Onko sinulla ollut itsekäs, omanapainen ja lapsellinen isä?

Vierailija kirjoitti:

No mulla on oikein ehta narsisti, väkivaltainen lapsille ja puolisolle, lapsiaan alistava ja pahaa lapsilleen tahtova. Missään ei auta, haluaa että lapsilla on vaikeaa ja kurjaa, hädän hetkellä vain ilkkuu vahingoniloisena.

Aivan hirviö ihminen. Ilkeämpää ja pahansuovempaa en tunne missään.

Jatkan vielä: vaikuttanut siten että vahva arvottomuuden tunne, apua en osaa tai kehtaa pyytää koskaan vaikka olisi mikä hätä, ja olen hirveä ylisuorittaja. En ole isän kanssa väleissä, ja hän kosti sen niin että kielsi äidiltä kaiken yhteydenpidon minuun. En ole siis 15 vuoteen nähnyt äitiänikään

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Tämä kommentti osui. Olen tunnekylmästä ja vaativasta perheestä, jossa kymppi miikka oli pettymys ja sukulaisten lapset aina vähän parempia kuin me. Lisänä alkoholinkäyttöä ja katkeruutta. Tämä loi minusta uupuneen ylisuorittajan ja kaikkien miellyttäjän, mutta tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen traumatisoitunut, kun eihän meillä ollut edes väkivaltainen perhe. Lievä trauma on perseestä, kunnon trauman alla olisi sallitumpaa romahtaa. Ehkä äiti oli oikeassa, ja olen vaan aika heikko.

Minulla oli tai siis eläähän tuo vieläkin, mutten osaa ns. isänä ajatella, kun ei vaikuta elämässäni millään tavalla. Hyvin lapsellinen, narsistinen, huomionkipeä, uhria esittävä alkoholisti. Hyvin varhain piti aikuistua ja kantaa itse vastuut - ei vähiten siksi, että alle kouluikäisestä piti aina olla pikkusiskostakin vastuussa, kun tämä jätti meidät aina yksin kotiin ja lähti dokaamaan, jos äiti oli töissä. Ei koskaan tehnyt meille esim. ruokaa, ei ostanut mitään vaan äiti hankki kaiken. Parhaita esimerkkejä on se, kun kerran jollain mökkireissulla äiti oli sanonut, että ostaa lapsillekin limpparia kun itselleen kaljaa, niin oli siihen 24 kaljapullon koppaan ottanut yhden limpparipullon kolmea lasta varten. Seuraavalla kerralla oli mäkätyksen vuoksi ottanut jopa kolme pulloa, mutta niistäkin sitten yhdellä lantrasi viinojaan. Kun erosivat lopulta, halusi nähdä meitä sen pari kertaa vuodessa, jotta hoidettaisiin hänen uuden vaimon pienempiä lapsia kun ryyppäsivät. Ja jouluna mentiin katsomaan, kun uuden vaimon lapset sai lahjoja, me ei tietenkäön saatu mitään. Ei maksanut elareja, oli ulosotossa velkojensa takia, oli jopa säästötilinikin tyhjentänyt äitini kanssa sähkölaskuihin ennen eroa ja koska ne oli ”isän lainaamia” en saanut ikinä sitä 500 mk:aa takaisin.

Koska meillä ei ollut juuri fyysistä väkivaltaa, vaikka sillä uhkailtiin toistuvasti, en pitänyt lapsena tilannettanit mitenkään erityisen pahana. Myöhemmin tajusin, että se meidän kysymyksille nauraminen, halveksiva tuhahtelu jos pyysimme jotain ja jatkuva vertailu muihi ”parempiin” lapsiin ja se valittaminen, kuinka tylsiä ja tyhmiä olimme ja se jatkuva mustasukkaisuus äidille meistä oli kyllä enemmän ja vähemmän tuhoavaa. Kuten joku yllä, en nuorena osannut kuvitella miesten osaavan olla luotettavia ja vastuullisia. Olin aikanaan hyvin hämmentynyt poikaystävistä, jotka pitivätkin lupauksensa. Erosin myös useamman kerran nuorena ihan vain ahdistuksesta, jos suhteessa oli mitään ristiriitaa, koska en osannut kuvitella että asiat jotenkin voisikin korjata. Erosin siis useammasta varsin hyvästä miehestä, kaikkea renttumaisuutta olen välttänyt aina kuin ruttoa. Itsetuntoni sinällään monessa asiassa on yhä huono ja vaadin itseltäni paljon enemmän kuin muilta. Olin jo teininä ns. aikuinen, koska oli pakko ja kannoin huolta meidän raha-asioista ja äidistäni ja muustakin, mitään teini-iän kipuiluja ei siinä perheessä ollut varaa kokea kuin sisäisesti.

