Lue keskustelun säännöt.
Yhä aikuisena kadehdin ns. ”suosittuja tyttöjä” – miten tästä pääsee yli?
01.10.2021 |
Olin kouluaikana kaikkea muuta kuin suosittu. Olin ikäisekseni pikkuvanha, pyöreä lukutoukka ja hyvin erilainen kuin ikäiseni. Poikkesin myös pukeutumistyyliltäni suosituista nuorista. Lukioaikana minulla oli koulussa pari kaveria, mutta nuo kaverit kutsuttiin muiden bileisiin ja jäin itse ilman kutsua. Suositummat tytöt eivät edes halunneet jutella kanssani, saati muistaneet nimeäni. Surin tuota ulkopuolelle jäämistä todella paljon, sillä erikoisuudestani huolimatta olin ”tavallinen tyttö” (minulla ei ole mitään nepsy/mt-ongelmaa, omaan normaalit sosiaaliset käytöstavat ja osaan olla kohtuullisen sosiaalinen vaikken mikään superulospäinsuuntautunut ekstrovertti olekaan). Minua ei suoranaisesti kiusattu, mutta monissa tilanteissa olin kuin ilmaa muille.
Välit lukiokavereihin jäivät, kun lähdin opiskelemaan yliopistoon. Aikuisena valmistumisen jälkeen työelämässä on ollut kiva, kun en enää ”pistä silmään” porukasta, vaan sulaudun muiden aikuisten joukkoon kun monia kiinnostaa ns. aikuisten asiat. Olen kuitenkin yhä yksinäinen, eivätkä muiden parissa pidetyt ihmiset, ”suositut tytöt”, halua vieläkään viettää aikaa kanssani. Jos menen vauvan kanssa vauvakerhoon, eivät kerhon ”suositut äidit” vaihda kanssani paria lausetta enempää ja lähtevät kerhon jälkeen keskenään kahville. Työpaikalla ne ”suosituimmat tyypit” juttelevat kanssani pakollisissa palavereissa, mutta eivät pyydä mukaan lounaalle ja näkevät toisiaan keskenään vapaa-ajalla jne. Moni yksin noissa tilanteissa liikkuva ei ole sen helpommin lähestyttävä: osaa sanoo suoraan, ettei kaipaa uusia kavereita kun niitä on muualla jo riittämiin. Osa kiirehtii äkkiä pois kerhosta/töistä eikä halua tutustua sen enempää, vaikka yrittäisin. Yritän siis itse olla aktiivinen ja tehdä aloitteita, mutta en saa vastakaikua.
Huomaan yhä kolmekymppisenä kadehtivani ”suosittuja tyttöjä”. Olemme toki ihan aikuisia naisia jo iän puolesta, mutta koen tuon termin kuvaavan näitä naisia parhaiten. He ovat todennäköisesti heitä, jotka olivat jo kouluaikana suosittuja muiden parissa (kauniita, pukeutuivat hienoihin vaatteisiin, olivat sosiaalisia ja pidettyjä). Koen, että en riitä heille tällaisena, kuin olen. Minulla on hienojen vaatteiden sijaan jotain Lindexistä tms ja marketista ostettua päällä (samoin kuin vauvallani), tyyliltäni olen muutenkin arkinen ja ulkonäön puolesta sellainen ”peruspetra” enkä mikään kaunotar. Huolehdin kuitenkin hyvin hygieniasta ja muusta sellaisesta. Asun vanhassa talossa, kotini ei ole sisustuslehdestä ja elämäni on ihan tavallista. En harrasta mitään "hienoa", vaan lenkkeilyä, lukemista jne.
Tiedän, että kouluvuodet ovat jo takana, mutta yhä aikuisena kadehdin suosittuja ihmisiä. Aivan kuin olisin yhä teini ja yrittäisin ”kelvata” näille suosituille tytöille vieläkin. Haluaisin päästä näistä tunteista yli, sillä emme enää ole mitään kouluikäisiä. Onko joku muu kokenut vastaavaa? Miten näistä tunteista pääsee yli?
Ap
P.S. Ethän tule tähän ketjuun pilkkaamaan minua näistä tunteistani, se ei auta tilannettani.
