Lue keskustelun säännöt.
Minulla on surullinen olo :(
31.10.2021 |
Olin perjantaista asti vanhempien luona. Nyt kun tulin kotiin, niin tuli surullinen olo ja melkein itkettää. :( Onko muilla ollut tämmöistä? Vanhempani ovat vanhoja, niin mietin, että ajattelenko alitajuntaisesti, että näitä vierailuita ei välttämättä tule kovin montaa enään. -nuori mies
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
Aikuistu, äläkä itke.
Voimia sinullekkin… :D -nuori mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat empaattisia vanhempiaan kohtaan. Kun on hyvät välit ja rakastetaan ei sieltä haluaisi lähteä.
Sinulla on jotain arvokasta ,vaali sitä tässä rumassa maailmassa jossa rakkaus ja välittäminen vähenee koko ajan.
Kertoo siitä että sinulla ja vanhemmillasi on hyvät, läheiset ja rakastavat välit.
On luonnollista että tunnet noin. Onneksi kukaan ei tiedä koska kukin lähtee, sinulle jää ainakin silloin kauniit muistot.
Oletpa ihana nuori mies. Kaltaisiasi on harvassa, kaikkea hyvää sinulle <3
Onnistuivatko he kasvattamaan sinut ilman väkivaltaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kertoo siitä että sinulla ja vanhemmillasi on hyvät, läheiset ja rakastavat välit.
On luonnollista että tunnet noin. Onneksi kukaan ei tiedä koska kukin lähtee, sinulle jää ainakin silloin kauniit muistot.
Juu, meillä on hyvät välit ja soitellaan viikottain. :) -nuori mies
Vierailija kirjoitti:
Oletpa ihana nuori mies. Kaltaisiasi on harvassa, kaikkea hyvää sinulle <3
Kiitos. :) Ja samoin myös sinulle. En nyt tiedä, onko tämä harvinaista. -nuori mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On minulla joskus tuollainen surullinen olo, kelläpä ei. Luopumisesta, lapsuuden muistoista, vanhenemisesta...
Vierailija kirjoitti:
Onnistuivatko he kasvattamaan sinut ilman väkivaltaa?
Joo. Ei ole ollut väkivaltaa. Eikä alkoholia, kun kukaan ei meistä käytä alkoholia. -nuori mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On minulla joskus tuollainen surullinen olo, kelläpä ei. Luopumisesta, lapsuuden muistoista, vanhenemisesta...
Tämä tuli vähän puskista. Harvemmin tulee käytyä vanhempien luona. Samaa ei kuitenkaa ole tullut soittamisien jälkeen. Kait se pieni, pimeä asunto myös vaikutti jonkin verran. Vanhemmilla kuitenkin on sellainen "lämmin" sisustus. Ei kyllä tee mieli katsella Harry Potteria halloweenin kunniaksi, kun mieli on maassa. :( -nuori mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kyllä minulla oli samanlaista vanhempieni viimeisinä elinvuosina. Sitten kun vanhempan kuolivat niin suru ja ikävä oli käsittämätön. Kuitenkin olin yli 50v, vanhempani kuollessaan 80-vuotiaita. Olin elänyt itsenäistä elämää vuosikymmeniä ja asunutkin vuosia ulkomailla ilman, että olisin ikävöinyt erityisesti. Mutta sitten heidän vanhetessa suhde ja tunteet muuttuivat. Hyvät välit oli ollut kyllä aina.
Vierailija kirjoitti:
Ap, kyllä minulla oli samanlaista vanhempieni viimeisinä elinvuosina. Sitten kun vanhempan kuolivat niin suru ja ikävä oli käsittämätön. Kuitenkin olin yli 50v, vanhempani kuollessaan 80-vuotiaita. Olin elänyt itsenäistä elämää vuosikymmeniä ja asunutkin vuosia ulkomailla ilman, että olisin ikävöinyt erityisesti. Mutta sitten heidän vanhetessa suhde ja tunteet muuttuivat. Hyvät välit oli ollut kyllä aina.
Kuinka siitä voi päästä yli? :o Olisiko sinulla joitakin neuvoja? Jokainen on erilainen ja käsittelee ne asiat eri tavalla, mutta itse koen, että se tulee olemaan todella vaikeaa. -nuori mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa, että kävit viikonlopun yli vanhempiesi luona ja mitä ilmeisimmin, vaikka nyt onkin murheinen olo, kuitenkin käyntisi oli onnistunut. Se, että osaat arvostaa yhteistä aikaanne, kertoo sinusta paljon - että on sydän paikallaan. Olen varma siitä, että olet vanhemmillesi ilo ja suuri rakkauden lähde, hekin onnellisia, kun sinulla on myös heille aikaa.
Muistan kyllä, että itselläni oli myös noita haikean surullisia käyntejä äitini tykönä (olen isäni menettänyt teini-ikäisenä), varsinkin silloin kun huomasin, että yhteinen aikamme on hiipumassa. Itselleni tuli riittämätön olo, yritin tasapainoilla oman perheeni tarpeiden sekä äitini elämänajan kanssa. Lopulta - elämä menee juuri niin kuin sen on tarkoitus mennä. Parhaillaan olen siinä tilanteessa, että esikoiseni on ns. liihottelemassa maailmalle. Sisaruksensa kohta seuraten. Ja noin se kuuluukin mennä.
Jos mahdollista, niin keskity siihen, että saat olla vanhempiesi kanssa tekemisissä ja puhua heidän kanssaan, käydä kotona elämääsi kuuluvien asioiden ja tekemisten ohessa. Nauti. Jokaisesta päivästä.
Olet kyllä hieno nuorukainen.
Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, että kävit viikonlopun yli vanhempiesi luona ja mitä ilmeisimmin, vaikka nyt onkin murheinen olo, kuitenkin käyntisi oli onnistunut. Se, että osaat arvostaa yhteistä aikaanne, kertoo sinusta paljon - että on sydän paikallaan. Olen varma siitä, että olet vanhemmillesi ilo ja suuri rakkauden lähde, hekin onnellisia, kun sinulla on myös heille aikaa.
Muistan kyllä, että itselläni oli myös noita haikean surullisia käyntejä äitini tykönä (olen isäni menettänyt teini-ikäisenä), varsinkin silloin kun huomasin, että yhteinen aikamme on hiipumassa. Itselleni tuli riittämätön olo, yritin tasapainoilla oman perheeni tarpeiden sekä äitini elämänajan kanssa. Lopulta - elämä menee juuri niin kuin sen on tarkoitus mennä. Parhaillaan olen siinä tilanteessa, että esikoiseni on ns. liihottelemassa maailmalle. Sisaruksensa kohta seuraten. Ja noin se kuuluukin mennä.
Jos mahdollista, niin keskity siihen, että saat olla vanhempiesi kanssa tekemisissä ja puhua heidän kanssaan, käydä kotona elämääsi kuuluvien asioiden ja tekemisten ohessa. Nauti. Jokaisesta päivästä.
Olet kyllä hieno nuorukainen.
Kaikkea hyvää sinulle.
Kiitos kauniista sanoista. :) Viikonloppu meni hyvin, juteltiin, värjäsin hiukset, pelattiin lauta- ja korttipelejä, isoveli piipahti kahden nuorimman lapsensa kanssa muutamaksi tunniksi. Tuo voi olla kova paikka, kun omat lapset muuttavat pois kotoa. Siinä kuitenkin on tullut suojeltua lasta sellaiset noin 20 vuotta. Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kyllä minulla oli samanlaista vanhempieni viimeisinä elinvuosina. Sitten kun vanhempan kuolivat niin suru ja ikävä oli käsittämätön. Kuitenkin olin yli 50v, vanhempani kuollessaan 80-vuotiaita. Olin elänyt itsenäistä elämää vuosikymmeniä ja asunutkin vuosia ulkomailla ilman, että olisin ikävöinyt erityisesti. Mutta sitten heidän vanhetessa suhde ja tunteet muuttuivat. Hyvät välit oli ollut kyllä aina.
Kuinka siitä voi päästä yli? :o Olisiko sinulla joitakin neuvoja? Jokainen on erilainen ja käsittelee ne asiat eri tavalla, mutta itse koen, että se tulee olemaan todella vaikeaa. -nuori mies
Ikävä kesti kauan. Itkin usein iltaisin ja hyväksyin suruni. Minulla on käsitys, että peitetty suru aiheuttaa usein fyysisiä sairauksia ja hidastaa eteenpäin pääsemistä. Vähitellen pystyin ajattelemaan ja muistelemaan yhä enemmän kaikkia hienoja, hyviä hetkiä joita meillä oli ollut. Ja tässäkin vanha totuus- aika auttaa. Luota siihen. Suru alkoi lieventyä ja kiitollisuus täyttää mielen. Kiittelin hyviä vanhempiani elämästäni ja kaikesta mitä he olivat puolestani tehneet. Olin myös kiitollinen siitä, että minulla oli ollut mahdollisuus olla heidän lähellään loppuun asti. Kaikillahan sitä ei ole. Vanhempani kuolivat muutaman kuukauden välein joten surin heitä yhtä aikaa. Vieläkin, yli kymmenen vuoden jälkeen tulee haikeita hetkiä ja muistoja mutta ne eivät enää jää pyörimään mielessäni. Kaikki muistot ovat aarteita sydämessäni. Toivon sinulle ystävä hyvä paljon hienoja hetkiä vanhempiesi kanssa, voimaa ja luottamista siihen, että kyllä sinä jaksat vaikka raskasta välillä olisikin. Ihana, että sinä olet heidän lapsensa.
Ap, olen tuo 17/17, joka kerroin juuri vanhempieni poismenosta. Kirjoitin päiväkirjaani paljon viimeisistä päivistämme. Keskuisteluistamme, loppuhetkistä, omista tunteista, ikävästä, surusta, rakkaudesta. Elämän jatkumisesta. Muutaman kerran olen lukenut niitä läpi. Olen iloinen, että kirjoitin niitä. Tämä ei tietysti sovi kaikille ihmisille. Mutta olen kirjoittanut päiväkirjaa nuoresta asti. Yli 40 vuotta. Muistiinpanojahan ei tarvitse lukea myöhemmin ja ne voi hävittää jos ne tuntuvat raskailta.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen tuo 17/17, joka kerroin juuri vanhempieni poismenosta. Kirjoitin päiväkirjaani paljon viimeisistä päivistämme. Keskuisteluistamme, loppuhetkistä, omista tunteista, ikävästä, surusta, rakkaudesta. Elämän jatkumisesta. Muutaman kerran olen lukenut niitä läpi. Olen iloinen, että kirjoitin niitä. Tämä ei tietysti sovi kaikille ihmisille. Mutta olen kirjoittanut päiväkirjaa nuoresta asti. Yli 40 vuotta. Muistiinpanojahan ei tarvitse lukea myöhemmin ja ne voi hävittää jos ne tuntuvat raskailta.
Tuo, että kirjoittaa juttuja ylös, saattaisi olla hyvä keino tavallaan "prosessoida" ne mielessä pyörivät ajatukset. Kiitos. Tuo oli hyvä vinkki. :) Osaanottoni vanhempiesi menehtymiseen. Ja kaikkea hyvää sinulle.
Mene sinä nyt...
No vaikka nukkumaan, kun olet niin pahalla päällä.