Olen oikeasti aika herkkä ja näin myös lapsena jonkin verran väkivaltaa ja isäni kotiin raahaamia ryyppyporukoita ja koin paljon turvattomuutta niin kotona kuin näillä mökkireissuilla etc. Omien lasten suhteen olen todella tarkka ja henkisellä tasolla hyvin suojeleva, tiedostan myös tapumukseni ylisuojeluun ja yritän pitää sitä kurissa. Mutta esim. mollaamista tai lapsille nauramista en siedä yhtään, niin paljon kun on itselleni naureskeltu. Ja tietysti jo teininä olin masentunut ja pohdin itsemurhaa. Masennusjaksot on toistuneet elämässä, vain tosin kertan niin pahana, että olin jonkin aikaa työkyvytön. Lääkkeitä joudun syömään yhä, mutta hallitsen nykyisinvarsin hyvin emootioni. Oikeasti tavallaan helpottikin, kun joskus tajusin, ettei sitä lapsuutta kokonaan edes pysty laittamaan mappi ö:hön ja että se vaikuttaa kyllä aina, mutta ei sen tarvitse antaa hallita mitään. Nuorempana luulin,että olin jo päässyt kaikesta yli, mutta silloin en ehkä edes tajunnut, kuinka suuresti koko asia on persoonaani muokannut.

Lapsellisen vanhemman kanssa on väistämätöntä, että itse joutuu olemaan jo lapsena aikuinen ja se on kyllä niin monin tavoin haitallista, että kaikki yllä mainittu on vain hyvin lyhyt raapaisu näistä asioista.

Aikuisena huomannut että äidin kanssa kahdestaan isä on välillä kuin iso vauva ja ärsyttää joskus äidin puolesta, mutta meidän lapsien kanssa vielä nytkin on aina kärsivällinen ja uhrautuva (tarjoaa viimeistä pihviä/perunaa monta kertaa vaikka itse olisi syönyt tosi vähän, haluaa heti auttaa jos on joku puute, syö eksoottisempiakin ruokia ja kehuu niitä jos on tytär tehnyt tms.). Isälle on jopa tosi vaikeaa jos hän joutuu sanomaan ei jollekin pyynnölle joka tulee lapsilta vaikka sille olisi ihan hyvä syy.

Oma isäni oli pitkälti tällainen juu. Hän itse oli alkoholisti-isän lapsi ja johtuiko väkivaltaisesta lapsuudesta vai mistä, mutta oli aina jotenkin kyvytön ymmärtämään muita ja käyttäytymään epäitsekkäästi. Lisäksi isälläni oli ilmeisesti synnytyksessä saatu lievä aivovamma ja uskon, että nykyään hänet diagnosoitaisiin autistiksi. Eli kaikenlaista taustaa löytyy, joka selittää käytöstä. Hän ei ollut mitenkään aggressiivinen yleisesti, mutta välillä lapsia kohtaan arvaamaton. Halusi elää omille unelmilleen ja kehitellä omia ideoitaan päivät pitkät, mikä sitten johti siihen että hänestä tuli pitkäaikaistyötön. Aina jaksoi silti uskoa, että jokin päivä hän saa suuren idean joka johtaa rikastumiseen. Nykyään kerää pulloja saadakseen rahaa.

Isäni ei koskaan ollut asunut itsenäisesti, vaan ensin äitinsä passasi häntä ja sitten vaimo. Eron jälkeen muutti taas yhteen vanhan äitinsä kanssa, jotta äiti taas pesisi pyykit. Jo lapsena ajattelin, että isäni oon kykenemätön ottamaan aikuisen vastuuta mistään: hän oli täysin lapsen roolissa perheessä. En ymmärrä, miksi äitini katseli sitä ja mahdollisti sen. Isäni oli silminnähden tyytyväinen rooliinsa, vaimo elätti ja passasi ja isäni sai haaveilla. Isäni selvästi halusi, että vaimo johtaa perhettä kuin kaikkivoipa äiti. Hän ei milloinkaan huolehtinut kenestäkään meistä oikeastaan. Saattoi leikkiä hetken, mutta siinäpä se. Ei katsonut pienten lasten perään, ei huomannut ovatko lapset saaneet ruokaa saati muutenkaan ymmärtänyt muiden perustarpeiden päälle. Hänen elämänsä pyöri pitkälti omien ideoiden ylöskirjaamisen, tv:n tuijotuksen ja suklaan syömisen ympärillä.