Kommentit (37)
Ilmeisesti yrität erityisesti hakeutua heidän seuraansa, jotka ovat valmiiksi jo suosittuja eli seuraa heillä riittää? Voihan olla ettei tuossa ole sen kummempaa, kuin että noilla suosituilla on jo kalenteri sen verran täynnä, etteivät jaksa enempää.
Löytyisikö noista yksinäisistä tai hiljaisemmista sinulle paremmin seuraa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kadehdin tavallaan edelleen myös niitä suosittuja. Toisaalta olen huomannut että esim. joissain someryhmissä ne suositut eivät välttämättä ole niitä kauneimpia tai rikkaimpia, tai edes mukavimpia, ovat vaan jostain syystä nousseet melkein palvottavan asemaan. En itse ole tarpeeksi mielenkiintoinen tai viehättävä oikein kenenkään porukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti yrität erityisesti hakeutua heidän seuraansa, jotka ovat valmiiksi jo suosittuja eli seuraa heillä riittää? Voihan olla ettei tuossa ole sen kummempaa, kuin että noilla suosituilla on jo kalenteri sen verran täynnä, etteivät jaksa enempää.
Löytyisikö noista yksinäisistä tai hiljaisemmista sinulle paremmin seuraa?
En ole ap, mutta olen joskus yrittänyt lähestyä vaikka kansalaisopiston kursseilla niitä hiljaisia ja yksin tulleita, mutta eivätpä hekään ole lämmenneet keskustelulle, katselevat vaan kulmien alta mykkinä. Ei se että joku on hiljainen oikeastaan takaa että hänellä ei olisi kavereita, päin vastoin monella on se tiukasti rajattu kaveripiiri johon muita ei enää mahdu.
aloitus vois olla mun kirjoittama. pitkään aikuisiälle mä yritin ystävystyä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. lopulta mä tajusin sen, että mulla ei vielä aikuisenakaan oo mitään yhteistä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. kävin itsekin jossain äiti-lapsikerhossa vauva-aikana ja en yhtään samaistunut muiden puheenaiheisiin. meillä muut äidit jutteli kalliista keittiörempoista, vauvojen trendivaatteista ja kaikesta pinnallisesta. mä olisin halunnut vauvasta huolimatta jutella yhteiskunnallisista asioista, uutisista ja syvällisemmistä tunteista kuin väsymyksestä. tajusin, että en tule saamaan noista "suosituista" itselleni sopivaa seuraa. olemme yksinkertaisesti liian erilaisia. oon vaan yrittänyt hyväksyä asian ja etsiä seuraa muualta ja toisenlaisista ihmisistä. tsemppiä, toivottavasti säkin löytäisit vielä kaltaistasi seuraa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti yrität erityisesti hakeutua heidän seuraansa, jotka ovat valmiiksi jo suosittuja eli seuraa heillä riittää? Voihan olla ettei tuossa ole sen kummempaa, kuin että noilla suosituilla on jo kalenteri sen verran täynnä, etteivät jaksa enempää.
Löytyisikö noista yksinäisistä tai hiljaisemmista sinulle paremmin seuraa?
En ole ap, mutta olen joskus yrittänyt lähestyä vaikka kansalaisopiston kursseilla niitä hiljaisia ja yksin tulleita, mutta eivätpä hekään ole lämmenneet keskustelulle, katselevat vaan kulmien alta mykkinä. Ei se että joku on hiljainen oikeastaan takaa että hänellä ei olisi kavereita, päin vastoin monella on se tiukasti rajattu kaveripiiri johon muita ei enää mahdu.
Tutulta kuulostaa!! Mulla jopa nämä hiljaisemmat tuttavat ovat paljon tiukempia siitä, suostuvatko juttelemaan juuri mistään. Tutustuminen voi viedä vuosia ja sekään ei takaa, että edettäisiin kovin syvälliselle tasolle. Sääli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö ole olemassa ihan tavallisia ihmisiä? Eikö heidän seuransa kiinnosta?
