Lue keskustelun säännöt.
Miten palauttaa turvallisuuden tunne traumaattisten tapahtumien jälkeen?
05.11.2021 |
Tai vaihtoehtoisesti: Miten oppia sietämään jatkuvaa pelkoa ja elää elämäänsä siitä huolimatta?
Kokemuksia? Mikä on auttanut omalla kohdallasi?
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea.
Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap
Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa.
Sitä olen yrittänyt viimeisen 15 vuoden aikana, useasti. Ikään kuin aloittanut uuden elämän. Ja sitten on mennyt aina vaan ojasta allikkoon. Ehkä en vain osaa, ehkä olen jotenkin vähän vajaa tyyppi. Tai ehkä olen kirottu?
Ei se uusi elämä auta, kun turvattomuus on vakituinen seuralainen, joka seuraa ihan kaikkialle. Et ole kirottu vaan se seuraa perässä, ihan sama minne pakenet, koska aivosi ovat ohjelmoituneet siten. Terapian, asian äärelle pysähtymisen ja asioiden aktiivisen työstämisen kautta voi olla mahdollista opettaa aivojaan edes jollakin tavalla uusille urille.
Ilmaisin itseäni ehkä vähän epäselvästi. Tarkoitin, että kaikki yritykseni ratkoa ongelmani toisinaan aika isoillakin elämänmuutoksilla tuntuu johtavan uusiin ja aina vaan monimutkaisempiin ongelmiin ja epäonneen. Ja lisää traumaattisia tapahtumia = lisää turvattomuuden tunnetta. Eli joko olen kirottu tai sitten harvinaisen tyhmä, kun sössin asiani koko ajan pahemmaksi. Mutta koko ajan olen aidosti parhaani yrittänyt ja uskonut saavani käännettyä elämäni parempaan suuntaan. Ei vaan onnistu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitenkään
En usko. Pakko olla edes jotain tehtävissä. Eli jään odottamaan toivekkaampia vastauksia. Ap
Jää vain.
Mä olen kyllä samaa mieltä edellisen kanssa. Kun jotain peruuttamatonta riittävän pahaa sattuu, etenkin jos niitä sattuu monta, ihminen ymmärtää oman haavoittuvuutensa, sattuman ylivallan.
Ei kukaan ole turvassa, miltään.
En rupea luettelemaan esimerkkejä, jokainen osaa keksiä itse.
Vain pikkulapsille vakuutellaan että ei ole mitään hätää, ei tarvitse pelätä.
Aikuinen tietää sen olevan tyhjää puhetta.
Voithan tietysti hurahtaa uskontoon.
Siitä moni hakee illuusiota turvallisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epämääräinen aloitus, tarkenna omaa tilannettasi jos haluat vertaistukea.
Tiedän, pahoittelen. Vaikea yksilöidä, kun on tapahtunut niin paljon ja pitkän ajan kuluessa, noin 15 vuoden aikana. Ja siitä viimeisimmät 8 vuotta ei enää käy edes järkeen, en saa niistä tapahtumista tolkkua. Ei sellaisia juttuja voi käydä kenellekään oikeasti, ihan kuin eläisin jotain elokuvaa. Ei tunnu todelta/mahdolliselta. Ap
Uudet kuviot ja elämä siltä osin kuin mahdollista, tulee muuta ajateltavaa.
Sitä olen yrittänyt viimeisen 15 vuoden aikana, useasti. Ikään kuin aloittanut uuden elämän. Ja sitten on mennyt aina vaan ojasta allikkoon. Ehkä en vain osaa, ehkä olen jotenkin vähän vajaa tyyppi. Tai ehkä olen kirottu?
Ei se uusi elämä auta, kun turvattomuus on vakituinen seuralainen, joka seuraa ihan kaikkialle. Et ole kirottu vaan se seuraa perässä, ihan sama minne pakenet, koska aivosi ovat ohjelmoituneet siten. Terapian, asian äärelle pysähtymisen ja asioiden aktiivisen työstämisen kautta voi olla mahdollista opettaa aivojaan edes jollakin tavalla uusille urille.
