Onko sinulla ollut itsekäs, omanapainen ja lapsellinen isä?

Oli minulla. Nyt jo edesmennyt.

Minulla oli pitkään syvä arvottomuuden tunne, koska hän priorisoi itsensä ja työnsä. Lapsenlapsen ristiäisiinkään ei päässyt, koska oli tärkeämpää tekemistä. Mutta ei se mikään kamala trauma ollut, kunhan ymmärsi, mistä arvottomuuden tunne juontaa.

Sen asia piti käydä läpi, minulla ajoitus oli 30-40 ikävuoden välillä. Lopputuloksena kykeni antamaan anteeksi ja ymmärtämään, että isä oli oman aikakautensa kasvattama.

Omanapainen kyllä, mutta ei varsinaisesti itsekäs eikä missään nimessä lapsellinen isä. Yksinyrittäjänä tottunut päättämään kaikesta itse.

Hän ei tosiaankaan ollut mikään lasten ruokien syöjä tai käyttäytynyt muuten lapsellisesti tai ollut vastuuton, mutta oli sen sijaan määräilevä, käskyttävä, itsekeskeinen ja tottunut siihen, että teki kaikki perhettä koskevat isot päätökset kysymättä keneltäkään yhtään mitään. Kritiikki hiljennettiin uhkailemalla. Ei kuitenkaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa kuin kerran tai kaksi (meitä lapsia kohtaan); ja nekin molemmat kerrat ainoastaan siksi, että me ärsytimme häntä. Yleensä sen sijaan esimerkiksi ilkivallasta tai muista rikkeistä ei rankaissut, eli toimi epäjohdonmukaisesti. 

Vaikutti lähinnä siihen, että aikuisiällä meni todella kauan, ennen kuin tunnistin, mitä itse halusin. Oma tahto nujerrettiin minulta ja veljeltäni isän toimesta aivan kokonaan.

Eikö kenelläkään? Tällaisia miehiä (toki naisiakin) on paljon, kai heitä jonkun isänäkin on?

Ehkä jossain määrin lapsellinen, ei oikein aikuinen koskaan koko elämänsä aikana. Hulivilipoika, josta vaimot (yksi kerrallaan) pitivät huolta niin kauan kuin jaksoivat. Kyllä isäkin töitä teki ja osallistui perheen elättämiseen, mutta äiti oli se, joka piti langat käsissään, joko omasta halustaan tai pakosta, en osaa enää sanoa. 

Vierailija kirjoitti:

Omanapainen kyllä, mutta ei varsinaisesti itsekäs eikä missään nimessä lapsellinen isä. Yksinyrittäjänä tottunut päättämään kaikesta itse.

Hän ei tosiaankaan ollut mikään lasten ruokien syöjä tai käyttäytynyt muuten lapsellisesti tai ollut vastuuton, mutta oli sen sijaan määräilevä, käskyttävä, itsekeskeinen ja tottunut siihen, että teki kaikki perhettä koskevat isot päätökset kysymättä keneltäkään yhtään mitään. Kritiikki hiljennettiin uhkailemalla. Ei kuitenkaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa kuin kerran tai kaksi (meitä lapsia kohtaan); ja nekin molemmat kerrat ainoastaan siksi, että me ärsytimme häntä. Yleensä sen sijaan esimerkiksi ilkivallasta tai muista rikkeistä ei rankaissut, eli toimi epäjohdonmukaisesti. 

Vaikutti lähinnä siihen, että aikuisiällä meni todella kauan, ennen kuin tunnistin, mitä itse halusin. Oma tahto nujerrettiin minulta ja veljeltäni isän toimesta aivan kokonaan.

Ykkönen kommentoi:

Sama täällä. Meiltäkin vietiin oma tahto, samanlaisella käytöksellä. Minä löysin tahtoni vasta 40+, kun onnistuin naimaan miehen, joka oli samanlainen…. Tahto löytyi vasta eron jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jossain määrin lapsellinen, ei oikein aikuinen koskaan koko elämänsä aikana. Hulivilipoika, josta vaimot (yksi kerrallaan) pitivät huolta niin kauan kuin jaksoivat. Kyllä isäkin töitä teki ja osallistui perheen elättämiseen, mutta äiti oli se, joka piti langat käsissään, joko omasta halustaan tai pakosta, en osaa enää sanoa. 

Miten se vaikutti sinuun?