Ap: olen kaltaisesi vaikkei ulospäin ihmiset sitä usko. Mulla on somessa paljon seuraajia, mutta se johtuu aiheesta, jota sometilini käsittelee. Tästä ihmiset vetävät johtopäätöksen, että olen suosittu ja minulla on paljon ystäviä. En muuten ole. Minulla on vain pari kaveria ja jos yritän kutsua heidät vaikka synttäreilleni, niin eivät tule edes paikalle. Lisäksi tuo suosittu sometili tekee sen, että osa on kateellisia minulle aivan syyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän. Omalla kohdallani olen huomannut, että tuo suosioon ja suosittujen seuraan pyrkiminen kumpuaa pitkälti omista kovista vaatimuksista ja odotuksista pääasiassa itseen, mutta myös muihinkin ihmisiin. Olen rankan kasvatuksen kautta oppinut alitajuisesti arvottamaan ihmisiä ja pyrkinyt sitten ikään kuin jalostamaan itseäni "parhaimmaksi" mahdolliseksi. Olen yrittänyt aikuisiällä purkaa omaa perfektionismiani ja sitä kautta on avautunut se, miten paljon todella vaadin itseltäni ja muilta ympärilläni. Odotukset ovat yleensä kohtuuttomia ja tekevät minutkin pettyneeksi ja uupuneeksi.
Toisaalta minussa on ristiriitaisesti aina ollut myös ollut olemassa se puoli, joka hakeutuu juuri niiden "outojen" seuraan, olenhan itsekin "outo". Yritän tukea tätä puolta nyt vielä enemmän aikuisena. Yritän myös muistaa, että yleensä kaikissa ikäluokissa ne suositut ovat ihmisiä, jotka elävät kaikkein normatiivisinta kulissielämää. He ovat niin suorittamisen pauloissa, etteivät oikeastaan edes pysty muuhun kuin jatkuvaan täydellisyyteen. (Toki suljen tästä ryhmästä pois ne, jotka ovat aidosti suosittuja luonteenlaadun hienouden takia.) Pyrin ajattelemaan, että kaikista mieluiten olen aitojen, ihanien ihmisten seurassa ja suorittamiseen keskittyvät suosittujen kaveripiirit ovat huonoksi minulle ja tekisivät minut vain onnettomaksi.
Minä taas en koskaan ole halunnut olla suositun enkä näkyvin. Koulu oli koulu ja koko elämä oli ihan muualla. Ysiluokan jälkeen kolme poikaa luokaltani tuli varta vasten minulle sanomaan, että olin ollut koko luokan nätein ja mukavin tyttö. Koko aikuisikäni olen viihtynyt itse valitsemieni ihmisten kanssa enkä ole halunnut tuoda itseäni esiin. Olen pärjännyt elämässäni hyvin, mutta harva sitä tietää, koska en tuo sitä esiin. En koskaan ole kadehtinut ”niitä suosittuja” enkä ymmärrä miksi pitäisi kadehtia. Lapsuudesta asti minulle on opetettu, että pystyn mihin vain ja minä riitän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Omalla kohdallani olen huomannut, että tuo suosioon ja suosittujen seuraan pyrkiminen kumpuaa pitkälti omista kovista vaatimuksista ja odotuksista pääasiassa itseen, mutta myös muihinkin ihmisiin. Olen rankan kasvatuksen kautta oppinut alitajuisesti arvottamaan ihmisiä ja pyrkinyt sitten ikään kuin jalostamaan itseäni "parhaimmaksi" mahdolliseksi. Olen yrittänyt aikuisiällä purkaa omaa perfektionismiani ja sitä kautta on avautunut se, miten paljon todella vaadin itseltäni ja muilta ympärilläni. Odotukset ovat yleensä kohtuuttomia ja tekevät minutkin pettyneeksi ja uupuneeksi.
Toisaalta minussa on ristiriitaisesti aina ollut myös ollut olemassa se puoli, joka hakeutuu juuri niiden "outojen" seuraan, olenhan itsekin "outo". Yritän tukea tätä puolta nyt vielä enemmän aikuisena. Yritän myös muistaa, että yleensä kaikissa ikäluokissa ne suositut ovat ihmisiä, jotka elävät kaikkein normatiivisinta kulissielämää. He ovat niin suorittamisen pauloissa, etteivät oikeastaan edes pysty muuhun kuin jatkuvaan täydellisyyteen. (Toki suljen tästä ryhmästä pois ne, jotka ovat aidosti suosittuja luonteenlaadun hienouden takia.) Pyrin ajattelemaan, että kaikista mieluiten olen aitojen, ihanien ihmisten seurassa ja suorittamiseen keskittyvät suosittujen kaveripiirit ovat huonoksi minulle ja tekisivät minut vain onnettomaksi.