Ilmaisin itseäni ehkä vähän epäselvästi. Tarkoitin, että kaikki yritykseni ratkoa ongelmani toisinaan aika isoillakin elämänmuutoksilla tuntuu johtavan uusiin ja aina vaan monimutkaisempiin ongelmiin ja epäonneen. Ja lisää traumaattisia tapahtumia = lisää turvattomuuden tunnetta. Eli joko olen kirottu tai sitten harvinaisen tyhmä, kun sössin asiani koko ajan pahemmaksi. Mutta koko ajan olen aidosti parhaani yrittänyt ja uskonut saavani käännettyä elämäni parempaan suuntaan. Ei vaan onnistu. Ap
Et ole kirottu etkä tyhmä, vaan traumatausta vaikuttaa siellä taustalla. Tai no, voihan sitä traumataustaa tavallaan pitää kirouksena, mutta siihen saa hoitoa terapiasta. Saat samalla terveen ja normaalin peilin siitä, mikä on normaalia ja mikä järkevää, koska monilla traumatisoituneilla on nimenomaan ongelmana se, että käsitys normaalista on vääristynyt.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voinko koskaan puhua kenellekään näistä. Pelkään, ettei mua uskottaisi, monet tapahtumat sen verran epätodennäköisiä. Ja toisaalta noloja/häpeällisiä. En halua olla vitsi, en halua, että mulle nauretaan. Tai ajatellaan, että no saipahan mitä ansaitsi.
Keskusteluterapia ei ole kaikille sopivin vaihtoehto. Tuttavani joutui keskelle ammuskelua, ja hänellä keskusteluterapia vain pahensi oloa. Hän sai avun EMDR- eli silmänliiketerapiasta.
Toisten ihmisten reaktioita ei voi kontrolloida, mutta jos toinen ei usko tai nauraa ivallisesti, se on sen ihmisen vajavaisuutta. Pitäisi jaksaa yrittää uudestaan niin monta kertaa, että tulee kuulluksi ja nähdyksi. Oma kokemukseni ensimmäisestä psykologista, jonka vastaanotolla kävin, oli kamala. Toinen vähän parempi, ja kolmas täysi napakymppi.
Vierailija kirjoitti:
Ja luotto mennyt ihmisiin, en edes halua enää olla niin avoin ja haavoittuvainen, että paljastaisin arkoja asioita itsestäni kenellekään.
Tämä on varmaan julminta, mitä siitä seuraa, kun ihmissuhteissa traumatisoituu. Luotto menee, ja kuitenkin juuri sitä tarvitsisi edes ihan vähän, jotta uskaltaisi hakeutua sellaisten ihmisten luokse, jotka haluavat ja osaavat auttaa. Että apua pitäisi uskaltaa hakea niiltä "hirviöiltä", jotka voivat satuttaa pahasti. Tosin hyvä ammattilainen kestää senkin, jos suoraan sanoo, että mun oli tosi vaikea tulla tänne, pelkään ettei mua uskota, mulla on luotto mennyt ihmisiin enkä tiedä, uskallanko kertoa, mitä olen kokenut. Hyvä ammattilainen hyväksyy sen lähtötilanteeksi, ja heillä on myös keinoja siihen, kuinka luottamusta vähän kerrassaan rakennetaan ensin itse terapeuttiin, sitten muihin ihmisiin. Mulla meni useampi vuosi terapiassa, ennen kuin avauduin kaikkein arimmista asioista.
Jos ei terapia ole tällä hetkellä mahdollista, myös itsenäisesti voi tehdä paljon. Itse muutaman vuoden ennen terapian aloittamista luin traumatisoitumisesta sekä muista vaivoista, joita itsessäni tunnistin (esim. epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä). Löysin myös anonyyminä vertaistukea nettipalstoilta. Tämä kaikki myös vei eteenpäin ja kantoi siihen asti, kun terapia tuli mahdolliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitenkään
En usko. Pakko olla edes jotain tehtävissä. Eli jään odottamaan toivekkaampia vastauksia. Ap
Jää vain.
