Kadehdin ihmisiä, joiden vanhemmat auttavat heitä taloudellisesti

Onhan se tyhmää, koska kateellisen elämä on kurjaa, ja mitään se kadehtiminen ei auta.

Hekin varmaan kadehtii sulta [lisää tähän mikä tahansa juttu mikä sulla on ja heillä ei].

Olen saanut samat setit vanhemmiltani ja laitan perinteen kiertämään. Ei sen kummempaa. Samaa toki odotetaan tulevilta sukupolvilta. Vapaalippuja ei jaeta.

Saisin apua, mutta en tarvitse. Sisko on ottanut apua vaikeassa tilanteessa, mutta minä en ole. Olen sanonut vanhemmilleni, että he voivat laittaa halutessaan lasten tileille rahaa. Meillä ei ole taloudellisia ongelmia ja talokin on ollut ikioma jo kymmenen vuotta.

Tienaa omat rahas

Moni ottaa mielellään vastaan rahaa ja materiaa, mutta sitten ne vanhemmat unohdetaan vanhemmiten. Lapset ei auta rahallisesti tai muutenkaan. Jokainen näköjään elää nykyään omillaan.

Minusta se olisi ainoastaan noloa, jos vielä täysi-ikäisenä elelee vanhempien rahoilla.

Kukin tavallaan. Minkäs teet.

Kun itse muutin kotoa pois, sain mukaani lakanat, pyyhkeet, keittiötarvikkeet ym. Isän kanssa käytiin Askossa ostamassa huonekalut ja se monesti maksoi mun vuokran ja antoi myös käyttörahaa. En käynyt töissä opintojen ohella enkä nostanut opintolainaa. En elänyt leveästi mutta ei ollut tarvetta pihistelläkään. Myöhemmin ostin oman asunnon vanhemmilta saatujen osakkeiden tuotolla. Valmistujaislahjaksi sain auton.

Nyt säästän 4999e/3v omille lapsilleni, jotta niilläkin ois hyvä startti kun pian muuttavat omilleen. Osakesalkut niillä on myös, toki jää nähtäväksi mikä on tilanne viiden vuoden päästä, kun esikoisen muutto ehkä on ajankohtainen.

Kateus on vain silloin hyväksi, kun se puskee sinua itseäsi kohti parempi tuloksia :) silloin kannattaa hyväksyä kateuden tunne. Jos taas vaan pelkästään märehdit ja pyörit kateuden tunteessa ja se latistaa fiilistäsi, silloin siitä kannattaa pyrkiä eroon. 

En ole koskaan saanut vanhemmiltani muuta kuin koulutuksen. En ole halunnutkaan. Elämänkatsomukseni on, että hädässä olevaa pitää auttaa, vaikka vähästäkin.

Minä en kadehdi vaikka olen köyhistä oloista ja oppinut tulemaan toimeen omillani. Päinvastoin, mielestäni vanhempien pitää tukea lapsia mahdollisimman paljon. Lapset eivät pyydä saada syntyä.

Mulla ei ole paljon annettavaa mutta annan lapsilleni kaiken taloudellisen tuen minkä voin, kunnes he ovat omillaan.

Saa kyllä olla kiitollinen, että ottivat vielä aikuisestakin lapsesta kopin, kun sairastumisen myötä meni työkyky ja koko elämä uusiksi. Hävettää tosin myös olla taas näin tarvitseva.

Vanhempien minulle antama taloudellinen apu on ollut paljon pienempää kun mitä annan lapsilleni. Johtuu siintä että tilanne on täysin eri nyt, aikuisilla lapsillani työttömyyttä, mt-ongelmia, muuta sairautta jne. Mistä ei tarttenut mun itse kärsiä nuoruudessani. Vanhemmillani ei ollut aihetta antaa rahallista tukea siis, pärjäsin. Minulle itsestään selvää että tuen ja autan lapsiani, vaikka ovat aikuisia jo. Autan myös omia vanhempiani jos jotain apua tarvitsevat. En ymmärrä tätä että ei auteta, koska omat vanhemmat eivät aikoinaan auttaneet. Vaikka rahaa olisikin.