Kiitos erityisesti tästä viestistä, antoi paljon ajattelemisen aihetta!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en koskaan ole halunnut olla suositun enkä näkyvin. Koulu oli koulu ja koko elämä oli ihan muualla. Ysiluokan jälkeen kolme poikaa luokaltani tuli varta vasten minulle sanomaan, että olin ollut koko luokan nätein ja mukavin tyttö. Koko aikuisikäni olen viihtynyt itse valitsemieni ihmisten kanssa enkä ole halunnut tuoda itseäni esiin. Olen pärjännyt elämässäni hyvin, mutta harva sitä tietää, koska en tuo sitä esiin. En koskaan ole kadehtinut ”niitä suosittuja” enkä ymmärrä miksi pitäisi kadehtia. Lapsuudesta asti minulle on opetettu, että pystyn mihin vain ja minä riitän.
toinen pyytää vinkkejä otsikon aiheeseen ja sä tuut kertomaan et sä et ymmärrä hänen tunteitaan ja et oo itse kokenu moisia tunteita. kiva kun avauduit. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin "suosittu" yläasteella. Ala-asteella minua kiusattiin. Olen sosiaalinen ja fiksu ja kai mun kanssa oli mukava olla silloin teiniaikoina niin kavereita riitti. Nykyään en kuitenkaan yhtään jaksa mitään turhaa läpätystä ja huomaan jääväni ulkopuolle joissakin sosiaalisissa ympyröissä. Oma ystäväporukka kyllä on olemassa. En tiedä miten käsität "suositut" ihmiset, mutta ovatko he niitä, jotka olivat koulussa nättejä, aina merkkivaatteet päällä ja ovat edelleen aikuisen samanlaisia? Jos ei vaan jutut kohtaa näiden ihmisten kanssa niin miksi heidän kanssa pitäisi olla? Joku edellinen kommentoija kirjoittikin, että puheenaiheet pyörivät sisustuksen ja vaatteiden ympärillä edelleen. Minä en aikuisena ihmisenä todellakaan tällaista enää jaksa kuunnella. Ehkä sinun on parempi olla ilman tällaisia ihmisiä? Toki on niitä fiksujakin aikuisia. Pitää vain uskaltaa avata suunsa ja tuoda itseään vähän esiin ja näyttää toisille fiksuille oma fiksuutensa niin ehkäpä seuraa alkaa löytymään.
Joku sanoi mulle joskus, että aikuisena ihminen velkoo sitä mitä jäi lapsena tai nuorena vaille. Voisiko olla, että sinä kaipaat noilta suosituilta sellaista huomiota ja hyväksyntää, jota et aikoinaan saanut?
Ja tuohon ylempään liittyen: tekisikö tuo huomio ja hyväksyntä sut todella onnelliseksi nyt vai onko se asia, joka olisi tehnyt sut onnelliseksi silloin teininä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun sinun tekstiisi ap. Olen itse tällä hetkellä 28-vuotias ja tuntuu, että noin muutama vuosi sitten pystyin päästämään tuosta ajatuksesta irti. Tunnen olevani vaan jotenkin tosi erilainen kuin monet muut ihmiset. En oikein tiedä, johtuuko se introversiosta vai mistä. Minulla on kuitenkin jonkin verran pitkäaikaisia ystäviä ja koen olevani hyväksytty yleisesti ottaen. Ihmiset eivät esim. uusissa tilanteissa kuitenkaan ota minuun erityisemmin kontaktia, joskus minuun ei edes katsota ryhmätilanteessa ja jään jotenkin ulkopuolelle. Esim. uusien opiskeluiden alettua en sopinut oikein mihinkään porukkaan, sain kuitenkin yhden hyvän ystävän. Monesti siis tuntuu, että juttujani ei oikeasti vaan ymmärretä ja muun muassa tästä syystä on kivempi viettää aikaa vain itsekseen.