Mä olen kyllä samaa mieltä edellisen kanssa. Kun jotain peruuttamatonta riittävän pahaa sattuu, etenkin jos niitä sattuu monta, ihminen ymmärtää oman haavoittuvuutensa, sattuman ylivallan.Ei kukaan ole turvassa, miltään.
En rupea luettelemaan esimerkkejä, jokainen osaa keksiä itse.Vain pikkulapsille vakuutellaan että ei ole mitään hätää, ei tarvitse pelätä.
Aikuinen tietää sen olevan tyhjää puhetta.Voithan tietysti hurahtaa uskontoon.
Siitä moni hakee illuusiota turvallisuudesta.
Perusturvallisuus ei tarkoita sitä, ettei mitään pahaa koskaan tapahdu.
On elämän realiteetit: pahoja asioita voi tapahtua.
Ja perusturvallisuus: En jää silloin yksin, minulla on ihmisiä, joilta voin pyytää apua ja tukea ja jotka haluavat näitä minulle antaa. Olen oppinut keinoja, joilla vaikeista tilanteista ja tunteista selviää. Minun on turvallista olla haavoittuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu varmasti tapahtumien vakavuudesta. Asian käsittelemistä keskustelemalla suosittelen joka tapauksessa, mutta riittääkö ystävä vai psykologi, se riippuu ihmisestä ja tapahtuneesta.
En tiedä voinko koskaan puhua kenellekään näistä. Pelkään, ettei mua uskottaisi, monet tapahtumat sen verran epätodennäköisiä. Ja toisaalta noloja/häpeällisiä. En halua olla vitsi, en halua, että mulle nauretaan. Tai ajatellaan, että no saipahan mitä ansaitsi.
Ja luotto mennyt ihmisiin, en edes halua enää olla niin avoin ja haavoittuvainen, että paljastaisin arkoja asioita itsestäni kenellekään.
Nimenomaan niistä pitää puhua jollekin. Vaikka papille, koska niillä on täysi vaitiolovelvolllisuus. Itse olen monesta päässyt, kun olen sanonut sen jollekkin ääneen. Nuo jotka tiedostat on helppo hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Itselläni on jotain mitä en millään saa päivänvaloon.
Traumatisoitunut tiedostaa tapahtuneet. Väitän, että koskaan ei ole helppoa hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Mikäli vähääkään kykenet ymmärtämään, ap nimenomaan kertoo kuinka epäuskottavalta hänen asiat tuntuu tai kuulostaa. Ap on tien alkupäässä.
Ap, en tiedä mitä olet joutunut kokemaan, viesteistäsi käy ilmi, että todella vakavaa.
Minä olen kokenut kovia, on insestejä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, eriarvoista kohtelua sisaruksiin nähden, halveksuntaa, vihaa. Oli vaikeaa oppia ymmärtämään, että en ansainnut mitään noista, olin viaton lapsi, joka tuhottiin. Minuun iskostettiin ajatuksia ja uskomuksia, että olin saanut sen mitä ansaitsin. Pahinta oli se, että äitini moitti minua siitä, että itse olin itseäni seksuaalisesti pedofiilille tyrkyttänyt.
Kävin pitkään psykoterapiassa, alkuun puhuin vain mitä minulle oli tapahtunut. Vuosien saatossa opin luottamaan terapeuttiini ja olin valmis kongnitiiviseen psykoterapiaan. Tie on ollut raskas. Vaikeinta on ollut hyväksyä puolisoni hyvyys ja aito välittäminen sekä rakkaus luottamuspulan vuoksi.
Olen nyt 50v nainen, vaimo, äiti, sijaisvanhempi. Elän seesteistä aikaa ja luotan siihen, että minulla on paljon annettavaa. Menneitä en voi korjata, voin kuitenkin elää niiden tapahtumien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä koskaan tiedä, mikä auttaa. Itse paranin masennuksesta yhden keskustelun aikana, joka ei liittynyt mitenkään masennukseeni ja josta en edes tiedä, mikä siinä minua auttoi.
Olisiko enemmän pelkotilaneuroosi kuin suoranainen trauma? Etenkin naiset kokee turvattomuutta, varmaan osittain sisäsyntyisesti ilman että olisi elämässä juuri sillä hetkellä mitään konkreettista uhkaa.