4 jatkaa ja miten se sitten on vaikuttanut minuun. En osaa eritellä onko vaikuttanut mitenkään. Minulla 70-luvun lapsena oli aina se käsitys, että naiset pitää perheet kasassa ja hoitelee asiat, miehet on osittain vapaamatkustajia. Kun perheet meni viikonlopuiksi mökille, mennessä isät ajoi hilpeinä autolla ja kotimatkalla äidit ajoi ja isät istui kalpeina hiljaa. Omissa parisuhdekuvioissani olen tainnut suosia turvallisuushakuisuutta. 

Ei.

Ap, miksi kysyt?

Kyllä! Isä oli itsekäs, mitään ei tehnyt perhe-elämän eteen. Osti itselleen juttuja ja herkkuja, lasten menoista kuten takeista huusi ja rähisi että pitääkö ostaa. Kulki omilla menoillaan.

Oli narsisti, erittäin tittelinkipeä ja lapsilta vaati hienoja suorituksia. Minulla ei ollut tilaa olla oma itseni, piti olla jonkinlainen pokaali jolla isä voi kehua,tunteita ei saanut ilmaista. Äiti oli onneksi empaattinen joten en täysin traumatisoitunut.

Oikeus omiin tunteisiin ja tarpeisiin on ollut minulle kasvun paikka ja suorituskeskeisyydestä pois pääseminen.

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Oli sellainen isä. Ehkä sellainen pettymys miessukupuoleen on iskostunut syvälle ja jonkinlainen hämmästys aina valtaa mielen kun näkee jonkun miehen olevan vastuullinen, välittävä, empaattinen perhettään kohtaan... Tulee mieleen, että onko se oikeasti noin hyvä ihminen vai feikkaako ja kulissien takana tiuskii, ryyppää, jättää asiat hoitamatta. en oikein sisimmässäni ikään kuin usko, että mies ja nainen voivat toimia tiiminä vilpittömästi, vaikka järjellä tiedän että miehet ovat monessa samanlaisia kuin naiset ja heillä on omat aivot, moraali ja oikeat tunteetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Oli sellainen isä. Ehkä sellainen pettymys miessukupuoleen on iskostunut syvälle ja jonkinlainen hämmästys aina valtaa mielen kun näkee jonkun miehen olevan vastuullinen, välittävä, empaattinen perhettään kohtaan... Tulee mieleen, että onko se oikeasti noin hyvä ihminen vai feikkaako ja kulissien takana tiuskii, ryyppää, jättää asiat hoitamatta. en oikein sisimmässäni ikään kuin usko, että mies ja nainen voivat toimia tiiminä vilpittömästi, vaikka järjellä tiedän että miehet ovat monessa samanlaisia kuin naiset ja heillä on omat aivot, moraali ja oikeat tunteetkin.

Tää oli jotenkin tosi kiinnostava kommentti! Oletko itse parisuhteessa tällä hetkellä, tai haaveiletko (ydin)perheestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Tätä ap meinasi juuri myös kommentoida. Tokihan sen lapsena ymmärsi, että fyysinen väkivalta ja siitä seuraava kuolemanpelko on väärin ja luonnotonta vanhemman aiheuttamana. Erilaista oli henkinen puoli, tarpeiden mitätöinti ja aina kakkoseksi jääminen. Minä jäin kakkoseksi alkoholille. Minunkin onnekseni äitini oli empaattinen ja välittävä ihminen. Halusin kuitenkin nimenomaan kysyä tästä henkisestä itsekkyydestä, koska se ei näy ulospäin (ei toki aina fyysinenkään) ja tätä voi esiintyä hyvinkin kauniin ja onnellisen näköisissä perheissä. Moni lapsi voi jäädä työn, menestyksen tai juurikin vanhemman kilven kiillotuksen varjoon ja tällaisesta haluaisin kuulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Tätä ap meinasi juuri myös kommentoida. Tokihan sen lapsena ymmärsi, että fyysinen väkivalta ja siitä seuraava kuolemanpelko on väärin ja luonnotonta vanhemman aiheuttamana. Erilaista oli henkinen puoli, tarpeiden mitätöinti ja aina kakkoseksi jääminen. Minä jäin kakkoseksi alkoholille. Minunkin onnekseni äitini oli empaattinen ja välittävä ihminen. Halusin kuitenkin nimenomaan kysyä tästä henkisestä itsekkyydestä, koska se ei näy ulospäin (ei toki aina fyysinenkään) ja tätä voi esiintyä hyvinkin kauniin ja onnellisen näköisissä perheissä. Moni lapsi voi jäädä työn, menestyksen tai juurikin vanhemman kilven kiillotuksen varjoon ja tällaisesta haluaisin kuulla.

Juuri tästä minä kerroin.