Ei kaikki, mutta osa aikuisena suosituista ihmisistä on suosittuja ja haluttua seuraa mm. seuraavista syistä:
-kaunis ihminen on tutkimustenkin mukaan viehättävä ja saa usein parempaa kohtelua
-hauska ihminen saa muut hyvälle tuulelle ja moni tykkää nauramisesta
-sosiaalisesti lahjakas saa toiset kokemaan olonsa hyväksi
-jossakin asiassa lahjakas voi herättää muissa ihailua ja siksi olla haluttua seuraa
-jonkun persoona on vaan todella mukava/vangitseva tai vastaavaa ja siksi ihmiset viihtyvät hänen kanssaan
Suosio yleensä ruokkii sitä, että muutkin haluavat olla suositun ihmisen kanssa ja tästä seuraa kierre, että seuraa olisi tarjolla entistä enemmän. Tämä myös usein vahvistaa suositun ihmisen itsetuntoa ja sitä kautta positiivista kierrettä.
Anna arpisten haavojen olla
Niitä auki et repiä saa
Anna muistojen
Katkerain kuolla
Koeta kaikki pois
Hiljalleen unhoittaa.
Vierailija kirjoitti:
kävin itsekin jossain äiti-lapsikerhossa vauva-aikana ja en yhtään samaistunut muiden puheenaiheisiin. meillä muut äidit jutteli kalliista keittiörempoista, vauvojen trendivaatteista ja kaikesta pinnallisesta. mä olisin halunnut vauvasta huolimatta jutella yhteiskunnallisista asioista, uutisista ja syvällisemmistä tunteista kuin väsymyksestä.
Te jotkut ette ymmärrä, että kaikkialla ei puhuta kaikkia asioita. Ehkä sinun olisi pitänyt olla hieman kärsivällisempi. Jos olisit malttanut olla kärsivällisempi etkä heti arvottaa niitä toisia naisia pinnallisiksi, niin sinulla olisi voinut alkaa synkata jonkun äidin kanssa enemmän ja olisit oikeasti tutustunut häneen.
Mutta tietysti on helpompi arvostella muita kun he eivät välittömästi olekaan sinun jutuistasi kiinnostuneita.
Vanhempien tulisi tukea jo pikkulapsia muiden lasten seuraan.
Itse olen aina tykännyt muista ja naapurustossa ja serkuissa on riittänyt seuraa pienestä asti. Olen ollut myös hoidossa pienestä asti. Sitten kun menin ekaluokalle ja pidin synttärit, niin kutsuin kaikki luokan tytöt. Mutta tietyt eivät saapuneet juhliini. Ihmettelin suuresti. Eivätkä he kutsuneet minua. En sitten koskaan enää kutsunut. Yhä tänä päivänä nämä tytöt ovat samantapaisia (yksin kotona), kun taas itsellä on erilaista harrastusta ja rientoa. Olen kuullut, että heillä masennustakin, eivätkä käy missään.
Olen jäänyt pohtimaan, kuinka iso merkitys on pienestä asti olla sosiaalisissa ympyröissä. Ei sitä enää koulussa opi, jos ei pikkulapsena ole jo saanut harjoitusta. Nuo "yksinäiset" luokkakaverini olivat hoidossakin vain kotona, eivät ikinä missään harrastuksissa tai discoissa.
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi mulle joskus, että aikuisena ihminen velkoo sitä mitä jäi lapsena tai nuorena vaille. Voisiko olla, että sinä kaipaat noilta suosituilta sellaista huomiota ja hyväksyntää, jota et aikoinaan saanut?
Ja tuohon ylempään liittyen: tekisikö tuo huomio ja hyväksyntä sut todella onnelliseksi nyt vai onko se asia, joka olisi tehnyt sut onnelliseksi silloin teininä?
Tämä viesti kolahti myös, kiitos! Varmasti on sitäkin, että kaipaan nähdyksi tulemista noiden suosittujen ihmisten keskuudessa. Kai tämä on jonkinlaista halua kokea ns. kuuluvansa joukkoon, johon en nuorempana kuulunut. Tuota onnellisuusasiaa miettiessäni huomaan ajattelevani, että kaipaisin elämääni enemmän samanhenkisiä ihmisiä. "Suosituilla tytöillä" näyttää riittävän jutunjuurta itselleen tärkeistä aiheista ja kaipaisin omalle kohdalle samanhenkistä seuraa. Sen tosin huomaan (kuten joku jo tuolla aiemmin kirjoitti), että omat mielenkiinnonkohteeni ovat aika erilaisia kuin jotkut trendikeittiöt ja vaatteet.
Ap
Miksi sinun kavereiden pitää olla suosittuja? Eikö tavalliset ihmiset riitä?