Hän ei ollut ilkeällä tavalla itsekäs, koska kyllä saattoi auttaa muita jos joku sattui pyytämään (jos kyse oli jostain perhe-elämään liittyvästä niin kyllä yleensä vetosi ettei osaa) eikä yrittänyt huijata tai pahantahtoisesti hyväksikäyttää muita, mutta toisaalta sitten taas sellainen lapsellisesta vastuuttomuudesta ja täydellisestä omatoimisuuden puutteesta juontuva seurauksellinen itsekkyys ja muiden hyväksikäyttö oli jäätävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Tämä. Alkoholistin lapsi tietää että alkoholi on paha asia, mutta esim parentifioiutu lapsi osallistuu tilanteeseen ymmärtämättä ollenkaan että häntä todellisuudessa kaltoinkohdellaan.

Ei ollut ja muuten elin vahvojen naisten joukossa, osa oli vahvoja pakosta, mutta isän äiti ja oma äitini olivat hyvin erilaisia naisia, mutta kumpikin tiesivät mitä tahtoivat ja myös sen ilmaisivat.

Isä oli nuori 20v kun synnyin, jokaisena syntymäpäivänäni kuulin saman tarinan miten ihmeellinen olin kun synnyin, huumorilla höystettynä, miten hassut korvat ja miten ei saatu sinusta silmiä irti ja miten piti yöllä herätä maitopulloa lämmittämään jne, tarinoita täynnä rakkautta. Kertaakaan ääneen r-sanaa ei sanottu, sen osoittivat teot, valmis aamupala kouluikäisenä, ujo onko sulla rahaa kun opiskelin tai kun olin kotiäiti, eiköhän sitä pärjätä kun lasteni isä lähti.

Jossain vaiheessa syytiin mielessäni isää omasta naiviudesta miehiä kohtaan, kuvittelin, että joka perheessä eletään tasa-arvoisesti, isät ovat yhtä mukana lasten elämässä ja pitävät huolta. Myöhemmin olen tajunnut isän olleen harvinaisuus, 60-70-luvun vaihteen isissä, joskus tuntuu että nykyisissäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi kysyt?

Varmaan arvasitkin jo, mutta ihan oman elämän esimerkistä tuli mieleen, että mitäköhän tällainen vanhemman itsekkyys ja empatiakyvyttömyys lapsessa aiheuttaa. Itsekin olen narsisti-isän kasvattama, mutta sillä tapaa taustani on ”rajumpi”, että sieltä löytyy kunnon fyysistä väkivaltaa, päihteitä yms. joten en osaa sitä verrata tällaiseen lievempään versioon. Ap

Vähättelemättä kokemustasi, usein henkinen väkivalta on yhtä turmelevaa tai pahempaa kuin fyysinenkin. Ainakin olen kuullut, että sellaisilla, joilla on molempia ollut, kokevat usein jopa pahempana sen henkisen. Ja tutkimukset todistavat, että aivoissa sama alue aktivoituu niin henkisestä kuin fyysisestäkin kivusta. Siinä kohtaa ne ovat samanarvoiset. Mutta toki se kuulostaa rankalta, jos pelkää tulevansa hakatuksi ym koko ajan. Ja henkisen väkivallan voi ehkä osin selittää pershäiriöllä, sillä, että toinen ei tajua/ei vaan osaa tehdä toisin. Fyysinen väkivalta tuntuu tarkoituksellisemmalta jostain syystä.

Minulle eräs terapeutti on sanonut, että lievästä traumasta on vaikeampi selvitä kuin selkeöstä traumasta. Koska sitä ei näe. Päähän potkima näkee selkeästi, mistä ongelmat johtuvat. Manipuloitu on siksi pahemmin sekaisin.

Tämä kommentti osui. Olen tunnekylmästä ja vaativasta perheestä, jossa kymppi miikka oli pettymys ja sukulaisten lapset aina vähän parempia kuin me. Lisänä alkoholinkäyttöä ja katkeruutta. Tämä loi minusta uupuneen ylisuorittajan ja kaikkien miellyttäjän, mutta tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen traumatisoitunut, kun eihän meillä ollut edes väkivaltainen perhe. Lievä trauma on perseestä, kunnon trauman alla olisi sallitumpaa romahtaa. Ehkä äiti oli oikeassa, ja olen vaan aika heikko.

Auts. Tuo viimeinen lause. Älä kanna sitä syyllisyyttä, mikä ei sinulle kuulu. 

