terapiasta...

Nytkin on hirveä puolustuskanta päällä, mistä en pidä itsessäni. Oma pää sanoo toista kuin terapeutin, enkä jotenkin tiedä ketä kuunnella. Itsenäni kai pitäisi, mutta hänhän on ammattilainen? Alunperin aloitin terapian ahdistuneisuuteen, mikä onkin paljon lieventynyt. Tuntuu että alun jälkeen terapia on mennyt vain alamäkeä. Alussa koin viikoittain suuria ahaa elämyksiä itsestäni ja sain apua puhumisesta. Siinäkin tuntuu että ylipäätään puhuminen auttoi, ei niinkään kyseinen henkilö. Varmasti hän auttoi aloittamaan monia prosesseja päässäni, mutta tuntuu rehellisesti että moni olisi alkanut joka tapauksessa muun asian kautta.

Terapiaan kuuluu monenlaiset vaiheet, mutta milloin terapia on haitaksi? Mistä tiedän olisinko vain enemmän sekaisin ilman terapiaani? Kyseessä siis juuri alkanut toinen vuosi. Terapeutti on erittäin kokenut.
Kokemuksia?