Ykkönen

minulla oli sellainen isä, toki hän elää vielä, mutta valitsi lapsettoman elämän. Eli siis ei halua pitää minuun yhteyttä. hän oli minulle yh-isä ja yritti parhaansa ja teki paljon asioita oikein, kuten huolehti perustarpeista mutta emotionaalisena vanhempana hän ei osannut olla, sillä hän oli ja on liian rikki itse ollakseen eikä ole tarpeeksi kypsä siihen. se näyttäytyy narsistisuutena ja omahyväisyytena ja lapsellisena käytöksenä, aivan kuten hän on suhteessa minuun, lapsellinen poikalapsi.

nurinkurista tässä on se että hän oli parhaimmillaan kun olin alle 10.vuotias lapsi itse, leikitti paljon ja piti sylissä ja luki iltasadut. siitä olen kiitollinen. Avioeronsa jälkeen hän ei löytänyt vanhemmuuttaan ja oli aivan tuuliajolla ja olin usein yksin kun hän juoksi reissujaan ja elämätöntä nuoren miehen elämää ja etsi tyttöystävää. hän ei ole koskaan juonut eikä ole fyysisesti väkivaltainen. teini-iässä kuitenkin henkiset matsit alkoivat olla hänen puoleltaan jotenkin sadistisia minua kohtaan ja sukulaisetkin huolestuivat tilanteestani. 

olen selvinnut paljosta terapian avulla ja työstän asioita edelleen ja luultavasti vielä pitkään. yritän ymmärtää hyvää isää ja olla kiitollinen siitä ,ja antaa anteeksi sairastuneen isän joka minut aikuisena täysin hylkäsi. se, että tällaista on muillakin lohduttaa vähän muttei huonona päivänä. 

kiitos hyvästä aloituksesta ja kun sain purkaa mieltäni. kaikkiea hyvää kaikille iseille kaikesta huolimatta

Vierailija kirjoitti:

minulla oli sellainen isä, toki hän elää vielä, mutta valitsi lapsettoman elämän. Eli siis ei halua pitää minuun yhteyttä. hän oli minulle yh-isä ja yritti parhaansa ja teki paljon asioita oikein, kuten huolehti perustarpeista mutta emotionaalisena vanhempana hän ei osannut olla, sillä hän oli ja on liian rikki itse ollakseen eikä ole tarpeeksi kypsä siihen. se näyttäytyy narsistisuutena ja omahyväisyytena ja lapsellisena käytöksenä, aivan kuten hän on suhteessa minuun, lapsellinen poikalapsi.

nurinkurista tässä on se että hän oli parhaimmillaan kun olin alle 10.vuotias lapsi itse, leikitti paljon ja piti sylissä ja luki iltasadut. siitä olen kiitollinen. Avioeronsa jälkeen hän ei löytänyt vanhemmuuttaan ja oli aivan tuuliajolla ja olin usein yksin kun hän juoksi reissujaan ja elämätöntä nuoren miehen elämää ja etsi tyttöystävää. hän ei ole koskaan juonut eikä ole fyysisesti väkivaltainen. teini-iässä kuitenkin henkiset matsit alkoivat olla hänen puoleltaan jotenkin sadistisia minua kohtaan ja sukulaisetkin huolestuivat tilanteestani. 

olen selvinnut paljosta terapian avulla ja työstän asioita edelleen ja luultavasti vielä pitkään. yritän ymmärtää hyvää isää ja olla kiitollinen siitä ,ja antaa anteeksi sairastuneen isän joka minut aikuisena täysin hylkäsi. se, että tällaista on muillakin lohduttaa vähän muttei huonona päivänä. 

kiitos hyvästä aloituksesta ja kun sain purkaa mieltäni. kaikkiea hyvää kaikille iseille kaikesta huolimatta

Kaikkea hyvää sinullekin! Vaikka moni ei halua sitä kuulla, niin anteeksianto on tie ulos. Kun vain ensin kohtaa ne kipeät tunteet. Anteeksi antaminen ei tarkoita, että hyväksyy toiminnan, vaan sen toteamista, ettei isä ole minulle enää mitään velkaa. R-i.p. - vaikka eläisikin.

No mulla on oikein ehta narsisti, väkivaltainen lapsille ja puolisolle, lapsiaan alistava ja pahaa lapsilleen tahtova. Missään ei auta, haluaa että lapsilla on vaikeaa ja kurjaa, hädän hetkellä vain ilkkuu vahingoniloisena.

Aivan hirviö ihminen. Ilkeämpää ja pahansuovempaa en tunne missään.