Päähän potkittu tajuaa, ettei ole minun vikani, että äiti potkii, koska potkiminen on väärin. Sinä ajattelet, että äiti oli oikeassa. 

Äidilläni oli valitettavasti juuri tuollainen miesmaku, tosin olen jo omatkin lapseni kasvattanut joten asiaa voi katsella jo vähän lintuperspektiivistä.

Onkos meitä vielä miesvauvojen aikuisia jälkeläisiä paikalla?

Jaahas,

Näyttää siltä, että Isänpäivä lähestyy.

Kyllä. Ei pystynyt asettumaan lapsen asemaan vaan vertasi kaikkea itseensä (kun minäkin niin lapsetkin). Kaikki perhetekeminen oli sitä mistä hän piti ja jos joku sanoi vastalauseen niin kauhea huuto ja pakottaminen mukaan. Muistan vieläkin kun olin 8v niin isä sai yhtäkkiä inspiraation lähteä koko perheen voimin kuutamohiihtämään. Umpihangessa. Minä nuorimmaisena yritän pysyä muiden perässä siinä 20cm upottavassa hangessa. Useamman kilometrin jälkeen olin niin naatti, että istahdin hankeen, ja siitähän tuli kauhea huuto. Onneksi muut olivat samaa mieltä kanssani ja se retki jäi lyhyeksi.

Ei .Hän oli jo 58vuotias,kun synnyin ilta tähtenä ainoa huoltajan,hänen silmä terä olin! Hän kuoli 69vuotiaana.Jäin orvoksi 11 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulla on oikein ehta narsisti, väkivaltainen lapsille ja puolisolle, lapsiaan alistava ja pahaa lapsilleen tahtova. Missään ei auta, haluaa että lapsilla on vaikeaa ja kurjaa, hädän hetkellä vain ilkkuu vahingoniloisena.

Aivan hirviö ihminen. Ilkeämpää ja pahansuovempaa en tunne missään.

Jatkan vielä: vaikuttanut siten että vahva arvottomuuden tunne, apua en osaa tai kehtaa pyytää koskaan vaikka olisi mikä hätä, ja olen hirveä ylisuorittaja. En ole isän kanssa väleissä, ja hän kosti sen niin että kielsi äidiltä kaiken yhteydenpidon minuun. En ole siis 15 vuoteen nähnyt äitiänikään

Hei, Sä olet kokenut paljon. Ymmärrän sua, sillä kerroin aiemmin yh-isä taustastani ja valitettavasti mun äitini on vielä enemmän sekaisin mieleltään ,ja hänestä en ole kuullut vuosikymmeniin. Kaikella rakkaudella, tuntuu lohdulliselta kuulla tilanteestasi koska itse olen kärsinyt vanhempien valinnoista paljon. ihan silmät kostuu tässä. pidä lippu korkealla ja kaikkea hyvää Sinulle. Olet luontaisesti varmasti todella vahva ihminen ja kaikella on tarkoitus niin hullulta kuin se kuulostaa. eräs hassu mietelause sanoo, että "joskus se ettei saa mitä haluaa on parasta mitä sinulle voi tapahtua"

Lämmin haii sulle ja kaikkea hyvää.

Ja voimia kaikille tähän ketjuun kirjoittaville! Rikkinäiset vanhemmat on suuri kasvunpaikka lapselle. haluan uskoa, että jokaisella polulla on tarkoituksensa, ainakin vakavat vastoinkäymiset kasvattaa ja kauniina päivänä ja hyvänä hetkenä saa hyvät hetket tuntumaan tosi arvokkailta!

Vierailija kirjoitti:

Ei .Hän oli jo 58vuotias,kun synnyin ilta tähtenä ainoa huoltajan,hänen silmä terä olin! Hän kuoli 69vuotiaana.Jäin orvoksi 11 vuotiaana.

minäkin olin isäni silmäterä ja koen silti jääneeni oikeastaan orvoksi kun hän erosi eli olin 10v. jäin hänen kanssaan asumaan, mutta huolehdin liikaa itsestäni. ostin lapsilisilläni omat vaatteeni, välillä ruoatkin, osallistuin kotitöihin ja passasin sekoavaa isääni.

Siitä on selvitty jotenkin kokoonparsittuna syvillä arvilla jotka vasta alkavat umpeutua mutta aukeavat helposti vuotamaan uudelleen. "jos näet haavoja, sido ne tiukasti"

Ei ole. Onneksi äiti valitsi maailman parhaan miehen 🙂

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Onneksi äiti valitsi maailman parhaan miehen 🙂

Ihanaa, kun osaat olla kiitollinen asiasta!