Miten palauttaa turvallisuuden tunne traumaattisten tapahtumien jälkeen?

Mikään ei ole auttanut, ehkä aika korjaa joskus?

Läheinen kuoli tapaturmassa. Nyt pelkään joka kerta puhelimen soidessa kuka on seuraava...

Ei mitenkään

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään

En usko. Pakko olla edes jotain tehtävissä. Eli jään odottamaan toivekkaampia vastauksia. Ap

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Riippuu varmasti tapahtumien vakavuudesta. Asian käsittelemistä keskustelemalla suosittelen joka tapauksessa, mutta riittääkö ystävä vai psykologi, se riippuu ihmisestä ja tapahtuneesta.

Kannattaa käydä läpi pelkoa. Mitä asiassa pelkää ja miksi. Voiko sama tapahtua uudelleen. Mitä tapahtuisi sitten, jos se tapahtuisi uudelleen. Kuinka todennäköistä se on. Voiko riskiä pienentää itse. Minulla auttaa hieman nimenomaan se, kun tiedän jollakin järkevällä tavalla voivani itse vaikuttaa tapahtuman todennäköisyyteen. Lisäksi miettisin onko tapahtuneella jotakin tarkoitusta tai onko siinä edes pienen pientä hyvää näkökulmaa, esimerkiksi opetusta itselle loppuelämää varten.

Traumaterapia auttoi. Erilaisin menetelmin rakennettiin perusturvallisuutta ja käytiin traumaattiset tapahtumat läpi niin, että niiltä sai rauhan. Myös opetettiin, miten pelon tunteen kanssa selviää jatkossa.

Vierailija kirjoitti:

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap

Ehdottomasti terapia. Pitkäkestoinen psykoterapia voisi olla paras vaihtoehto jos pitkällisistä ja monimuotoisista asioista kyse. Suosittelen ehottomasti! Se on itsestä huolehtimista ja hyväksi varmasti jokaiselle. Terapeutin löytämisessä voi olla haasteensa, mutta kuntoutuspsykoterapiaan saa Kelan tukea ja terapiatakuu takaa oikeuden terapiaa kaikille. Tsemppiä ap! Puhun kokemuksesta ja voin sanoa, että kannattaa hakeutua!

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmasti tapahtumien vakavuudesta. Asian käsittelemistä keskustelemalla suosittelen joka tapauksessa, mutta riittääkö ystävä vai psykologi, se riippuu ihmisestä ja tapahtuneesta.

En tiedä voinko koskaan puhua kenellekään näistä. Pelkään, ettei mua uskottaisi, monet tapahtumat sen verran epätodennäköisiä. Ja toisaalta noloja/häpeällisiä. En halua olla vitsi, en halua, että mulle nauretaan. Tai ajatellaan, että no saipahan mitä ansaitsi.

Ja luotto mennyt ihmisiin, en edes halua enää olla niin avoin ja haavoittuvainen, että paljastaisin arkoja asioita itsestäni kenellekään.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap

Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap

Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa. 

Sitä olen yrittänyt viimeisen 15 vuoden aikana, useasti. Ikään kuin aloittanut uuden elämän. Ja sitten on mennyt aina vaan ojasta allikkoon. Ehkä en vain osaa, ehkä olen jotenkin vähän vajaa tyyppi. Tai ehkä olen kirottu?

Terapia ja itse aktiivisesti työskentely. Tieto myös sii, että meillä mobella on käsitys, että olemme kokeneet jotain mitä ei voi uskoa ja on kuin kirjasta. Minulla edess terapeutti ei uskonut joitakin asioita. Luuli minun hakevan huomiota. En valitettavasti ole turvallisuuden tunnetta saanut takaisin. Elän rajoitisteni kanssa. Yritän sopeutua siihenja välillä tehdä työtä, että pääsisin rajoituksistani. Paljon olen kyllä edistynut. Taivas ei enää putoa niskaan.

Terapialle vahva suositus täältäkin. Traumaattinen lapsuus, olen käynyt terapiassa nyt yhteensä jotain 15 vuotta. Terapian lisäksi turvallisuuden tunteen saavuttaminen (edes jonkinlaisen) on vaatinut sen, että teen itse töitä oman arjen turvallisuuden luomisen eteen. Mahdollisimman säännölliset arkirytmit, mielekästä tekemistä, jokin tapa purkaa ahdistusta fyysisesti (mulla on auttanut eri liikuntamuodot), turvalliset ihmissuhteet ja niistä asioista - myös ihmisistä ja työpaikoista - luopuminen, jotka tekevät pahaa, alistavat, triggeröivät traumamuistoja ja vievät syvään turvattomuuteen. Ja tietoisuus siitä, että tämän asian työstämiseen menee aikaa, aivoilla kestää oma aikansa rakentaa uusia hermoratoja niin, että turvattomuus omine oireineen ei puske aina automaattisesti päälle automaatioreaktiona. Eli lempeää myötätuntoa itseä kohtaan. Olen opetellut myös tietoista pysähtymistä, jos huomaan, että jokin vanha myllytys on pään sisällä käynnissä: tutkailen sitä ulkopuolisen näkökulmasta, annan sille oman aikansa ja tilansa, mutta yritän myös aktiivisesti mutta lempästi huomata sitä todellista arkea ja todellisia tilanteita myllytyksen ulkopuolelta. Hengitän yhä, en ole vaarassa, tämä hetki tulee ja menee, arki rullaa edelleen ja tapahtumia tulee ja menee, kuuluu elämään jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap

Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa. 