Vanhempani ovat auttaneet minua ja itse autan omia aikuisia lapsiani. Esim asunnon ostoon sain rahaa, ja auton sain. Olisi outoa, jos vanhemmilla olisi varaa, mutteivät haluaisi auttaa omia lapsiaan, rahallisesti, sen verran kuin voivat.

Minäkään en ole saanut aikuisena taloudellista apua vanhemmilta, toinen kuoli lähdettyäni opiskelemaan (auttoi kuitenkin köytännön asioissa, muutossa yms) ja jopa lukiokirjat maksoin kesätyörahoilla. Omissa tutuissa kukaan muu ei joutunut tekemään niin, meillä äiti oli rahaton ja isää ei kiinnostanut, vanhemmat oli eronneet onneksi joitain vuosia aiemmin.

Aikuisuus on pitänyt pärjätä omineen. Siksi juuri itse aion kyllä hautaan asti olla valmiina auttamaan omia lapsiani, toki tasapuolisuus huomioon jotenkin ottaen, mutta kuitenkin. Ei se elämä niin helppoa oikeasti ole ja varsinkin opiskellessa pienikin taloudellinen tuki olisi ollut suuri apu, vaikka ne, jotka sitä apua saavat sitä yleensä vähättelevätkin. Mutta työttlmyyden, sairauksien, lastenlasten yms. kanssa, joissa itseäni ei kukaan auttaisi tai ei ole auttanut, niin itse todella toivon, että voin olla auttamassa.

Tietyissa asioissa voisin auttaa ventovieraitakin ja se motivaatio on vaan suurempi, kun itse en esim. koliikkivauvojen kanssa mitään apua saanut. Yksikin nukuttu yö siinä vuosien valvomisputkessa olisi ollut kultaakin arvokkaampi.

Elämän kannalta ei kuitenkaan kannata keskittyä kadehtimaan, vaan siihen, mitä itsellä on ja siihen mitä voi muille antaa. Itse olen kuitenkin itsestäni ihan ylpeä siksi, että on aina selvinnyt ja jaksanut, mutta tottahan se on sekin, ettei se hampaat irvessä pärjääminen sinällään nyt mikään niin hieno asia ole. Itse en enää edes osaa pyytää apua, se kyky on jotenkin kadonnut.

Tottakai autetaan puolin ja toisin. Ihmettelen syvästi niitä jotka eivät auta, oli apu sitten taloudellista tai käytännön apua.

Äitini laittaa tililleni 125 e kk. Mitä saa antaa veroitta.

Mielelläni otan sen vastaan.

Äitini, kun peri, joutui maksamaan perintöveroa älyttömästi. Hölmöä

Kun elää omillaan, on myös itsenänen. Ei mitään kadehdittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun itse muutin kotoa pois, sain mukaani lakanat, pyyhkeet, keittiötarvikkeet ym. Isän kanssa käytiin Askossa ostamassa huonekalut ja se monesti maksoi mun vuokran ja antoi myös käyttörahaa. En käynyt töissä opintojen ohella enkä nostanut opintolainaa. En elänyt leveästi mutta ei ollut tarvetta pihistelläkään. Myöhemmin ostin oman asunnon vanhemmilta saatujen osakkeiden tuotolla. Valmistujaislahjaksi sain auton.

Nyt säästän 4999e/3v omille lapsilleni, jotta niilläkin ois hyvä startti kun pian muuttavat omilleen. Osakesalkut niillä on myös, toki jää nähtäväksi mikä on tilanne viiden vuoden päästä, kun esikoisen muutto ehkä on ajankohtainen.

No mites ne vanhemmat? Miten olet niitä auttanut?

Lainan takaus tai vanhempien maksama eka kämppä on aikamoinen etumatka elämään.

 Se voi tarkoittaa 10 vuoden kituuttamista joillekkin ennenkuin eka asuntoa ovi harkita.