Mun äidistä ei olisi ollut äidiksi

Mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän että mun äidistä ei olisi ollut äidiksi. Muistoja lapsuudesta:
- Äiti veti säännöllisesti raivareita ilman mitään selkeää syytä
- Äiti rakasti monta päivää kestäviä mykkäkouluja, joille ei ollut mitään syytä, ja mä sain yleensä "kunnian" olla se joka aloittaa rauhanneuvottelut vaikka en edes tiennyt mistä äiti on vihainen
- Jos äiti oli vihainen isälle, piti viha ulottaa myös muhun vaikka mulla ei ollut osaa eikä arpaa heidän riitoihin. Näkyi esim juuri mykkäkouluina
- Äiti heitteli mun leluja ja tavaroita seinille vihaisena
- Jos olin mustasukkainen äidin huomiosta niin siitä seurasi takuuvarmat raivarit ja syytöksiä siitä että kierin itsesäälissä
- Äiti ei koskaan, ikinä ollut mun puolella. Jos kavereiden kanssa oli riitaa, vika oli minussa. Se, että mua kiusattiin koulussa, oli mun vika
- Äiti ajoi mut ala-asteikäisenä raivoissaan ulos kotoa ja huusi ovelta perään ettei tarvitse tulla takaisin
- Äiti katosi omille reissuilleen ja jätti mut kahdestaan juopottelevan isän kanssa
- Kun olin teini-ikäinen, ei äidin raivoa pidätellyt mikään. Hän taantui riidoissa täysin lapsen tasolle ja alkoi purkaa omia lapsuuden traumojaan mulle ("sinä et tiedä elämästä mitään, minun lapsuudessani koin sitä ja tätä ja tuota")
-Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja kun näin äitiä pitkien taukojen jälkeen, oli äidin ensireaktio yleensä raivarit. Syyksi kävi mun kodin tiskialtaassa lojuvat astiat tai muu epäsiisteys

Nykyään äiti ei enää vedä raivareita vaan yrittää olla mun bestis ja ottaa henkkoht loukkauksena sen jos sanon hänelle ei tai olen eri mieltä jostain. Yleensä siitä seuraa hänen puoleltaan "Sinä häpeät minua" -tyylinen syyllistäminen.

Välillä ottaa päähän, että omaksi äidiksi on sattunut tuollainen vailla itsetuntoa oleva julma raivohullu. Epäilen välillä äipällä persoonallisuushäiriötä. Muilla vastaavia kokemuksia? Miten ihmisestä tulee tuollainen?