Minun pitäisi kuulemma olla kiitollinen siitä, että minut on aikoinaan adoptoitu

En ole adoptiovanhempieni kanssa kovin läheinen, ja nyt heistä toinen on saattohoidossa. Hänen sisarensa sätti minua eilen tekstiviestitse, että olen kiittämätön ja välinpitämätön kun en käy katsomassa.

Ehkä tätini ei tiedä, millainen ihminen adoptiovanhempani oli kun olin lapsi. Enkä tiedä, onko mitään mieltä enää alkaa siitä ajasta kertoilla. Mutta on kurjaa vielä aikuisenakin kuulla, että adoptiolapsen pitäisi olla kiitollinen yhtään kenellekään. Olen Suomessa syntynyt, joten en olisi katuojaan 80-luvulla joutunut, vaikka en juuri näiden vanhempien lapseksi olisi tullutkaan. Ehkä jonossa ennen heitä tai heti heidän jälkeensä olisi ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet olemaan sanomatta asioita, joita minä lapsena kuulin: että olen hirveä lapsi, jonka kanssa kukaan ei koskaan halua olla. Että olen elämänsä virhe. Ja niin edelleen.

Toivottavasti oma ikäluokkani ei enää ajattele adoptoiduista, että he (me) olisivat jotenkin itse syypäitä tilanteeseensa.