Sitä olen yrittänyt viimeisen 15 vuoden aikana, useasti. Ikään kuin aloittanut uuden elämän. Ja sitten on mennyt aina vaan ojasta allikkoon. Ehkä en vain osaa, ehkä olen jotenkin vähän vajaa tyyppi. Tai ehkä olen kirottu?

Ei se uusi elämä auta, kun turvattomuus on vakituinen seuralainen, joka seuraa ihan kaikkialle. Et ole kirottu vaan se seuraa perässä, ihan sama minne pakenet, koska aivosi ovat ohjelmoituneet siten. Terapian, asian äärelle pysähtymisen ja asioiden aktiivisen työstämisen kautta voi olla mahdollista opettaa aivojaan edes jollakin tavalla uusille urille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea. 

Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap

Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa. 

Minulla ainakin uudet kuviot lisää psyykkisiä ongelmia. Esim. Kuvittelin olevani sujut itseni ja elämän kanssa, mutta sain lapsen. Kaikki kauhut moninkertaistui, vaikka oon paljon muuta ajatelltavaa. Työ rutiini on ehkä sellainen turvallinen ja tuttu jossa voi ajatella rauhassa muuta. Työmatkat taas rasittaa. Nyt ei varmaan puhuta epävarmuuksista ja muista sen tyyppisistä ongelmista.

En osaa neuvoa, vaikka olenkin olevinani kokemusasiantuntija.

Olen käynyt muutaman vuoden kuluessa sellaisen asteittaisen syöksyn pohjalle, että en usko pääseväni koskaan tilaan, jossa en pelkäisi. Tällä hetkellä odottelen marketin tavarantoimituksen tekstiviestiä ja vilkuilen koko ajan toisella silmällä puhelinta, ja jokainen valonvälähdys puhelimessa tai vaikka ikkunassa vääntää vatsani sekunniksi nurinpäin.

Pelkään valoja, ääniä, sähköpostin merkkivaloa, paperipostia ja ihmisiä. Ja aivan erityisesti puhelimen soimista. Lopun ikääni, joka voi olla 20-30 vuotta.

Täsmävinkkejä on paha antaa kun tilanne epäselvä, mutta itse sain tietynlaisen elämänilon takaisin kun hoksasin että en ole uhri, olen selviytyjä. Lisäksi kannattaa koittaa säätää aivot positiiviseen asentoon. Aina kun huomaa lipsuvansa synkkyyteen, ajattele mitä kaikkea hyvää sinulla on. Ja jos ei tule yhtään mitään mieleen, niin tee tikusta asiaa (esim. ainakaan ei sada, kaapista löytyy monta pakettia kahvia tms). 

Jos et ole välittömässä vaarassa (eli ei niinsanotusti tilanne päällä tai pelon aihe potentiaalisesti toistumassa) niin älä stressaa itseäsi turhaan. Jos taas olet, hanki apua, vaihda ympäristöä, tee mitä pystyt jotta uhkaa ei ole. 

Sinulla on vain tämä elämä, älä anna pelon tai traumojen tai muiden ihmisten pilata sitä sinulta.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmasti tapahtumien vakavuudesta. Asian käsittelemistä keskustelemalla suosittelen joka tapauksessa, mutta riittääkö ystävä vai psykologi, se riippuu ihmisestä ja tapahtuneesta.

En tiedä voinko koskaan puhua kenellekään näistä. Pelkään, ettei mua uskottaisi, monet tapahtumat sen verran epätodennäköisiä. Ja toisaalta noloja/häpeällisiä. En halua olla vitsi, en halua, että mulle nauretaan. Tai ajatellaan, että no saipahan mitä ansaitsi.

Ja luotto mennyt ihmisiin, en edes halua enää olla niin avoin ja haavoittuvainen, että paljastaisin arkoja asioita itsestäni kenellekään.

Nimenomaan niistä pitää puhua jollekin. Vaikka papille, koska niillä on täysi vaitiolovelvolllisuus. Itse olen monesta päässyt, kun olen sanonut sen jollekkin ääneen. Nuo jotka tiedostat on helppo hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Itselläni on jotain mitä en millään saa päivänvaloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmasti tapahtumien vakavuudesta. Asian käsittelemistä keskustelemalla suosittelen joka tapauksessa, mutta riittääkö ystävä vai psykologi, se riippuu ihmisestä ja tapahtuneesta.

En tiedä voinko koskaan puhua kenellekään näistä. Pelkään, ettei mua uskottaisi, monet tapahtumat sen verran epätodennäköisiä. Ja toisaalta noloja/häpeällisiä. En halua olla vitsi, en halua, että mulle nauretaan. Tai ajatellaan, että no saipahan mitä ansaitsi.

Ja luotto mennyt ihmisiin, en edes halua enää olla niin avoin ja haavoittuvainen, että paljastaisin arkoja asioita itsestäni kenellekään.

Ei mullakaan ensimmäinen terapeutti uskonut. Ei uskottu myöskään lastensuojelulaitoksessa. Sanoivat vaan, että enköhän vähän liioittele. Jos omassa perheessä joku käyttäytyy jopa sadistisesti, rajoittaa ja kontrolloi syömisiä, särkylääkkeitä, kuukautissiteitä ja muita perustarpeita, niin sellaista on ilmeisesti joidenkin ihmisten vaikea uskoa. Varsinkin jos sadismi on valikoivaa, toisia kohdellaan normaalisti ja toisia vihataan avoimesti. Onneksi jälkihuollon terapeutti uskoi ja terapeutit sen jälkeen. Hyvän terapeutin tunnistaa empatiasta ja siitä, että se on sun puolella. Silloinkin kun se nostaa esiin sellaisia kehityskohtia itsestä, se tekee sen niin, että se on sun puolella.